John Coates on metkan monialainen kaveri. Ennen neurotieteilijän uraa Cambridgessa Coates veti Deutsche Bankin kaupankäyntiyksikköä, joten mistäs muusta mies voisikaan kirjoittaa kuin sijoittajien psykologiasta. Vuonna 2012 ilmestyneen kirjan nimi viittaa hetkeen aamu- tai iltahämärässä, jolloin koira ja susi on helppo sekoittaa keskenään; Coates siis viittaa tilanteisiin, jolloin emme voi olla varmoja siitä mitä ympärillä tapahtuu, ja niitä hetkiähän arvopaperimarkkinoilla riittää.
Coatesin kirja on kunnianhimoinen yritys kuvata ihmisen biologisia reaktioita yli markkinasyklin. Nousukauden odotetaan aina jatkuvan ikuisesti, ja testosteroni vielä yllyttää riskinottoon; laskukaudella treidaajan kroppa taas menee stressitilaan ja päätöksien järkevyys voi olla kyseenalaista. Coatesin yritys selittää markkinoiden ylilyönnit biologialla jää valitettavasti torsoksi, eikä synteesiin asti päästä hyvästä yrityksestä huolimatta. Kirjasta jää päällimmäisenä sekava mielikuva.
Kirjan tarina parin kaverin kaupankäynnistä on kökkö. Henkilöt jäävät etäisiksi, ja koko tarina on päälleliimatun oloinen. Mikä pahinta, ei minkäänlaista juonta ole, ja tarina jätetään avoimeksi. Typerä ratkaisu.
Yhden asian sentään opin liittyen kauppojen toteutukseen. Esimerkiksi eläkevakuutusyhtiön 500 miljoonan euron joukovelkakirjalainakauppa syntyy käytännössä lukuisista pienemmistä kaupoista. Kauppa lyödään välittäjän kanssa lukkoon tietyllä hinnalla, jonka jälkeen välittäjä yrittää haalia pienistä puroista kasaan koko potin, ja tietysti mahdollisimman halvalla. Massiivisten voittojen (tai tappioiden) syntymekanismi selvisi!
Parasta antia on ihmisen ja etenkin aivojen toiminnan kuvaaminen. Coates selittää varsin mallikkaalla tavalla kuinka aivot ovat kehittyneet hallitsemaan liikettä ja liikkumista. Emme yleisesti ottaen edes tajua miten eläimiä edelleen olemme, ja kuinka pettävästi aivot luovat illuusion ympäröivästä maailmasta. Esimerkiksi sammakko ei näe kuin liikkeen, ja ihminenkin näkee vasta pitkällä viiveellä: periaatteessa koet ennusteen, koska aistit tulevat perässä viiveellä. Jännä ajatella, että tietoisuutemme kulkee koko ajan ikään kuin myöhässä reaaliajasta.
Kirjaa lukiessa hoksaa, kuinka kehoaan on pakko huijata toimimaan halutulla tavalla, koska pelkkä päättäminen ei vaan riitä. Hormoni- ym. toiminta pyrkii ohjaamaan ihmistä tekemään asioita, jotka 100 000 vuotta sitten savannilla olivat toimivia, mutta joista nykyisin on pelkkää haittaa. Syö siinä nyt sitten terveellisesti, kun kroppa janoaa rasvaa ja sokeria.
Esimerkiksi ihmiskehon energianhallinta on metka kokonaisuus. Kun väsyy, niin ensimmäisenä katkaistaan virta aivojen viimeisinä kehittyneiltä mentaalisilta toiminnoilta . Siis kun energiaa on säästettävä, ensimmäisenä katoaa itsekuri. Siinäpä selitys väsyneen oravanpyörälle: väsyneenä syö mitä sattuu, ei jaksa liikkua ja notkuu koneella vaikka pitäisi mennä nukkumaan (jottei huomenna ole väsy).
Hormonitoimintaa kuvataan kattavasti. Esimerkiksi testosteronin vaikutus on hämmästyttävä: kaikista alkioista kehittyy tyttöjä ellei Y-kromosomin SRY-geeni aloita kivesten kasvua ja sen myötä testosteronin tuotantoa. Hurjaa, että vain yksi geeni ja yksi hormoni tekevät tytöstä pojan!
