Hattujen sota on Teemu Keskisarjan tuoreehko teos (julkaistu 2022) Ruotsin ja Venäjän keisarikunnan välillä käydystä sodasta vuosina 1741-1743. Pultavasta alkanut Ruotsin alamäki jatkuu, asema suurvaltana rapisee ja kärsijän rooliin pääsevät tuttuun tapaan suomalaiset. Venäläisten miehitysaika tunnetaan Pikkuvihana. Laitoin tämän äänikirjana kuunteluun ja kirja piti hyvin otteessaan.
En tuntenut sodan kulkua ennestään, ja yllätyin kuinka kelvotonta ruotsalaisten sodankäynti oli. Itärajan puolustus oli surkealla tolalla ja vallalla oli vieläkin ajatus Suuren Pohjan Sodan taidosta (ja onnesta), joka oli mahdollistanut vähälukuisten armeijoiden voitot ylivoimaisista vihollisista. Esimerkiksi Suomen kartoitus oli laiminlyöty, eikä edes mitään suunnitelmia sodan varalle ollut. Maamarsalkka Charles Emil Lewenhauptin tavoitteena oli valloittaa kaikki Uudenkaupungin rauhassa menetetyt alueet ja vetää raja Laatokasta Vienanmereen. Hieman suuruudenhullua kenties, koska keisari oli tällä välin rakentanut uuden pääkaupungin Pietarin Suomenlahden pohjukkaan.
Huonosti valmistautunut Ruotsi julisti sodan heinäkuussa 1741. Elokuussa Venäjä hyökkäsi kenties yllätyksellisesti Lappeenrantaan ja valtasi sen helposti kolminkertaisen ylivoimansa turvin, kun armeijaa komentanut kenraaliluutnantti Henrik Magnus von Buddenbrock ei siirtänyt pääjoukkojaan varuskunnan avuksi. Kaupunki poltettiin, linnoitteet tuhottiin ja venäläiset palasivat omalle puolelleen rajaa.
Myös diplomatiassa epäonnistuttiin. Ruotsi sekaantui Venäjän vallanperimyskiistoihin tukemalla kruununperimyksestä syrjäytettyä Pietari Suuren tytärtä Elisabetia, jonka epämääräisiin lupauksiin alueluovutuksista ja rauhantahtoisuudesta uskottiin herkkäuskoisesti. Kunnon urpoilua.
Maamarsalkka Lewenhaupt ennätti Suomeen syyskuussa. Koottuaan kaikkiaan 23 000 miehen joukot, hän siirtyi Venäjän puolelle marraskuussa – mutta eihän siitä mitään tullut, ainoastaan sen verran sekasortoa, että Elisabet nousi valtaistuimelle. Elisabet tarjosi Ruotsille aselepoa, johon ilomielin suostuttiin.
Luvattuja alueluovutuksia ei kuitenkaan tullut, vaan sen sijaan Venäjä irtisanoi aselevon helmikuussa 1742. Elisabet julkaisi maaliskuussa manifestin, jossa suomalaisille lupailtiin hyväntahtoisuutta mikäli nämä eivät auttaisi ruotsalaisia, ja jopa väläyteltiin itsenäisyyttä mikäli suomalaiset haluaisivat itsenäistyä. Enpä tiennyt, että idean maamme itsenäisyydestä on ensimmäistä kertaa nostanut esiin Venäjän keisarinna.
Sotatoimien seuraaminen aiheuttaa mahdotonta myötähäpeää. Lewenhauptin asemat Haminassa ovat puolustukselle erinomaiset, mutta niin vain herra päättää vetäytyä Mäntlahden etuvartiosta ilman taistelua. Edes Haminaa ei puolustettu, vaan se poltettiin omatoimisesti ennen vetäytymistä Porvooseen. Eikä edes siellä taisteltu, vaan pakomatkaa jatkettiin Helsinkiin. Lopulta ruotsalaisarmeija saarretaan Kampin kentälle, ja sotatoimet päättyvät antautumiseen käytännössä ilman yhtäkään kunnon yhteenottoa.
Jo ennen antautumista Buddenbrock ja Lewnhaubt oli kutsuttu Tukholmaan tekemään selkoa hölmöilyistään. Heistä tehtiin sodan syntipukit ja molemmat mestattiin; Buddenrock heti heinäkuussa 1742 ja karkaamaan onnistunut, mutta Danzigiin suunnanneesta laivasta kiinni saatu Lewenthaubt vasta elokuussa. Mikään ei enää estänyt Venäjää miehittämästä koko Suomea: lopulta Turun rauhassa 7.8.1743 raja siirtyi Kymijokeen Ruotsin menettäessä Haminan ja Lappeenrannan linnoitukset sekä Olavinlinnan. Tästä ei enää noustaisi.
Parasta antia ovat aikalaiskuvaukset. Puolipakolla armeijaan värvätyillä oli kova kaipuu kotiin, vaikka eipä elo köyhässä maassa ollut sen leppoisampaa kuin armeijassakaan. Periaatteessa esimerkiksi karkuruudesta oli rangaistuksena kuolema, mutta miesvoiman niukkuuden vuoksi armo yleensä kävi oikeudessa ja tuomio vaihtui kujanjuoksuun.
Keskisarja osaa hämmentää lukijaa tarkalla ajankuvalla, etenkin lukuisilla eläimiinsekaantumistarinoilla (hänen väitöskirjansa käsittelee aihetta 1700-luvun Suomessa). Ilmeisesti tapa oli kielloista huolimatta yleinen. Erään oikeudenkäynnin pöytäkirjat kertovat perusteluiksi köyhyyden: perheelle ei ollut varaa huolehtia mahdollisista lapsista, joten puolisot olivat yhdessä päättäneet, että miehen kannattaa vaimon sijasta yhtyä vain kotieläimiin.
Kirja on kohtuullisen mielenkiintoinen kuvaus heikosti tunnetusta sodasta. Tapahtumien perusteella en yhtään ihmettele miksi, sillä ei tästä oikein lapsille kerrottavaa syntynyt. Jossittelulle sen sijaan jäi enemmänkin sijaa, sillä maasto olisi suosinut ruotsalaisia – jos nämä edes kerran olisivat puolustaneet asemiaan.
Kirja on perushyvää Keskisarjaa, laita kuunteluun tai lukuun jos herran jorinat toimivat. Kirja sopii toki mainiosti myös kaikille kotimaan historiasta kiinnostuneille – ja tästä sodastahan ei hirveästi muita opuksia olekaan.
Arvosana: 3-/5
