Alunperin ajattelin jättää Pikettyn ristiriitaisen ”klassikon” kokonaan lukematta, mutta kohtalo puuttui peliin. Suomalaisen Kirjakaupan pokkarikortti oli menossa vanhaksi, mutten kyennyt löytämään mitään kiinnostavaa. Kauppa käy kun hinta on oikea. (Markkinatalous 1 – Piketty 0)
Tartuin siis kirjaan matalin odotuksin, tärkeimpänä syynä on moneen kertaan virheelliseksi oletettu matematiikka. Vaikka odotukset olivat matalat, niin silti Piketty pystyy jo alkusanoissa yllättämään lukijan toteamalla: ”taloustiede ei suoraan sanottuna vieläkään ole päässyt irti lapsellisesta kiintymyksestään matematiikkaan”. Jos asenne matematiikkaa kohtaan on tämä, niin en ihmettele alkeellisia virheitä. Luvassa taitaa olla karmea lukuelämys, kun vielä kirjan suomentajatkin ovat näköjään kommunisteja.
Aika pian päätin tyytyä selailemaan sakeimmat osat. Näkyy, että matematiikka ei kiinnosta. Piketty etsii härkäpäisesti tukea väitteelleen, jonka mukaan pääoman tuotto kasvaa taloutta nopeammin, muttei ymmärrä, että se on mahdotonta! Sijoitusten – olivatpa ne yrityksiä, kiinteistöjä tai obligaatioita – arvo pohjautuu viime kädessä niiden tuottamaan kassavirtaan, joka ei yksinkertaisesti voi kasvaa kuin hetkellisesti muuta taloutta nopeammin. Miten vaikka yritys voi toimia, jos omistajien osuus kassavirrasta nousee loputtomiin? (Markkinatalous 2 – Piketty 0)
Teoksen ongelma on älytön taustamateriaalin määrä. En ymmärrä, mitä kaikilla kymmenillä (vai sadoilla) kuvaajille koitetaan perustella. Ihan kuin opiskelija olisi kasannut lopputyöhönsä kaiken vähänkin asiaan liittyvän kuvitellessaan enemmän olevan parempaa.
Piketty ei ymmärrä miksi eniten tienaava prosentti tienaa suhteessa aiempaa enemmän. Taaskin kyse on matematiikasta: Piketty ei ymmärrä pitkien häntien vaikutusta. Vaikkapa Amazon, Google ja Facebook (tai Suomessa Volt) ovat luoneet uskomattomia omaisuuksia perustajilleen, ja nykyisessä digimaailmassa ”voittaja vie kaiken” ilmiö korostaa muutaman harvan onnistujan tuloja. Sama ilmiö laajenee muuallekin, esimerkiksi urheiluun ja viihteeseen, mutta Piketty ei ymmärrä tämän olevan suuressa kuvassa merkityksetöntä, koska piikkipaikka ei ole pysyvä – kysykää vaikka Nokialta tai Yahoolta. Myöskään työtulojen puolella Piketty ei ymmärrä, että esim. surkean ja erinomaisen koodarin tai johtajan tuottavuusero voi ihan oikeasti olla 10- tai jopa 100-kertainen. Mitä sitten jos Räikkönen tienaa 1000x enemmän kuin perus divarikiekkoilija? (Markkinatalous 3 – Piketty 0)
Räikeiden matemaattisten virheiden lisäksi kirjasta löytyy vaikka mitä kuraa. Niin 1930-luvun lama kuin finanssikriisikin kuitataan populistisesti markkinatalouden ongelmina – vaikka ensimmäisessä lamaa syvensivät vääriä päätöksiä tehneet poliitikot ja jälkimmäisessä koko kriisin aiheuttivat pers’aukisten omistusasumista halajavat maailmanparantajat (protip Pikettylle: lue Ray Dalion Principles for Navigating Big Debt Crisis). Keskiluokan vaurastuminen nähdään mahdottomana, eikä Piketty ilmeisesti ymmärrä indeksirahastojen mahdollisuuksia tai tunnista rajoituksia, joilla muut kuin rikkaat suljetaan lainsäädännöllä pois kaikkein tuottoisimmista sijoituskohteista. Piketty ei edes osaa päättää mitä mieltä on: jossain kohdassa kirjaa inflaatio haittaa rikkaita ja toisessa auttaa. Ota tästä nyt selvää! (Markkinatalous 4 – Piketty 0)
Kirjan lopun utopiat maailmanlaajuisesta pääomaverotuksesta tai valtionvelan pikakorjaus rikkaiden lompsasta ovat suorastaan älyttömiä. Noh, jos ei ymmärrä matematiikkaa ei voi tajuta, että demokratiassa vähemmän tienaava enemmistö äänestää aina itselleen tulonsiirtoja, jolloin valtiontalouden tasapainotus ei muuttaisi yhtään mitään kun rakenteelliset uudistukset jätettäisiin tekemättä ja porsastelu saisi jatkua. Pikemminkin petetyksi kokeva omistava luokka veisi pääomansa muualle. Piketty kuuluu selvästi siihen porukkaan, jonka mielestä raha tulee seinästä. (Markkinatalous 5 – Piketty 0)
Vaikka tuloeroja tarkastellaan kaikista mahdollisista näkökulmista, Piketty jättää yhtä sivulausetta lukuunottamatta kaikkein tärkeimmän asian käsittelemättä: kuinka suuri mahdollisuus on siirtyä tuloluokasta toiseen? Kun kysymystä ei käsitellä, syntyy lukijalle kuva maailmasta, jossa rikkaat pysyvät rikkaina ja köyhät köyhiä. Todellisuudessa esimerkiksi Yhdysvalloissa 39% ihmisistä pääsee hyvätuloisimman 5% joukkoon vähintään vuodeksi, 56% pääsee 10% joukkoon, ja peräti 73% parhaiten tienaavan 20% joukkoon. Pikettyn case kuivuu kokoon. (Markkinatalous 6 – Piketty 0)
Kirjan hyvät hetket ovat vähissä. Yllätyin, kuinka normaalista vasemmistorutinasta poiketen Piketty ymmärtää, että joskus palkkojen kannattaisi joustaa ettei firma mene nurin. Hän myös ymmärtää, että 80% marginaalivero ei enää tuota – mutta silti kannustaa korkeaan progressioon (ideologia ensin)! Parasta, ja oikeastaan ainoaa antia ovat kirjavinkit (tosin kirjoja siteerataan ihan liikaa) – jos vaikka pistäisi Ukko Goriotin lukuun? (Markkinatalous 7 – Piketty 1)
Pääoma 2000-luvulla on surullinen kirja, joka kertoo paljon maailman tilasta; jään miettimään tarkoittaako Krugman kirjan kannessa kenties palturin puhumista? Mielestäni teos, jonka sisältö on näin sekavaa, ja jonka matematiikka on näin hataralla pohjalla, ei ansaitse statustaan tärkeänä taloustieteellisenä kirjana. Tiedettä tässä on korkeintaan lähdeaineistossa, mutta muuten Pikettyn päätelmät joutaa pistää paperinkeräykseen – tätä ei kannata säilöä kirjahyllyssä edes (puuttuvan) huumoriarvon vuoksi.
Arvosana: 0/5
