Ruotsin suurvalta-ajan katsotaan alkaneen Kustaa II Adolfin valloituksista 1600-luvun alussa. Ruotsi hyödynsi naapureiden heikkoutta ja valtakunta laajeni etenkin Tanskan, Venäjän ja Puola-Liettuan kustannuksella koko vuosisadan ajan. Myös Saksan alueelta valtakuntaan alistettiin hajanaisia alueita, mikä saa kartan näyttämään erikoiselta kun asiaa tarkastelee nykyajan kansallisvaltioajattelun näkökulmasta. Suurvalta-ajan katsotaan päättyneen Suuren Pohjan sodan ratkaisevaan taisteluun Pultavassa, jossa Kaarle XII kärsi rökäletappion venäläisiä vastaan kesäkuussa 1709.
Peter Englundin teos Pultava on julkaistu alunperin jo vuonna 1989. Kirjan 30-vuotisjuhlan kunniaksi sitä on päivitetty uuden tiedon valossa, mikä saa minut pohtimaan mistä ja miten uutta tietoa voi löytyä yli 300 vuotta tapahtumien jälkeen! Kirja on ollut aikoinaan jonkin sortin hitti, ja onneksi se on myös suomennettu.
Pultava kertoo nimensä mukaan kyseisen taistelun kulun. Tarinaa taustoitetaan hyvin lyhyesti kuvaamalla kuinka ruotsalainen armeija päätyi kauas itäiseen Ukrainaan, mutta esimerkiksi venäläinen näkökulma loistaa poissaolollaan. En oikein osaa päättää onko raju fokus hyvä vai ei – aiheesta olisi lukenut mielellään lisää.
Taustoitus keskittyy olennaiseen ja kuvaa kiitettävällä tavalla lukijalle 1700-luvun alun ajattelua. Ruotsin aiemman menestyksen katsottiin olevan jumalallisen johdatuksen ansiota (ateismi aatteena alkaisi kehittyä vasta vuosisadan lopulla), joten nytkin voiton ajateltiin olevan mahdollista alivoimasta huolimatta ja sään kääntyvän suosiolliseksi kuten oli onnekkaasti käynyt aiemmissa taisteluissa. Miehistön riveissä vallitsi myös tietty fatalismi, eikä hyökkäyksessä sen vuoksi välitetty kumarrella tai hakea suojaa – yksikään kuula kun ei osuisi ilman jumalan tahtoa. Samasta syystä sotilaspuvut olivat kirkkaan värisiä ja kurkkusalaattikuosia saataisiin odottaa vielä kaksi vuosisataa – ensimmäisenä brittien punatakit vaihtuivat khakiin 1880-luvulla, mutta vielä ensimmäisessä maailmasodassa ranskalaiset ajettiin hyökkäykseen kirkkaissa univormuissa.
Toinen mielenkiintoinen näkökulma on sotilasuran houkuttelevuus. Nykyajan näkökulmasta tuntuu kummalta miksi kukaan vapaaehtoisesti lähti mukaan, mutta sen ajan aatelille upseerin ura oli käytännössä ainoa tapa vaurastua jos hänellä ei ollut pääsyä hovin suojatöihin. Mukana retkellä oli lukuisia sotilaita, jotka olivat aiemmin taistelleet esimerkiksi Hollannin riveissä, mutta lähteneet ulkomaille parempiin ansioihin. Hämmästelin etenkin upseerien suhtautumista toisiinsa; upseeristo piti sodan aikanakin yhteyttä toisiinsa, jopa kesken taisteluiden saatettiin yhdessä ottaa lasilliset ja vaihtaa kuulumisia (kielimuuria ei ollut, koska käytännössä kaikki upseerit puhuivat joko ranskaa tai saksaa). Myös antautuneita upseereita kohdeltiin poikkeuksetta arvokkaasti; he saivat usein esim. pitää omaisuutensa.
Sen sijaan miehistön osa oli ankeampi. Vankeja ei yleensä otettu, koska omissakin haavoittuneissa oli hoitamista, joten taistelusta selvinneiden häviäjien kohtalo oli usein teloitus. Silti sotilasura oli tavalliselle rahvallekin houkutteleva uravalinta, koska se tarjosi välttävän elintason lisäksi mahdollisuuden merkittävään sotasaaliiseen. Taisteluun nimittäin lähdettiin useimmiten koko maallinen omaisuus taskuissaan (koska ei voitu luottaa omaisuuden odottavan leirissä jos taisteluonni pettäisikin) jolloin voittajille oli tiedossa hyvät apajat häviäjien taskuja tyhjentäessä. Kirjassa kuvataan erään upseerin lähteneen taisteluun taskuissaan niin paljon arvotavaraa, ettei hän satulasta pudotessaan kykenisi kapuamaan sinne takaisin ilman apua!
1600-luvun huoltologistiikka on sekin kiintoisaa. Kaarlen armeijan mukana oli saman verran huoltoväkeä kuin sotilaitakin, ja osalla sotilaista oli myös koko perheensä mukana (ei ihme, kun sotaretki saattoi kestää vuosia). Kuormaston suojaaminen ja hitaus aiheutti omia ongelmiaan. Käytännössä ruokatarpeiden kuljettaminen ei ollut mahdollista, joten armeijan oli pakko ryöstellä tarpeita lähiseutujen asukkailta. Taistelun alla tilanne alkoi käydä tukalaksi, kun Venäjä oli järjestelmällisesti polttanut kaiken etenevien ruotsalaisten edestä.
Pultavaa piirittänyt Kaarle käytännössä pakotettiin taisteluun, koska ruoka, rehu, ammukset ja muutkin tarvikkeet olivat käymässä vähiin. Tuon ajan tiedustelu oli epätarkkaa, joten Venäjä ei tiennyt tukalasta tilanteesta tai edes vastassa olevan joukon suuruudesta. Taisteluun käytiin siten epävarmoissa tunnelmissa puolin toisin.
Itse taistelu kuvataan yllättävän tarkasti aikaisten päiväkirjamerkintöjen perusteella. Jossittelulle jää sijaa, koska molemmilla osapuolilla käskyt eivät tavoittaneet kaikkia. Siispä yksiköt eivät pelanneet yhteen, ja monissa paikoissa tulos olisi helposti voinut olla toinenkin. Esimerkiksi viimeinen hyökkäys viisinkertaista ylivoimaa vastaan ei ollut niin epätoivoinen mitä paperilla näyttää, sillä yleensä se hävisi, jolla hermo petti ensimmäisenä. Nyt ensimmäisenä pakosalle lähti osa ruotsalaisista, vaikka hyökkäys sujui hyvin ja venäläisten rintama painui taaksepäin. Se oli sitten siinä.
Kirja on viihdyttävä kuvaus 1700-luvun alun sodankäynnistä ja elämästä yleensä. Yhteen taisteluun keskittyminen antaa rikkaan kuvan aikakauden ajattelusta ja toimintamalleista. Moni juttu on muuttunut, muttei kuitenkaan kovin moni. Kirjan ainoa miinus on välillä läpi paistava kökkö asenteellisuus, jonka kirjaili itsekin havaitsen ja laittaa uudistetun osan alkusanoissa nuoruuden piikkiin. Suosittelen pienestä kauneusvirheestä huolimatta teosta kaikille historiasta kiinnostuneille.
Arvosana: 4-/5
