Berliini 1945 on historioitsija Antony Beevorin alunperin vuonna 2002 julkaistu opus natsipääkaupungin puolustuksen viimeisestä puolesta vuodesta. Toista maailmansotaa käsiteltäessä asia ei onneksi vanhene, joten laitan kirjan kuunteluun. Lataan myös e-kirjan kännykkään luntatakseni siitä karttoja, mutta huomaan sovelluksen käyttökelvottomaksi: karttoja ei voi zoomata! Ei näistä sähköisistä lukuvehkeistä ole oikean kirjan korvaajaksi – onneksi edes Wikipediasta löytyy käyttökelpoisempia karttoja!

Kirja-arvostelu Antony Beevor Berliini 1945

 

Vuoden 1945 alussa toinen maailmansota vetää viimeisiään. Puna-armeija on saavuttanut Veikselin, mutta Saksa laittaa edelleen kovasti kampoihin vaikka sota onkin jo käytännössä hävitty. Yllätyn, miten raivokasta vastarintaa vielä tässä vaiheessa kyettiin tekemään! Länsiliittoutuneet ovat nousseet maihin edellisvuonna Normandiassa, mutta niiden rooli jää kirjassa pieneksi etenemisen ollessa varovaista. Lännessä ei tajuta, että oikeastaan saksalaiset haluavat lopun nähdessään liittoutua heille, eikä ankaraa vastarintaa olisi enää luvassa.

Berliini 1945 on synkkä kärsimystarina. Vuosi ei ole helppo sotilaille, joita kuolee molemmilla puolilla rintamaa; jos ei taistelussa niin viimeistään vankileirillä. Siviilit eivät pääse helpommalla; propagandan yllyttämänä puna-armeijan tekemät tapot ja raiskaukset nousevat järjettömiin mittasuhteisiin varsinkin Itä-Preussissa. Ainoastaan natsijohdon kärsimykset tuntuvat oikeutetuilta (saisi tosin Stalinin kaartikin saada osansa).

Kirja-arvostelu Antony Beevor Berliini 1945 kartta
Rintamalinja kulki tammikuussa 1945 jo Puolassa. Kirjan kuvaa viimeisten kuukausien epätoivoista taistelua ja väistämättömän lykkäämistä vielä hetken. KUVA: Wikimedia commons

Taistelukuvaukset ovat esitetty sopivalla tarkkuudella. Tosin alkaa naurattaa, kun joka kerta ennen tykistökeskitystä muistetaan mainita tykkien kaliiberit (niin kuin ne muka muuttuisivat viikossa) ja tietenkin Katjuska-raketit. Lisätarkkuutta tuodaan sotilaiden kuvauksilla.

Kirjassa on yleiskuvaa tukemassa runsaasti muidenkin kuin sotilaiden kokemuksia esimerkiksi kirjeiden ja päiväkirjamerkintöjen muodossa. Pelko, puute ja kurjuus käyvät kuulijalle selväksi. Samoin selviää Saksan ja Neuvostoliiton varallisuuserot; venäläissotilaat ihmettelevät Pommerin varakkaita taloja ja pohtivat miksi ihmeessä rikkaat saksalaiset ovat hyökänneet heidän kimppuuna. Sodan todellisuus on muuta, kuin mitä johtajat juhlapuheissaan väittävät – niin kuin aina.

Pahinta kaikessa on saksalaisten siviilien kärsimys, joka yleensä sivuutetaan täysin – osin myös tässä kirjassa. Itä-Preussin hävitys toki mainitaan, eikä lukijalle jää epäselväksi ryöstöjen, tappojen ja varsinkin joukkoraiskausten järkyttävä laajuus Neuvostoliiton miehittämällä alueella. Toki 12 miljoonan saksalaisen karkotus Puolasta, Ukrainasta, Tsekkoslovakiasta, Baltian maista, Unkarista, Romaniasta ja Jugoslaviasta toteutettiin vasta vuoden 1945 jälkeen. En ymmärrä näkemystä, että nykypäivän saksalaisten pitäisi vielä kärsiä fasistien syntien vuoksi – eiköhän ne ole kuitattu jo moneen kertaan?

Neukkujen taistelutyyliä ei voi olla vertaamatta nykypäivän sotaan. Neuvostoliitto pommittaa ensin etulinjan matalaksi, ja sitten mennään uhriluvusta välittämättä. En tiedä kuinka ennalta-arvattavasti Ukrainassa on vuonna 2022 toimittu, mutta ainakin saksalaiset tajusivat keväällä 1945 tyhjentää pääosan Seelowin kukkuloiden etulinjasta juuri hyökkäyksen alla (sinne jätettiin tykinruuaksi vain pieni joukko alempiarvoisten kansojen parista värvättyjä sotilaita). Tosin Zhukovin päätös pommittaa etulinjaa kyseenalaistettiin (ilmeisesti alemmat upseerit ymmärsivät paremmin peliteoriaa), mutta marsalkka piti päänsä, ja tapatti jokusen kymmenen tuhatta soturia extraa. Mitäpä pienistä, kun käytettävissä oli siinä kohtaa yli miljoona miestä.