Mielenkiintoisesti testosteronin määrä kehossa kasvaa menestyksen myötä niin eläimillä kuin ihmisilläkin. Alfauroksesta tulee älyttömiä riskejä ottava aggressiivinen urpo. Efekti saattaa selittää mielenkiintoisia ylilyöntejä, kun aiemmin fiksusti riskiä ottaneen kaverin mopo alkaakin testoövereissä keulia. Onhan näitä: Musk ja Twitter, Jobs ja NeXT, Putin…
Oivalluksia tule muistakin hormoneista. Esimerkiksi dopamiinin vaikuttaessa odotus tuottaa hyvänolon, ei varsinainen käyttö. Havaitsen himoavani kävelylenkkejä, jolloin suurin nautinto ei synnykään itse lenkistä vaan lenkille lähtemisestä. (Parempi näin, kuin jos himottaisi mennä baariin tai tupakille.) Huumausaineiden koukuttavuus yllättää: jos hyvä ruoka nostaa dopamiinitasoa 50%, niin seksi tuplaa sen, nikotiini kolminkertaistaa, kokaiini nelinkertaistaa ja amfetamiini yli kymmenkertaistaa.
Kiintoisasti rottakokeiden perusteella on havaittu, että tylsässä ympäristössä syntyy narkkarirottia, kun taas aktiiviset rotat saavat dopamiininsa normaalista toiminnasta. Mitenhän tämä soveltuisi ihmiseen? Vähenisikö kaljaan ja kannabikseen koukuttuminen, jos jo syrjäytymisvaarassa olevat saataisiin aktivoitua jollain keinolla neukkukuutioiden sohvilta ylös, ulos ja lenkille; kenties tekemään jotain hyödyllistä tukirahojen eteen? Lienee poliittisesti edes epäkorrektia ehdottaa moista, kunhan pohdin…
Intuitio saa kirjassa paljon palstatilaa ja on yksi kiinnostavimpia osuuksia. Hyvä vertailukohta intuitiolle on tekoälyn musta laatikko, joka voi olla oikeassa vaikkemme tarkalleen tietäisi miksi se on oikeassa. Toimimme usein tietoisuuden alapuolella, ja mitä paremmin asian osaamme, sen suuremmaksi kasvaa intuition merkitys. Alan ymmärtää, miksi joskus liikenteessä vain tiedän, että nyt on hidastettava edessä olevan tutkapartion vuoksi, vaikken pystykään yksilöimään minkä ärsykkeiden perusteilla tähän johtopäätökseen päädyin.
Opin myös, että kehon reaktio edeltää tunnetta eikä päinvastoin. Siis tunne syntyy toiminnasta. Makes sense: kun laittaa luurit päähän, ehdollistettu hymy nousee automaattisesti kasvoille, ja kas kummaa hymyn myötä alkaa tuntua hyvältä. Puhelinmyyjän on helppoa olla onnellinen!
Kirjan parasta antia ovat vinkit stressinhallintaan. Coates kuvaa mielenkiintoisella tavalla eri ihmisten reaktioita stressiin: tilanne, joka yhdelle on kuumottavaa vääntöä, on toiselle vain rentoa pulmapeliä. Ensimmäisessä tilanteessa kroppaan ladataan kunnon kortisolilataus ja täysimittainen pakene-tai-taistele -reaktio korkeine verenpaineineen kaikkineen (kortisolitaso voi stressintäytteisen päivän loppupuolella olla kymmenkertainen normaaliin nähden), kun taas jälkimmäisessä tapauksessa vagushermosto vain löysää hieman jarruja jolloin keho selviää ongelmatilanteesta lähes tyhjäkäynnillä. Käytännössä ensimmäinen kaveri ei kykene tekemään järkeviä päätöksiä vaan turvautuu impulsiivisiin tunnereaktioihin vailla järkeä, siinä missä jälkimmäinen toimii kriisistä huolimatta normaalisti. Huisia!
