Olen kiinnostunut historiasta, jonka kertovat aivan tavalliset ihmiset, aivan tavallisesta elämästään ja mieluiten näkökulmista, joista ei tavallisesti kerrota. Tavalliset ihmiset ovat (lean-termeillä) gemballa, he näkevät mitä oikeasti tapahtuu, ovat joko lopullisia asiakkaita tai niitä, jotka tuottavat arvoa. Siksi heidän näkökulmansa on usein paras selittämään asioita, joita johtavat ihmiset eivät osaa selittää. Niinpä aloin etsiä kirjaa, joka kertoisi tavallisesta elämästä Natsi-Saksassa ennen sotaa. Hämmästyttävää kyllä, kunnollista kirjaa ei meinannut millään löytyä, ennen kuin sain vinkin kirjasta Destined to Witness – Growing Up Black In Nazi Germany. Se kertoo vuonna 1926 syntyneen saksalaisen Hans-Jürgenin tarinan, joka on muuten hyvin arkipäiväinen, paitsi että Hans on musta.
Hansin isä oli Liberian suurlähettilään poika, joka hylkäsi perheensä, kun Hans oli pieni. Koska Saksassa ei 20-30 -luvun taitteessa ollut juuri lainkaan mustia, Hans luonnollisesti pistää silmään, mihin hän ikinä meneekään. Pikkulapset huutelevat aina perään ”Neekeri! Neekeri! Nokikolari!” (jolla nimellä Yle on näyttänyt Hansista kertovan sarjankin) ja lapsena häntä kiusataan jatkuvasti. Koska Hans on kunnon poika ja myöhemmin mies, tekee töitä, eikä ole muille harmiksi, aikuiset, tutut ja kaverit eivät hänen ihonväristään välitä. Poikkeuksena ovat tietysti natsit, joita riittää joka käänteeseen.
On hämmästyttävää, että Hans ei päätynyt miljoonien keskitysleirissä kuolleiden joukkoon. Syy tähän oli yksinkertainen: Natsi-Saksa oli vahvasti keskusjohtoinen, jossa käskyt tulivat ylhäältä ja niitä toteltiin. Koska mustat olivat hyvin pieni ryhmä, heidän prioriteettinsa oli pieni, joten käskyjä ei koskaan tullut.
Ihonväri huomioiden voi tuntua kummalliselta, että Hans oli lapsena kuten muutkin: hän ihaili Hitleriä, ompelutti paitaansa hakaristimerkin, halusi liittyä Hitler-Jugendiin ja myöhemmin Saksan asevoimiin. Hänen tiensä tottakai nousee pystyyn joka puolella ja aikuistuttuaan intokin alkaa vähentyä. Hans ei oikeasti ole natsi, koska ei ymmärrä mitä se tarkoittaa. Hän on lapsi ja miljoonien aikuistenkin tavoin hän vain fanittaa heitä, koska ei tunne lainkaan yhteiskunnallisia asioita. Koko kirjassa ei ole kuin yksittäisiä ihmisiä, jotka ovat natseja vastaan jo ennen sotaa.
30-luvun Saksan optimistinen tunnelma on suorastaan käsin koskettavissa. Hitler on lupaus siitä, että Saksa nousee kurjuudesta ja siitä tulee yhä parempi valtio, jossa ihmisillä on yhä paremmat elinolot. Vuonna 1931 perustettu Natsien Hyvinvointijärjestö järjestää ilmaisia lomia ja erilaisia avustuksia. Vapaaehtoistyöläisiä erilaisiin hankkeisiin riittää satojatuhansia. Suurilla marsseilla ja yhtenäisillä symboleilla luodaan tunnelma, kuin koko kansa olisi yhtä mieltä, toimimassa yhdessä yhteisen asian eteen. Kun se yhteinen asia lopulta paljastuu sodaksi, sekään ei vielä mieliä madalla, kunnes 1943 pommitukset saavat ihmiset ymmärtämään, mihin heidät on johdatettu.
Jälkikäteen on helppo ihmetellä, miten oli mahdollista, että saksalaiset saattoivat tukea Hitleriä. Hansin kertomuksen perusteella siinä ei ole mitään outoa. Natsien tulokset ja lupaukset olivat niin väkeviä, että sama voisi aivan yhtä hyvin toimia nykypäivänäkin, jonkun toisen aatteen puolesta, joka lupaa paljon ja pystyy riittävän kauan pitämään lupauksensa. Ihmiset eivät opi historiasta ja mitä autoritäärisyys, olipa sen minkä tahansa aatteen ajama, johtaa.
Hans ei ole mikään kirjailija, joten kirjoitustyyli ei ole kovin lennokasta. Kirjan nimen mukaisesti hän vain kertoo, mitä näki ja koki. Hieman yllättäen sodan loppuessa kirja on vasta vähän yli puolivälissä, jonka jälkeen Hans kertoo sodan jälkeisestä Saksasta, ajastaan Liberiassa ja lopulta Yhdysvalloissa. Kirjan olisi hyvin voinut lopettaa Saksasta lähtöön, nyt sitä venytetään aivan turhaan.
Historiasta kiinnostuneille: 3,5 / 5
Muuten 2 / 5
Ps. Jos jollakin on vinkata muita hyviä kirjoja tavallisten ihmisten elämästä merkittävinä aikoina, otan mielenkiinnolla vastaan!
