Sanna Marin jakaa tunteita. Nähdessäni kirjan kirjaston pikalainahyllyssä, mietin ensimmäisenä, että tänään piti lainata kirjoja vain lapsille (itsellä on entisetkin vielä kesken). Toisena mietin, että kannattaako minun edes tarttua tähän, koska faktojen pohjalta maailmaa katsovien lukijoiden mukaan kirja ei ole kummoinen. Kolmantena mietin, saanko syytteitä naisvihasta, jos en pidä tästä ja kirjoitan rehellisen näkemykseni. Nappaan lopulta kirjan mukaan, koska haluan verrata sen lähestymiskulmaa Wahlroosin elämäkertaan, jota olen viimeistelemässä. Challenge accepted!
Aloitan tavoistani poiketen sisältövaroituksella (kerta se on ensimmäinenkin). Lukemista ei kannata jatkaa, jos et kestä kritiikkiä Sanna Marinin tekemisistä. Lukemista ei kannata jatkaa silloinkaan, jos inhoat Björn Wahlroosia, sillä vertaan kahta syksyllä ilmestynyttä elämäkertaa keskenään – eikä Sanna selviä vertailusta voittajana. Jos katselet maailmaa punavihreiden lasien läpi ja fanitat Sannaa, ei arvostelua edes tarvitse lukea – mars kirjakauppaan, pidät tästä varmasti! 😄
Minä en pidä kirjasta. Lukeminen menee pelkäksi faktantarkistukseksi, koska Marin kirjoittaa liikaa satuja. Kirja-arvostelun painopiste on siksi perustellussa kritiikissä; puran auki pahimpia väitteitä ja epäjohdonmukaisuuksia. Joudun vielä erikseen painottamaan, että kyse ei ole naisvihasta, Sannan sukupuolella ei ole mitään merkitystä, ja ihan samalla tavalla satikutia saisivat Petteri tai Antit, jos tämä olisi heidän kynästään (Pikettykin sai kyytiä).
Varoitan vielä kerran: jos haluat vain kirja-arvion etkä kestä Sanna Marin -kritiikkiä, lue arvostelun viimeinen lause.
Kehnoa tekstiä
Kirja kompastelee alusta alkaen, sillä teksti on tönkköä. Tarina ei solju kauniisti eteenpäin, eikä tätä ole mukavaa lukea. Marin on kirjoittanut kirjan englanniksi, ja se on käännetty suomeksi, mikä antaa heti kaksi mahdollista selitystä: kenties Sannan kielitaito ei riitä kirjoittamaan sujuvaa englantia, tai vaihtoehtoisesti suomennoksessa on oiottu. Ehkä kustannustoimitus on jäänyt liian vähälle, tai kenties tekstin hiomiselle ei ole ollut yksinkertaisesti aikaa, ja on vain todettu sen olevan julkaisukelpoinen. Mikä syy sitten onkin, niin teksti ei ole sujuvaa.
Juuri kun olen painamassa JULKAISE, hoksaan ilmeisen syyn olevan kiire: oikeudet on huutokaupattu ja kirja on ollut pakko saada joulumarkkinoille. Karo Hämäläisen analyysi Marinin kirjan kannattavuudesta kertoo Gummerruksen maksaneen käännösoikeuksista yli 200 000 euroa, mikä on Suomessa paljon. Kustantajan hinku joulumarkkinoille on varmasti ollut kova. Ai mitä laskelma näytti? Sata tonnia miinusta ensimmäisen vuoden kohdalla. 🙉
Seuraavaksi vertaan tekstiä Nallen tarinointiin, ja ero on kuin yöllä ja päivällä. Nallen polveilevaa tekstiä lukee mielellään, mutta Sannan tylsä kieli saisi lukijan nukahtamaan, elleivät lukuisat asiavirheet nostaisi adrenaliinitasoa. Kirjassa ei edes ole huumoria.
Adrenaliinitaso nousee väkisin monessa kohdassa. Heti alussa Sanna väittää, että demarien politiikka tuo vapautta, vaikka tilanne on päinvastainen:
- Vapaus kouluttautua = pakko opiskella, vaikka pänttäys ei sovi itselle (oppivelvollisuusiän nosto).
