Haikara levittää siipensä on kuvaus valkovenäläisestä arjesta. Pääosissa ovat sisarukset Andrei ja Sveta, jotka varttuvat Lukasenkan diktatuurissa, eikä kotioloissakaan ole hurraamista. Vartuttuaan Andrei näkee välttämättömäksi muuttaa pois, kun taas Sveta näkee välttämättömäksi taistella diktatuuria vastaan.
Anna Soudakova on syntynyt Leningradissa, mutta hän muutti Suomeen 8-vuotiaana, kun inkerin- ja muiden venäjänsuomalaisten sallittiin muuttaa maahan Neuvostoliiton romahdettua. Aiemmassa kirjassaan Mitä männyt näkevät hän käsitteli Stalinin vainoissa kadonneiden isoisovanhempiensa tarinaa. En välttämättä tarttuisi tähän, mutta kun kirja on tarjolla Suomen Kuvalehden kuukauden kirjana, niin laitan kokeeksi kuunteluun.
Tarina on stereotyyppistä itäblokkikurjuutta. Isälle maistuu viina ja hän rähinöi itsensä vankilaan. Äitikin ajautuu juopottelemaan ja vetää pian kovempaakin kamaa. Perheessä asuva mummo ohjeistaa Andreita pitämään huolta Svetasta, ja suree kun ei nuorena pystynyt huolehtimaan omasta siskostaan. Mukavasti isoäidinkin tarinaa valotetaan.
Kirja tuo mieleen Sofi Oksasen puhdistuksen kasvimaineen kaikkineen. Kirjailijoiden tyylit ja tarinan teemat ovat lähes identtiset; nuori päähenkilö ja kovia kokenut mummo. Jos tykkää yhdestä, tykkää toisesta. Ja kun on kuunnellut yhden, on kuunnellut molemmat.
Juttu jää itselle etäiseksi. Vastarintaa tekevät rusentuvat diktaattorin koneiston rattaisiin, mutta se ei oikein saa aikaan lukijassa reaktiota. Odotan milloin jotain tapahtuisi, mutta milloinkaan ei tapahdu. Eniten tapahtuu alussa ja loppu jää epämääräiseksi lopputaistelun odottamiseksi. Sitä ei koskaan tule.
Teksti on ihan sujuvaa. Tarina soljuu alussa mukavasti, mutta hämärtyy loppua kohden. Ehkä en vaan jaksa.
Kirja tulee kyllä kuunneltua, vaikken ihan hirveästi innostu tästä kurjuuden kuvauksesta. Plussaa tulee kannen kuvituksesta, tämä olisi kaunis lisä kirjahyllyyn.
Arvosana: 2+/5