Kirjassa puhutaan paljon marsalkkojen Zhukovin ja Konevin keskinäisestä kilpailusta, ja ensiksi mainitun historia tuntui sen verran kiinnostavalta, että tutkin sitä lisääkin. Stalingradin taistelua johtanut Zhukov nautti sotilaiden suosiosta ja kaiken lisäksi oli hyvissä väleissä läntisten kollegoidensa kanssa, mitä ei Moskovassa tietenkään katsottu hyvällä. Kateellinen Stalin syrjäytti mielestään liian hyvin menestyvän Zhukovin, joka kuitenkin onnistui pitämään henkensä, ja mies palasi kulisseista puolustusministeriksi vuonna 1953. Sen jälkeen hän pidätytti ja teloitutti ensi töikseen poliittisen vastustajansa Lavrentiy Berian, joka oli ilmeisesti halunnut tehdä saman Zhukoville. Hullua menoa: kommunismin käytännön toteutus johtaa väistämättä väkivaltaan.

Kirja vahvistaa ajatusta Venäjän (tai Neuvostoliiton, millä nimellä nyt milloinkin mennään) toiminnan kaavoihin kangistumista. Stalin pyrkii laajentamaan työläisten taivasta niin pitkälle länteen kuin pystyy, välittämättä lekan alle jäävien ajatuksista, ja typerät länsiliittoutuneet Roosevelt etunenässä (Churchill tajusi aiemmin) uskovat vakuutteluja päinvastaisesta (vertaa nykypäivään: ei me oteta kuin pala tätä Georgiaa, no ehkä Krim, mutta sitten lopetetaan). Jos olisi lukenut edes lähihistoriankirjansa, ei Ukrainan sota olisi yllätys, vaan ainoastaan seuraava luku vuosisatojen vallanhimon jatkumosta.

Kirja saa ihmettelemään johtajien hullutuksia. Stalin kuvittelee Rooseveltin ja Churchillin pyrkivän liittoon Saksan kanssa hyökätäkseen Neuvostoliittoon (mutta sodan alussa Stalin kieltäytyi viimeiseen asti uskomasta Hitlerin todella hyökkäävän). Roosevelt kuvittelee Stalinin antavan Puolan ja muun itäblokin jatkaa itsenäisinä valtioina. Hitler kuvittelee sotaonnen vielä kääntyvän, vaikka itä- ja länsirintamien väli mitataan kymmenissä kilometreissä. Tässä on hyvä psykologian oppitunti toiveajattelusta ja vainoharhaisuudesta.

Jälkiviisaana näkee kuinka länsiliittoutuneet eivät tajunneet ajatella sodan jälkeistä politiikkaa (ainoastaan Churchill tajuaa kommunistiuhan), Saksa ei tajunnut antautua (oikeastaan Hitler yrittää tehdä laajennetun itsemurhan väittämällä, että hävinnyt Saksan kansa on niin heikko että sietääkin tuhoutua) ja Neuvostoliiton sisäinen politikointi ajoi kenraalit kilpasille, jolloin voittoa haettiin tappioista välittämättä. Sekä natsit että kommunistit tappoivat pelkuruudesta epäillyt, ja kommunistit jopa vankileirillä länsipropagandalle altistuneet sotavangit. Luonnollisesti jo vangiksi jääminen on jo itsessään merkki petturuudesta. Hulluja kaikki tyynni!

Jos jotain positiivista hakee, niin länsiliittoutuneiden toiminta on ollut suorastaan kiitettävää; siviilejä haluttiin suojella ja sotilaita kohdeltiin asiallisesti. Pahin synti oli Stalinin myötäily; antautuneita sotavankeja tai pakenevia siviilejä ei haluttu ottaa vastaan jottei Stalin suutu! Kerrassaan typerää.. Ainakin se on selvää, että pahinkaan antiamerikkalainen ei voi väittää bolsevikkien toimineen kunniallisemmin tässä konfliktissa, eikä niin yleiselle whataboutismille ole perusteita. Vaikka USA kuinka hairahtuisi oikealta tieltä, niin ei sillä voi oikeuttaa diktatuurien tai kommunismin vielä suurempia syntejä. Pitäisi myös muistaa, että tämä tarinan pahiksia ovat Hitler ja Stalin kannattajineen, ja suurin osa kansalaisista on vain onnettomia uhreja.

Pidin kirjasta. Useimmissa historiankirjoissa sodan viimeiset kuukaudet vedetään pikakelauksella, kun tarinan loppu jo tiedetään, joten tässä tuli paljon uutta tietoa. Myös keskittyminen vain lyhyeen ajanjaksoon rajatulla rintamalla on virkistävä poikkeus. Ennen kaikkea kirja avaa siviilien kärsimystä ja sodan mielettömyyttä sopivalla tasolla fokuksen ollessa rajatumpi. Suosittelen mikäli sotahistoria yhtään kiinnostaa, aika kului kuin siivillä.

Arvosana: 5/5