- Vapaus saada reilua palkkaa = lisää työttömyyttä, koska työehtosopimusten minimipalkat estävät kaikkein heikoimmassa asemassa olevien työllistymisen (koska minimipalkka on korkeampi kuin työntekijän aikaansaannos).
- Vapaus reiluista työehdoista = pakko pitää huonotkin tekijä töissä, mikä takia yrityksissä ei uskalleta työllistää, koska edes työnsä laiminlyövästä ja ilmapiirin pilaavasta työntekijästä ei pääse laillisesti eroon (oikeustapaukset, joissa väkivaltaisuus tai alaikäisen kollegan seksuaalinen hyväksikäyttö ei ole irtisanomisperuste).
- Vapaus hoitaa lasta kotona = vanhempien pakko hoitaa lasta kotona 50/50, vaikka vanhemmat haluaisivat hoitaa asian toisin. Todellista vapautta olisi kuitenkin vapaus jakaa vanhempainvapaat vaikka 0/100 tai 100/0, jos vanhemmat näin haluavat. (Vaikka näen järkevänä ja kannatettavana, että kumpikin vanhempi on ainakin hetken kotona vauvan kanssa, en missään nimessä näe järkevänä ja kannatettavana pakottaa kaikkia toimimaan niin.)
Sen jälkeen tulee kirjan uskomattomin väite: Nokian menestys on demarien ansiota.
Sannan mukaan ”Lipposen hallitus myös sijoitti* tutkimus- ja kehitystyöhön, mikä vauhditti taloutta 1990-luvun lopulla teknologiabuumin ja tietoliikenneyhtiö Nokian huikean menestyksen muodossa”. Väite on järjetön: Nokian ensimmäinen GSM-puhelin julkaistiin jo 1992, jolloin yhtiössä lyötiin lukkoon matkapuhelimiin ja tietoliikenneverkkoihin perustuva strategia. Nokian kumit, kaapelit ja kuluttajaelektroniikka oli jo myyty vuosikymmenen puoliväliin mennessä, joten on päivänselvää, ettei vuonna 1995 aloittanut Lipposen hallitus ole voinut olla merkittävässä roolissa Nokian nousussa.
* tässä on yksi esimerkki kirjan kehnosta kirjoitusasusta; oletan Sannan kirjoittaneen ”invest”, joka on käännetty virheellisesti ”sijoittaa”, mikä ei kuitenkaan vastaa sitä mitä hallitus voi tehdä; parempia vaihtoehtoja olisivat panostaa, satsata tai vaikka investoida. Kirja on vastaavia kauneusvirheitä pullollaan, mikä tekee lukukokemuksesta pomppuisen.
Teema 1: Uhriutuminen
Kirjan kantava teema on uhriutuminen, joka alkaa jo kirjan alussa. Marin ei jostain syystä ymmärrä, että pääministeri ei vaan voi olla oma itsensä ihan kaikissa asioissa, vaikka kuinka haluaisi. Johtajalta odotetaan johtajan käytöstä. Jos Orpo riekkuisi baarissa kuten nuoret kollit, tulisi siitäkin sanomista. Muistin virkistykseksi: Stubb sai pääministerinä satikutia vain käytettyään shortseja ja vierailtuaan Duudsoneissa.
Sanna kertoo yrittäneensä pysytellä kinastelun ulkopuolella ja kuppikuntien ulkopuolella. Häntä kuitenkin kiusattiin, koska hänet nähtiin uhaksi ja nousevaksi tähdeksi. Hän löytää syytä myös sinisilmäisyydestään.
En jaksa kymmeniä sivuja selittelyjä kohuista, joissa vikaa on kaikissa muissa paitsi itsessä. Sanna kertoo neuvotteluissa olevan tärkeää nähdä ainakin kaksi askelta eteenpäin. Ihmettelen, miten hän ei ole tajunnut, mihin hänen oma käytöksensä ja toimintansa johtaa.
