Norwegian Wood on japanilaisen Haruki Murakamin läpimurtoromaani vuodelta 1987. Teos kertoo Toru Watanabesta, joka kuullessaan Beatlesin kappaleen herkistyy muistelemaan 1960-luvulle ajoittuvia opiskeluaikojaan. Nuoren miehen tapauksessa keskitytään vähemmän yllättäen naissuhteisiin.
Murakami onnistuu hyvin ajankuvassa, joten tarina imaisee mukaansa. Watanabe suuntaa yliopistoon Tokioon ja saa majapaikan asuntolassa, jota johtaa kunnon oikeistolainen; päivä alkaa ja päättyy Japanin lipun nostolla tai laskulla salkoon. Toisesta maailmansodasta on kulunut vasta 20 vuotta, ja olisin mielelläni lukenut mentaliteetista enemmänkin. Sodan jälkeen syntynyt Toru ei asiaa pohdi.
Pidän henkilöistä. Varsinkin baarireissujen siipimies Nagasawa, joka suhtautuu naisten kaatamiseen kuin velvollisuuteen, on mainio hahmo. En ymmärrä lainkaan tyttöystävää jolle tämä on OK, ja samoin neuroottinen huonetoveri on outo tapaus. Ja naispäähenkilöt ovat vielä kummallisempia, minun on mahdotonta arvioida onko Murakami onnistunut naiskuvauksessaan vai kirjoittanut vain jotain sekavaa. Naiset…
Torun paras ystävä Kizumi tekee itsemurhan, ja Toru ajautuu suhteeseen jälkeenjääneen tyttöystävä Naokon kanssa. Kuolema tuntuu seuraavan Naokoa (vai toisin päin?), sillä hän on aiemmin löytänyt itsemurhan tehneen isosiskonsa ruumiin. Pian Naoko onkin laitoksessa, mutta Toru uskoo vahvasti paranemiseen. Kuvioihin astuu kuitenkin toinen tyttö, Midori, joten luvassa on kahden naisen loukku.
Opiskelijaradikalismia kuvataan erilaisesta näkökulmasta, ei ihannoiden vaan realistisesti. Jos opiskelija menevät lakkoon vain siihen saakka että luennot alkavat, niin mitä järkeä siinä on? Vasemmistoaatteen kuvaus on – kerrankin – todenmukainen, sillä lukupiirissä luetaan Marxia kuin Raamattua, eli ikävät kysymykset on kielletty eikä auktoriteettia saa kritisoida.
Tunnelmaa kannattaa lisätä kuuntelemalla Beatlesin Norwegian Wood. Hyvä kohta on vaikkapa silloin, kun Toru lähtee tapaamaan Naokoa parantolaan. Kirjasta saa myös kivoja biisivinkkejä jos 60-luvun musiikki ei ole tuttua.
Norwegian Wood on hyvää kamaa. Kuvittelen 60-luvun Tokion olevan kohtuu realistisesti kuvattu. Nuorison touhu on mukavan nostalgista luettavaa, kun omista opiskeluajoista on jo kulunut tovi. Tämä herättää mukavia muistoja.
Arvosana: 4-/5
