Kuulutetun kuoleman kronikka on Gabriel García Márquezin versio tosielämän murhasta, joka inspiroi hänet kirjoittamaan siitä oman version. Sekä tosielämässä (Sucressa 1951) että fiktion puolella tapahtumat ovat samankaltaiset: hääyönä sulhanen havaitsee ikäväkseen, ettei morsian olekaan neitsyt, ja palauttaa hänet perheelleen. Tästä kiivastuneet morsiamen veljet lähtevät palauttamaan siskonsa kunniaa, mikä tietysti maagisesti palautuu samalla hetkellä kun henki irtoaa neitsyyden ryöstäneeltä urholta.
Tarina poikkeaa Márquezin aiemmasta tuotannosta. Eeppisen rakkaustarinan sijaan tapahtumat tiivistyvät yhteen päivään, ja lopputuloskin on selvä jo alusta alkaen: henki lähtee, mutta vielä on epäselvää missä, miten, ja milloin.
Kertojan roolissa on anonyymiksi jäävä henkilö, joka on tullut tutkimaan tapausta. Tapauksessa itsessään ei ole epäselvää, kun syylliset ovat itse kertoneet aikeistaan etukäteen. Mysteeri onkin siinä, miksei kukaan estänyt surmatyötä, vaan sen annettiin tapahtua.
Tarina etenee epälineaarisesti pomppien menneen ja tulevan välillä. Uhri Santiago Nasar herää pikku darrassa Angela Vicarion ja Bayardo San Romanin häiden jälkeisenä aamuna, ja lähtee katsomaan satamaan saapuvaa piispaa tietämättä itseään uhkaavasta vaarasta. Angelan veljet Pedro ja Pablo odottavat häntä vastapäisessä kaupassa päät viinasta pehmeinä, mutta veitset terävinä.
Teos on mainio kuvaus lukuisista pieleen menneistä asioista. Murhatyö on lopulta monen sattumuksen summa. Márquezin soljuvaa tarinaa seuraa oikein mielellään, ainoastaan juodun alkoholin järjettömän korkea määrä häiritsee laskutaitoista, vaikka kyseessä olisikin vain taiteellinen tehokeino muutoin realistisessa kertomuksessa.
Vaikka tarina on kirjoitettu 80-luvulla ja mainittu tapaus on 50-luvulla, tuntuu murhatyön motiivi absurdilta ja barbaariselta: miksi ihmeessä morsion neitsyys on ollut niin kova juttu – ja miksi se edelleen on kova juttu tietyissä piireissä? Mieleen palaa Huono Tyttö, jossa myös ihasteltiin verisiä lakanoita hääyön jälkeen. Ei kunniamurhissa kunniasta kyse ole, vaan miesten heikon itsetunnon ympärillä pyörivästä barbaarisesta kulttuurista!
Hauskana(?) yksityiskohtana selviää, että kirjaa innoittanut Miguel Reys Palencia (joka siis hylkäsi vaimonsa hääyönä havaittuaan ettei tämä ollut neitsyt) haastoi Márquezin käräjille vaatien puolta teoksen tuotosta sekä omaa nimeään kirjan kanteen. Hommaa veivattiin 17 vuotta(!), kunnes oikeus päätti, ettei Palencialla ollut kirjoittamiseen – eikä siten tekijänoikeuksiin – osaa eikä arpaa.
Lyhyehkön puoleinen kirja on nopeasti nautiskeltu, kun ei sitä millään malta jättää keskenkään. Kuulutetun kuoleman kronikka onnistuu (oletetussa) tarkoituksessaan kuvata ihmisen sairaalloista pakkoa tehdä mitä hänen pitää (muiden mielestä) tehdä, vaikka selvästi itse ei haluaisi. Lukijan kannattaa ottaa opiksi: ei ole pakko jos ei tahdo.
Arvosana: 5-/5