Kirjailijan ääni valikoitui kuunteluun käytännön syistä: äänikirjapalvelussa on taas tunnit täynnä ja parin tunnin seteissä valikoima on rajallinen. Mika Waltaria (1908-1979) on tullut kuunneltua enemmänkin, ja pidän kirjailijoiden oman työn kuvauksista (Stephen King ja Murakami kannattaa myös lukea), joten miksipä ei?
Kirjailijan ääni on toimitettu versio vuonna 1972 toteutetusta haastattelusta. Tuolloin kirjailija oli selättänyt keuhkosyövän ensimmäisessä erässä, ja hän oli jo luopunut aktiivisesta kirjoittamisesta. Waltari ei kuitenkaan lopettanut savuttelua, ja toisen vuonna 1979 käytävän erän voittaisi syöpä. Waltari kieltäytyi morfiinista todeten ”kuolema on niin ainutkertainen, että haluan kokea sen selvällä järjelläni”.
Waltari syntyi orpona, minkä hän kertoo yhdeksi syyksi kirjoittaa. Uransa alussa hän näki tärkeäksi pystyä elättämään itsensä muillakin kirjoitustöillä kuin kaunokirjallisuudella, hän teki esimerkiksi mainostekstejä. Vasta 1930-luvun lopulla hän totesi olevansa puhtaasti kirjailija. Hän kertoo aiheiden löytäneen itsensä ja tunteneensa syntyneensä kirjailijaksi.
Waltari on paneutunut asianmukaisesti historiallisiin romaaneihin. Hän kertoo Mikael Karvajalan esikuvaksi Tizianin hansikasta pitelevän miehen, joka on esillä Louvressa. Hänellä oli kirjoittaessaan apuna ristiretkien aikaisia karttoja, sekä kuvauksia Välimeren satamakaupungeista. Hän hankki myös käsiinsä Neron ja Vespasiuksen aikana hankittuja kolikoita, joita ihailemalla ja hipelöimällä pääsi aikakauden tunnelmaan. Mahtavaa!
Waltari on tunnettu viinamäen miehenä. Hän kertoo avoimesti olleensa kirjan valmistuttua niin puhki, että ryyppäsi 3-4 päivää yhtä soittoa, yleensä kuitenkin alle viikon, jonka jälkeen taulu oli puhtaaksi pyyhitty. Kirjailija kertoo työpäivänsä lyhentyneen 10-17 välistä 11-15 väliin, enkä voi olla miettimättä mikä on alkoholin vaikutus asialle…
Waltari kertoo kattavasti Sinuhen synnystä. Hän suunnitteli romaania pitkään, ja kertoo toisen maailmansodan viivyttäneen kirjoitustyötä. Egypti on ollut muodikas aihe, sillä Tutankhamonin hautalöydöstäkin oli vasta 15 vuotta, kun idea alkoi kypsyä Waltarin päässä. Kirjasta jää jotenkin surullinen jälkimaku, sillä Mika suree ettei hän myöhemmissä romaaneissaan enää yltänyt Sinuhen tasolle.
Kirjailijan ääni on mukava välipala, joka innostaa lukemaan lisää Waltaria. Pitäisikö kahlata läpi koko tuotanto?
Arvosana: 5/5
