Odysseia on kirjallisuuden historian vanhimpia teoksia, johon oli suorastaan pakko tarttua Papuryksen jälkeen. Odysseia on ensimmäisen kerran kirjoitettu muistiin joskus 650-750 eaa välisenä aikana, mutta sen historia on paljon pidempi; ennen kirjoituksen keksimistä tarinoita on kuljetettu suullisena perimätietona. Odysseia on nimetty päähenkilön Odysseuksen mukaan, ja se kertoo harharetkistä joille sotasankari ajautui Troijan sodasta kotiin palatessaan.
Odysseia ja sen sisarteos Ilias ovat kaksi maailman vanhinta kirjallista teosta. Antiikin perimätiedon mukaan ne ovat sokean runonlaulajan Homeroksen käsialaa, mutta mitään todisteita koko Homeroksen olemassaolosta ei ole. Hänen kotipaikastaan ja tarkemmasta ajasta, jolloin teos on koottu, ei ole esitetty kuin arvailuja. Ainoastaan se lienee varmaa, että joonialaisella kreikalla kirjoitettu teos on peräisin jostain Vähä-Aasiasta.
Vaihtoehtoiset Odysseiat
Lukuun valikoitui Pentti Saarikosken suomennos vuodelta 1972. Teksti pohjautuu ns. Victor Berardin editioon, mikä ei kaikkia miellytä: Berard pyrki tutkimaan Odysseuksen historiaa omintakeisesti ja kiistanalaisin tuloksin. En anna asian häiritä, sillä teos on mukavan kuuloista suomea, ja tuntui kirjastossa eri vaihtoehtoja selatessa kutsuvammalta kuin Otto Mannisen 1924 suomennettu heksametrimuotoinen versio. Valinnanvaraa tarjoaa myös Paavo Casterin tuorein käännös vuodelta 2016, joka lienee kevein lasku aihepiiriin karttoineen ja pidempine selityksineen. Jostain syystä Saarikoski houkutti eniten, joten tällä mennään!
Kirjan esipuheessa Saarikoski valottaa teoksen historiaa. Teos on saanut alkunsa joskus mykeneläisenä aikana toisen vuosituhannen loppupuolella, ja muotoutunut nykyiseen malliinsa helleenisellä ajalla joskus 800-luvulla ennen ajanlaskun alkua. Vaikka kielitietelijöiden silmissä näyttää epätodennäköiseltä, että Iliaan ja Odysseian olisi kirjoittanut yksi ja sama Homeros, ei tekijän henkilöllisyydellä ollut merkitystä antiikin aikana. Homeros oli auktoriteetti riippumatta siitä kuka hän oli, jos siis edes oli yksi henkilö. Saarikoski kieltää vertaamasta runokokoelmaa Kalevalaan, vaikka kirjoittajan tai eepoksen kokoajan rooli onkin väistämättä ollut merkitsevä.
Saarikoski nimittää Odysseiaa risukasaksi, mikä se kieltämättä onkin. Sen syntyhistorian tuntien lopputulos tuskin voisikaan olla mitään muuta, sillä kiertävien runonlaulajien suissa säilynyt tarinakokoelma on väkisin elänyt ja mutatoitunut vuosisatojen saatossa niin hyvässä kuin pahassa. Saarikoski tyytyy toteamaan, että on kutakuinkin ihan sama minkä koulukunnan mukaan lähtee suomennosta tekemään, sillä yksikään niistä tuskin on oikeassa. Onko Odysseia alunperinkin ollut yksi iso teos, vai onko se koostunut kolmesta osasta (Harharetket, Kosto, ja Telemakhoksen matka), joiden perään on vielä liimattu kreikkaiseen eetoksen paremmin sopiva loppu, säilynee ikuisena kiistanaiheena.
Tutut turinat
Odysseian tarina on monelle tuttu. Odysseus päätyy harharetkilleen, tekee urotekoja, ja palaa kotiin jossa uskollinen vaimo on joutunut kosijoiden piirittämäksi. Odysseus punoo juonia, surmaa kosijat ja todistaa vaimolleen olevansa kadonnut mies. Kirjasta löytyy lukuisia tuttuja tapahtumia, esimerkiksi seireenien saaren ohitus lienee ainakin jollain tasolla tuttu jokaiselle – jopa Aku Ankassa muistan aiheeseen törmänneeni. Osa tarinoista on osa laajempaa kansanperinnettä, esimerkiksi kyklooppi -tarinasta tiedetään Saarikosken mukaan toistasataa eri versiota.
Saarikoski työsti Odysseian suomennosta kaksi vuotta, mikä tuntuu pitkältä ajalta, mutta on tekijän itsensä mukaan maailmanennätys. Hän kuvaa käännösprosessia elävästi, mikä innoittaa jatkamaan esipuheesta varsinaisen tarinan pariin. Harmi, ettei Saarikoski saanut Iliaan suomennosta maaliin, mutta tämä ei liene varsinainen yllätys, sillä miehen viides ja viimeiseksi jäänyt vaimo kertoo tämän juoneen kaksi pulloa viina ja polttaneen kolme askia norttia päivässä.
Odysseia ei ole missään nimessä mitään lukujuhlaa. Lukukokemus on into piukeana kirjaa lähestyvällekin raskas, joten jos aihepiiriin ei tunne isompaa kiinnostusta, loppunee matka jo ensimmäisillä aukeamilla. Vaikka Saarikosken kieli on makoisaa, ei se yksinään riitä kun tapahtumat ovat nykylukijoille osin käsittämättömiä. Jos ei tunne aikakauden tapoja ja kulttuuria, menee moni asia ohi. Pahimmillaan Odysseus on rikkaalla kielellä kerrottu menevä tarina, pahimmillaan silkkaa pakkopullaa. Odysseia ei ole mitään helppoa luettavaa, sillä myöskään tarinalliset ratkaisut eivät ole tätä päivää.
Odysseia on lukemisen arvoinen, mikäli kirjallisuuden historia yhtään kiinnostaa. Lukija saa siitä sitä enemmän irti, mitä enemmän antiikin Kreikkaa tuntee. Jos kumpikin on vieras aihepiiri, ei kannata vaivautua.
