Daavid ja Goljat tuli luettua toistamiseen. En ollut varma olinko se jo aikoinaan lukenut alkuperäiskielellä (olin), ja asian tarkastaminen johti huomaamatta myös suomenkielisen version läpikäyntiin. Malcolm Gladwellin kirja on julkaistu 2013 ja suomennettu 2014, mutta sisältö ei ole vanhentunut, eikä asian tärkeys vähentynyt.
Kirjan nimi Daavid ja Goljat viittaa tietenkin Raamatun kertomukseen, jossa paimenpoika voittaa jättikokoisen soturin taistelussa, josta on tullut vertauskuva tilanteille, joissa altavastaaja voittaa vahvemman ennakkosuosikin. Gladwell aloittaa kirjansa tarinalla, ja valottaa sitä arveluilla Goljatin sairastelusta; agromegalia selittäisi miehen ison koon ja huonon näön, jolloin Daavidin oli helppo lingota kivi puolisokean vastustajan otsaan tunnetuin seurauksin. Kun asiaa pohtii tarkemmin, todellinen altavastaaja olikin Goljat (sairauksia tai ei), koska vahva, mutta kankea soturi ei yksinkertaisesti mahda mitään ketterälle linkomiehelle.
Gladwell herättelee lukijaa pohtimaan mikä on etu ja mikä ei. Eliittikoulujen huonoimmat oppilaat lopettavat opiskelun, koska he kokevat epäonnistuvansa verratessaan itseään vielä kovempiin oppilaisiin – vaikka he objektiivisesti osaisivat enemmän kuin vähemmän houkuttelevan opinahjon parhaimmisto. Gladwell nostaa esiin positiivisen syrjinnän: kun opiskelijoita valitaan sukupuolen, etnisen alkuperän tai sosiaalisen taustan perusteella, menee homma ihan väkisin pieleen, koska matalamman riman ylittänyt vähemmän osaava aines päätyy väkisin heikoimmin osaavien joukkoon, ja keskeyttää siksi helposti opintonsa. Ihmisen on helpompaa olla iso kala pienessä lammessa kuin pikkukala isossa.
Kouluista jatketaan myös ryhmäkokojen tapauksessa. Edelleen moni toivoo lapsensa päätyvän pienelle luokalle, mutta Gladwell kertoo kymmentä lähestyvän ryhmäkoon isot ongelmat oppimistuloksissa. Hän myös osoittaa pienempien ryhmäkokojen tarkoittavan enemmän opettajia ja lisää kustannuksia, eli suomeksi osa opettajista on väkisin aiempaa surkeampia ja koulutuksesta maksetaan enemmän vaikka tulokset ovat huonompia. (Optimaalinen koko on muuten jossain 20 ja 30 oppilaan välillä.)
Kirjassa on monta tarinaa huonoista lähtökohdista ponnistaneista onnistujista, jotka ovat pärjänneet lukihäiriöstä, oppimisvaikeuksista tai vanhempien menettämisestä huolimatta. Kirjan esimerkki Gary Cohnista on mainio, koska kirjoitushetkellä Goldman Sachsille operatiivisena johtajana toiminut Cohn oli aloittanut uransa pikku kikan ansiosta: Cohn oli nuorena poikana palloillut WTC:ssä miettiessään mistä saisi töitä, bongannut lentokentälle matkanneen kaverin joka oli juuri päätynyt vetämään optiokaupan yksikköä (aihe, josta tuleva vetäjä ei ymmärtänyt mitään), änkenyt mukaan taksiin väittäen itsekin olevansa menossa kentälle, ja väittänyt pokkana matkatoverilleen osaavansa optiokauppaa saaden häneltä työtarjouksen. Seuraavan viikon aikana Cohn opetteli optiokaupan perusteet ja yllättävää kyllä pärjäsi työssään hyvin, päätyen lopulta (kirjan julkaisun jälkeen) valkoiseen taloon neuvonantajaksi! Monen mielestä lienee härskiä väittää osaavansa jotain jota ei vielä osaa, mutta etenkin huijarisyndroomasta kärsivien kannattaa tutkia esimerkkiä antaumuksella, koska se selittää kuinka maailma toimii ja miten uralla voi edetä: aloittaessa ei tarvitse osata – riittää kun tietää kykenevänsä oppimaan uuden tehtävän. Ja eihän Cohnin pomokaan osannut, vaikka joku oletettavasti täysipäinen oli hänet yksikköä vetämään valinnut.
