Itsekkyyden aika – Miten yltiöyksilöllinen kulttuurimme sai meidät voimaan pahoin on aiheuttanut paljon porua ja sekavaa keskustelua netissä, joten ei auttanut kuin tarttua teokseen. Kirjoittaja Liisa Keltikangas-Järvinen on Helsingin Yliopiston emeritiaprofessori, joka onneksi vielä 80 vuoden kypsässä iässä sotkee lusikkaansa soppaan. Pitkä ura antaa kieltämättä perspektiiviä nähdä syitä miksi nykyisin kaikki on pilalla.
Itsekkyyden aika keskittyy yksilökeskeisyyden kasvuun. Ihmisten täytyy saada olla oma itsensä ja tehdä mikä itsestä tuntuu parhaalta, ja täysnarsistisesta käytöksestä on tullut hyväksyttyä ja jopa toivottavaa. Samaan aikaan nuorten ja nuorten aikuisten mielenterveysongelmat ovat räjähtäneet käsiin somen takia.
Kirjan alku on vahva. En voi kun nyökytellä mukana, sillä Keltikangas-Järvinen tuntuu listaavan kaiken, mikä minua ympärilläni ärsyttää. Tunteista puhutaan joka paikassa, mutta niitä ei tarvitse enää hallita, vaan netissä saa loukkaantua jo muidenkin puolesta. Vaikka 99% tekee asian pieleen, pitää silti pehmentää ettei ihan kaikki tee. Ja ehdottomasti pitää muistuttaa, ettei halua syyttää ketään, eihän se ole oma vika jos ei käytä päätään. Itsekkyyden ajan lisäksi elämme loukkaantumisen aikaa.
K-J ihmettelee miksi ihmiset väittävät, että he kokevat velvollisuudekseen kertoa jotain muille (vaikkei ketään kiinnosta). Ei muita kiinnosta varsinkaan sinun tunteet – sori siitä. Nykyisin on ihan ok kuvitella olevansa maailman kovin tyyppi, vaikka ennen olisi annettu narsistin paperit.
Koulu – pilalla
Kirjailija on tutkinut erityisesti temperamenttia ja havainnut siinä muutoksia. Tietynlaista temperamenttia suositaan koulussa, esim. ennen piti olla kiltti eikä saa kiusata muita, ja tällä hetkellä pitää olla sosiaalinen. Sosiaalisuus nähdään jostain syystä vain positiivisena ominaisuutena, vaikka olisi tilan muilta vievä suupaltti.
Sosiaalisuuden lisäksi pitää olla itsenäinen. Nykyään lapset pakotetaan koulussa itseohjautuvuuteen aivan liian aikaisin, vaikka omien empiiristen havaintojen mukaan edes aikuiset eivät kykene itseohjautuvuuteen vaan vaativat töissä seikkaperäisten ohjeiden lisäksi jatkuvaa seurantaa. Olen ihmetellyt myös miksi jo ala-asteella pitäisi tietää mitä isona haluaa olla, kun lyhyellä satunnaisotannalla edes keski-ikäiset ystäväni eivät sitä tiedä. Lasten annetaan valita, vaikka he eivät siihen kykene.
Vanhemmatkin syyllistyvät tähän ja pahimmillaan antavat lapsen päättää onko jo nukkuma-aika, vai katsotaanko vielä yksi jakso Paavo Pesusientä. K-J toteaa, että tällä tavalla ei kasvateta itsenäisiä ihmisiä, koska lapselta jää oppimatta että joskus nyt vaan pitää tehdä jotain vaikka ei yhtään huvita. Monen vanhemman ja jopa ammattikasvattajan on vaikeaa hyväksyä, että juuri säännöt johtavat haluttuun lopputulokseen eli itsenäisiin ihmisiin. Jotenkin tulee Jordan Pettersonin epäsuositut (mutta toimivat) ohjeet mieleen, joten alan ymmärtää miksi some kuhisee epämiellyttävistä totuuksista.
Lasten kasvatuksessa sääntöjen lisäksi myös moraali on painunut taka-alalle. Enää ei sanota, että ei saa tehdä noin, koska se on väärin. Sen sijaan kehotetaan pohtimaan, miltä toisesta tuntuu, missä ei ole yhtään mitään järkeä – lopputuloksena meillä on toisten puolesta loukkaantujia (ja kukaan ei muista kysyä loukkaantuiko se toinen edes).
Pahinta on opettaa lapselle että hän voi saada mitä hän haluaa, vaikka eihän maailma niin toimi – ainakin pitäisi tarkentaa, että on vain mahdollisuus ponnistella niin perkeleesti valitsemansa YHDEN asian eteen, mutta ilman varmuutta siitä että lopulta saa sen. K-J:n mukaan nuorten yksi suosituimmista toiveammateista on somevaikuttaja (tietysti ilman yhtään mitään substanssia, pääasia että on tykkäyksiä).