Coatesin mukaan ihmisen on mahdollista treenata stressinsietokykyään ja koulia itseään haastaviin tilanteisiin. Tämä kannattaa, koska kroppa ei näe eroa fyysisen vaaran ja vähemmän elossapysymistä uhkaavien työhuolien välillä, jolloin stressitilasta voi helposti tulla pysyvä, todellinen terveysriski. Vinkit ovat tuttuja: liiku ja rasita kroppaa, tai altista itseäsi kylmälle ja kuumalle. Mieleen muistuu myös Henkka Hyppösen hengitysharjoitus helppoon rauhoittumiseen (vedä henkeä 4 sekuntia, pidätä 7 sekuntia, puhalla ulos 8 sekuntia), joka perustuu vagushermoston ohjaamiseen.
Stressin iskiessä Coates kehottaa turvautumaan tuttuihin juttuihin. Pysy kotona, kuuntele vanhoja suosikkibiisejä, katso suosikkileffojasi uudelleen, ja tapaa vanhoja ystäviä (jos ette stressaa samoista asioista). Ja tietysti pitää liikkua, koska sillä saa kroppaan positiivisia kemikaaleja – muista, että aivomme ovat kehittyneet kontrolloimaan liikettä. Jostain toisaalta luin, että liikunnan hyvät puolet säilyvät kehossa jopa 12 tunnin ajan, jolloin lenkki kannattaa tehdä jo aamulla.
Kirjan mukaan kaikki uusi stressaa. Hauskana huomiona yleinen tapa lähteä lomalle stressaavan työputken jälkeen on siis kaikkea muuta kuin toimiva, koska uusi ympäristö pikemminkin ylläpitää kehon stressitilaa! Huomaan tajunneeni saman asian omien kokemusten perusteella: haluan mennä etätöihin aina samaan tuttuun paikkaan, jossa ei tarvitse miettiä mitään uutta. Aurinkoa, tupla-annos liikuntaa ja säännöllinen päivärytmi niin stressi katoaa.
Kirjan lopussa Coates käsittelee vielä sijoitusmaailman bonusongelmia, jotka koskevat niin yksittäistä treidaajaa kuin koko pankin toimitusjohtajaakin. Bonarit lasketaan usein vuoden tuloksesta, jolloin kaikilla on yllyke vetää maksimiriskillä, jolloin bonukset maksimoituvat. Jos vuodelle osuu laskukausi, niin bonarit ovat toki nollissa, mutta se kuulu joku muu kuittaa tappiot. Coates ehdottaa ratkaisuksi bonuskauden venyttämistä taloussyklin mittaiseksi (eli minimissään 5 vuodeksi), mikä olisikin erittäin kannatettava idea. Ihmettelen, miksi näinkin ilmeistä eturistiriitaa ei käytännössä missään tajuta. Pitäisi saada oma nahka peliin, kuten Talebkin neuvoo.
Moitteista huolimatta muistiinpanoja näyttää kertyneen, joten sekavasta salaatista löytyy sattumiakin. Järjellä ajatellen kirja on parempi kuin sen jättämä fiilis.
Yksi hyvä puoli on myös kirjailijan kepeä tyyli. Muutamassa kohtaa hihittelen kielikuvia ja vertauksia, Coates esimerkiksi kuvaa rationaalisen sijoittajan oloa markkinakuplassa samanlaiseksi kuin juhlijalla, joka huomaa kesken kekkereiden ettei muiden jutuista enää ymmärrä mitään heidän ollessaan ”coked to the gills”. Kakkahuumorin ystäviä myös naurattanee stressihormonien vaikutus ruuansulatuksen toimintaan, jolloin miestenhuoneesta voi sananmukaisesti haistaa kurssilaskun jyrkkyyden.
Kokonaisuutena kirja kärsii sekavuudesta mikä on sääli; asia on erinomaista ja paremmalla kustannustoimittamisella käsissä olisi klassikko! Parasta antia on kehon toiminta, kun taas sijoituspuolen tarina jää torsoksi. Coates ei onnistu kuin osittain, mutta silti tämän luki ihan mielellään. Suosittelen oman kehon toiminnasta ja reaktioista kiinnostuneille varsinkin jos tulee tehtyä aktiivisesti osakekauppaa.
Arvosana: 3/5