Toinen mieleen jäänyt esimerkki kertoo Jay Freireichistä, joka on syöpätutkimuksen pioneereja. Hän oli nuorena menettänyt isänsä ja varttunut 30-luvun laman köyhyydessä. Omapäinen kaveri sai fudut ensimmäisestä sairaalasta yritettyään hoitaa sydänvaivaista potilasta, jonka kokeneemmat lääkärit olivat todenneet toivottamaksi tapaukseksi ja jättäneet odottamaan kuolemaa. Myöhemmin hoitaessaan leukemiaan sairastuneita lapsipotilaita hän sai massiivista kritiikkiä hyväntahtoisten hölmöjen kauhistellessa kokeellisten hoitojen rankkuutta (hän halusi hoitaa lapsia 4 rankalla hoidolla samaan aikaan) – mutta potilaat jäivät eloon. Siinä pyyhittiin pöytää lääkiksen priimuksilla oikein huolella!
Gladwell avaa mielenkiintoisia tilastoja vanhempien menettämisestä. Yhdysvaltojen 44 ensimmäisestä presidentistä 12 ja Britannian pääministereistä kaksi kolmesta oli nuorena menettänyt ainakin toisen vanhempansa. Vastaavasti vankiloissa ainakin toisen vanhempansa menettäneiden osuus on 2-3 kertaa tavallista suurempi. Vanhempien menetys siis kirittää joitain ihmisiä, mutta antaa toisille (teko)syyn rötöstelyyn.
Psykologi Dean Simonton puolestaan esittää, että hyvästä perheestä tulee liian tavanomaisia, liian tottelevaisia ja liian mielikuvituksettomia lapsia, joilla ei ole intoa toteuttaa mitään suurta ideaa. Lahjakkaat lapset ja ihmelapset tulevat yleensä hyvistä perheoloista, mutta neroilla on poikkeuksetta taustalla ristiriitaiset olot. Hmm…
Altavastaaja voi myös juonia. Tarina Martin Luther Kingin ajoilta on kiintoisa; protestit Georgian Albanyssä eivät toimineet, koska poliisipäällikkö piti kiinni väkivallattomasta linjasta, ja ellei uusi kampanja Birminghamissa onnistuisi, kuivuisi homma kasaan. Juonimalla homma saatiinkin näyttämään isolta: vaikka mustat eivät potkujen pelossa uskaltaneet osallistua mielenosoitusmarsseille, he kuitenkin uteliaina tulivat niitä katsomaan, ja lehdissä vaatimaton 20 marssijan mielenosoitus muuttui 1400 hengen protestiksi. Kun koululaisia värvättiin mukaan ja paikallinen poliisipäällikkö Connor vielä sopivasti halusi ”pitää nekrut kurissa” poliisikoirien avulla, saatiin lehtiin mukavaa kuvitusta kun koiriin tottunut nuori sopivasti käveli poliisikoiraa härnäämään. Kuulu Bill Hudsonin lehtikuva ei ollut sitä mitä näytti ja yleinen mielipide kääntyi. Ovelaa!
Lopuksi kirjassa vielä valotetaan mikä briteillä meni pieleen Pohjois-Irlannissa, ja kuinka Yhdysvalloissa suositut Three Strikes -lait eivät oikeasti toimi rikollisten yksinkertaisesti unohtaessa mahdolliset seurauksen keikkaan valmistautuessaan (mutta vankilat täyttyvät). Myös lyhyt tarina Le Chamboinin kylästä, jonka asukkaat yksinkertaisesti kieltäytyivät luovuttamasta juutalaisia viranomaisille Vichyn Ranskan vuosina on hämmentävä.
Daavid ja Goljat ei ole pelkkä tarinakokoelma, vaan Gladwell ujuttaa sekaan sopivasti dataa lähdeviitteineen. Lukemalla oppii uutta ja kyseenalaistaa vanhaa huomaamattaan. Tämä on hyvä paketti, kuten Gladwellin kirjat noin muutenkin.
Arvosana: 4/5
