Kärpästen herra on William Goldingin esikoisromaani vuodelta 1954. Kirja kertoo autiolle saarelle joutuneista koulupojista, joista valtakamppailu tekee hirviöitä. Golding palkittiin kirjailijanansioistaan Nobelilla vuonna 1983.
Kirja alkaa aurinkoisissa tunnelmissa. Poikajoukko selviää lento-onnettomuudesta hengissä trooppiselle saarelle. Mukana on junnuja alle kouluikäisistä niukin naukin yläkouluikäisiin, mutta aikuisia ei ole.
Päähenkilömme urheilullinen Ralph ja lihava Possu tapaavat rannalla, ja kutsuvat muut luokseen. Ralph valitaan demokraattisesti johtajaksi, mutta äänestyksen hävinnyt Jack ei ota tappiota kevyesti, vaikka hänet valitaankin metsästäjien johtajaksi. Pojat sytyttävät merkkitulen ja luottavat pelastumiseen.
Homma menee tietenkin mönkään. Merkkituli sammuu. Metsässä vaanii peto. Valtapeli Ralphin ja Jackin välillä kiristyy.
Kirjaa on kehuttu realistisena ihmisluonnon kuvauksena. Valitettavasti joudun yhtymään näkemykseen, sillä kaikkialla näkyy vastaavia valtapelejä: työpaikoilla, järjestöissä, ja tietysti politiikassa. Vallanhimo sokaisee, ja faktat unohtuvat kun vastapuolta demonisoidaan. Historioitsija Rutger Bregman on eri mieltä kirjassaan Hyvän historia, mutta hänen vastaesimerkkinsä kuuden pojan ryhmästä ei jo pelkän ryhmädynamiikan pohjalta ole vertailukelpoinen useamman kymmenen hengen ryhmiin, joissa klikkiytyminen on aika lailla väistämätöntä (vrt. vaikka Batavian kohtalo).
Kärpästen herra on ihan luettava kirja, mutta ei siitä suosikkiani tule. Juoni on vähän kökkö, teksti ei ole kaikkein sujuvinta, ja loppuratkaisu on tylsä. Minua häiritsee myös muutama realismin rikkova detalji, mutta tuskinpa niitä kovin moni muu edes huomaa.
Joka tapauksessa Kärpästen herra kuuluu perusteoksiin, jotka nyt vaan kannattaa lukea. Ihmiskuvaus on erinomainen ja kompensoi juonen pikku puutteet. Pistäpä lukien.