Sanna kertoo vitsailleensa, että ”se, joka selviää SDP:n eduskuntaryhmästä, selviää mistä tahansa”. Hän tekee itsestään uhrin, mutta kertoo toisaalla kirjassa huutaneensa muille. Vitsissä lienee vinha perä: samaan aikaan luen uutisotsikoista paljastuksia Tytti Tuppuraisen ja Tarja Halosen tavasta nöyryyttää alaisiaan, ja muistelen ainakin Krista Kiurun sekä Miapetra Kumpula-Natrin kuulleen samoja syytöksiä.
Teema 2: Syyttely
Toinen kantana teema on muiden syyttely. Erityisesti kyytiä saa Keskusta, joka tuntuu veriviholliselta. Mediakaan ei ole ymmärtänyt Sannaa.
Marin ei näe edeltäjänsä Antti Rinteen toiminnassa mitään vikaa, vaan syyttää Rinteen hallituksen kaatumisesta Keskustaa. Ihmettelen, miten demarit näkevät osakeyhtiölain vastaisen omistajaohjauksen sallittuna kun kyse on postin työntekijöiden työehdoista, mutta paria vuotta myöhemmin Fortumin kanssa ei voitu toimia fiksusti (tai tätähän emme tiedä, kenties Marin halusi Saksalta irtopisteet kuittaamalla Uniperin velat, jotka maksoi suomalainen veronmaksaja). Wahlroosin kokemukset valtiovarainministeri Antti Kalliomäen kehnosta omistajaohjauksesta ovatkin näköjään sääntö, eikä poikkeus.
Marin löytää itsestään ainoastaan yhden virheen: hän kirjoittaa ettei ole sosiaalisesti lahjakas (mutta kuitenkin oppi nopeasti). Kun vertaa Wahlrosiin elämäkertaan, on ero hurja: Nalle avaa monta pieleen mennyttä projektia ja ottaa vastuun virheistään muita syyttelemättä; näistä oli opettavaista lukea.
Teema 3: Ylivertaisuus
Itse elämäkertansa kirjoittaneella on lupa nostaa omaa häntäänsä, sillä onhan hän tarinan päähenkilö. Sen vuoksi en odota Marinilta samanlaista objektiivisuutta ja analyyttisuutta, joita vaikkapa kuolleesta henkilöstä kirjoitetusta elämäkerrassa kuuluu ehdottomasti olla. Valitettavasti omaa ylivertaisuutta tuodaan esiin niin paljon, että pahaa tekee.
Sanna kirjoittaa, että Suomi on edistyksen esikuva, kun meillä on nuori naispääministeri, ja hallituksessakin viisi naisministeriä. Ihan kiva, mutta minusta edistystä olisi vasta se, jos hallitus saisi jotain järkevää aikaankin. Ei saanut kuin massiivisen valtiovelan ja torson sote-uudistuksen.
Demarien meininki ei vakuuttanut toimintaan tutustumaan tullutta Sannaa, ei demarinuorten eikä aikuisten puolella. ”Meno oli tylsää, pölyistä ja todellisuudesta vieraantunutta.” Onneksi saivat Sannan, joka nosti toiminnan uudelle tasolle.
Minua käy miehenä sääliksi Sannan tapa kohdella puolisoaan, josta kirjoitetaan kauniisti, mutta teot saavat epäilemään toista. Esimerkiksi isän toivetta vanhempainvapaan jakamisesta muutoin kuin 50/50 ei kuunnella, koska asia on periaatteellinen.
Koronakriisin hoidosta Sanna ottaa kaiken kunnian (en vaivaudu ruotimaan). Rinteen hallituskaan ei olisi kaatunut, jos Antti vaan olisi kuunnellut Sannan neuvoja!
Hallitusta rakentamassa
Tapa, jolla Marin kokoaa hallituksensa, paljastaa välittömästi miksi hallituksen tulokset olivat kehnot. Marin kertoo: ”se oli kuin Tetris-peliä, jossa jokainen nimitys piti saada sopimaan paikalleen mahdollisimman nopeasti.” En ymmärrä, miten ministerit voidaan valita näin. Miksei edes pohdita, osaako ministeri johtaa, tai tunteeko yhtään erikoisalaansa?
Vertailun vuoksi Wahlroos kertoo elämäkerroissaan johtajavalintojen edenneen paljon perusteellisemmin, kun mahdollisia johtajia arvioitiin monista kulmista: onko kandidaatilla riittävä asiaosaaminen, onko hän kypsynyt riittävästi ihmisten johtajana, ja onko hän ylipäätään soveltuva kyseiseen organisaatioon. Sanna sen sijaan vain lätkii nimiä organisaatiokaavioon.
Lukemistaan kirjoista Marin nostaa esiin ainoastaan vasemmistolaisia kirjailijoita: Marxia, Gramscia ja Bernsteinia. Naurahdan freudilaiselle lipsahdukselle, kun Sanna kirjoittaa vasemmistolaisista taloustieteilijöistä. Sori, mutta kun taloustieteilijän edessä on lisäys vasemmistolainen (tai jokin muu ”tarkennus”), se poikkeuksetta tarkoittaa juttujen perustuvan ideologialle, eikä tieteelle.
Missä on talous?
Taloustiede ja talous ylipäätään loistavat poissaolollaan. Kirjassa käsitellään poikkeuksellisen vähän rahaa, eikä poliittisten päätösten hintalappuja arvioida. Marin rakentaa ideaalimaailmaa, mutta ei mieti miten se maksetaan.
Kuvaus turpeen tulevaisuutta käsittelevästä keskustelusta on kuvaava; Sanna kirjoittaa oikein huutomerkkien kera, kuinka hän ei ymmärrä koko vääntöä vihreiden ja keskustan välillä. Vaikka pelissä on 5% Suomen energiasta tuottavan teollisuudenalan tulevaisuus, kuittaa Marin sen pelkkänä ilmastokeskustelun pyöristysvirheenä.
Muita esimerkkejä olisi lukuisia, mutten nosta esiin kuin hoitajamitoituksen. Marin kuvittelee pelkän vuorossa olevien hoitajien määrän olevan suoraan verrannollinen hoidon tasoon, eikä ymmärrä prosessien merkitystä. Viiden hoitajan fiksusti hoitama osasto voi toimia paremmin, kuin kehnosti organisoitu seitsemän hoitajan osasto. Ja taaskaan ei mietitä kuka lisähoitajat maksaa.
Toivo on tekoja, mutta Marinin hallituksen tekojen takia valtiontalous on syöksykierteessä. Valitettavasti se tarkoittaa lopulta säästökuuria, joka kohdistuu kaikkein heikoimmassa asemassa oleviin. Surullista, ettei pääministeri ymmärrä miten talous toimii, tai mikä pahempaa, ei välitä.
Yhteenveto
Marinin kirjasta ei saa hyvää mitenkään. Se on kirja, jonka teksti on kehnoa ja poukkoilevaa. Se on kirja huonosta johtamisesta. Se on kirja itsekeskeistä ja itsekritiikkiin kykenemättömästä nuoresta naisesta, joka löytää vikaa kaikista muista paitsi itsestään. Harmi, ettei tämä ollut positiivisempi lukukokemus.
Toivo on tekoja onnistuu yhdessä asiassa: se summaa vasemmiston suurimman synnin eli taloustaitojen puutteen. Kohdat joissa puhutaan rahasta voi laskea yhden käden sormin, vaikka pääministerin prioriteettilistalla kuuluisi olla ensimmäisenä talous, koska vain vahva taloudellinen perusta mahdollistaa hyvinvointivaltion. Edes valtio ei voi elää yli varojen loputtomasti, vaikka vasemmistolaiset taloustieteilijät niin väittivätkin (kukaan ei ole edes myöntänyt virhettään valtionvelan hoitokulujen räjähdettyä käsiin). Valitettavasti kirja on malliesimerkki budjetin paisuttamisesta ja seuraavien hallitusten käsien sitomisesta kuluihin, joihin Suomella ei ole varaa. Annan raha-asioiden sivuuttamisesta yhden pisteen: toivottavasti edes joku kirjan lukenut ymmärtää olla äänestämättä laskutaidottomia huolehtimaan yhteisistä rahoista.
Toivoa on tekoja on kirja, joka olisi joutanut jäädä lukematta.
Arvosana: 1/5