Kirjassa sohaistaan myös muodikkaasti ADHD-aihetta, jota käytetään perusteluna ties mielle. Ennen lapset olivat ihan vaan laiskoja, mutta nyt pohditaan syitä motivaation puutteelle tai verhoudutaan diagnoosin taa. Miksei Jani-Petterin saa sanoa olevan laiska jos läksyt ei maita? K-J sanoo, että laiskuus sisällä toivon siitä, että pystyy jos vaan viitsii!
Yliopistolta kuulemieni huhujen mukaan humanistien meno on nykyisin kohtuullisen epätieteellistä. Siihen sopii hyvin kirjailijan kertomus kurssista, jossa opetetaan sosiaalisuuteen ja tunnistamaan kenestä ihmisestä on itselle hyötyä – ja kuinka pääsee eroon ihmisestä jonka on arvioinut väärin. Opiskelijat myös vaativat erityiskohtelua, kun eihän kurssiaikataulu voi juuri minua velvoittaa. Epämiellyttävistä asioista ei saa edes puhua, koska turvallinen tila.
Some on sotkenut sosiaalisia taitoja. Kännyköiden ja somen myötä luentosaleista on kadonnut hälinä, kun opiskelijat tuijottavat ruutua vierustoverille juttelun sijaan. Kollega ammattikorkeakoulussa on joutunut muuttamaan luokkahuoneen järjestystä, koska opiskelijat eivät suostu istumaan neljän hengen pöytäryhmissä, koska läheisyys ja toisen näkeminen ahdistaa. Lopputyötä ei suostuta esittelemään, koska sosiaalinen tilanne on liian pelottava.
Parisuhteet – pilalla
Itsekkyys kukoistaa parisuhteissa – tai kai nykyisin pitää olla pari suhdetta jos se itsestä tuntuu hyvältä? Onneksi olen avioliiton satamassa enkä joudu deittailemaan urpottaria, jotka haluavat tavata seurustelukumppania silloin kun se itselle sopii. Onko käynyt mielessä, ettei sille toiselle ehkä sovi? Onko yllätys jäädä vanhaksi piiaksi jos on periaatteena ettei voi tehdä yhtä ainutta kompromissia?
Toinen nykypäivän vitsaus on perustelu, että minä nyt olen tällainen ja sen pitää riittää. En tajua, jokaisella meillä on synnynnäisiä luonnevikoja, joillain enemmän ja joillain vähemmän, ja ihmisen itsensä velvollisuus on tehdä itsestään siedettävämpi. Protip: kukaan ei halua seurustella viisivuotiaan tasolle jääneen kanssa.
Pidän sanasta toksinen positiivisuus, jossa kuvitellaan ettei mitään negatiivisia kokemuksia saa olla. Ihmisen kuuluu etsiä onnellisuutta, vaikkei onnellisuuden kokemusta voi edes olla jos ei koskaan ole onneton. Nykyisin ei oikein kestetä takapakkia millään elämän alueella, vaan heitetään saman tien hanskat tiskiin (ja haukutaan lähin syyllinen näköinen).
Yhteiskunta – pilalla
Pienenä kauneusvirheenä K-J ei oikein ymmärrä taloustieteen puolta. Misesiä tai Hayekia käsitellään ideologeina, vaikka taustalla on havaintoihin perustuvaa faktaa, eikä kirjailija selkeästi ymmärrä markkinatalouden kiistattomia hyötyjä hyvinvoinnin kasvattajina. Tietyt harhaluulot ovat humanisteilla yleisiä, mutten paneudu tähän sen enempää, koska tämä ei ole taloustieteen kirja. Totean vain, ettei itsekkyyden nousu johdu Adam Smithistä.
Yhteiskunnan äänitorvet eli toimittajat saavat K-J:ltä ansaittua kritiikkiä. Toimittajilla on pakonomainen tarve löytää toinenkin mielipide (poikkeus: vasemmistolaisiin talouskäsityksiin ei tarvitse), ja esimerkkinä hän mainitsee psykologien kritiikin nykyaikaisille avokouluille, joissa koulunkäynti on mahdotonta hälinän takia. Toimittaja oli jostain löytänyt vanhemman, jonka mukaan hänen lapsellaan ei ole ollut ongelmia, ja se sitten vesittää asiasta jotain ymmärtävien kannan. Kaikki asiat eivät ole mielipidekysymyksiä.
K-J valottaa journalismin muutosta. Vielä 80-luvulla lehtijuttuun haettiin faktaa, siis asiantuntijan näkemys asioiden tilasta, ja tutkija mainittiin vain nimeltä. Nykyisin toimittajat utelevat henkilökohtaisia asioita, ja K-J kertoo saaneensa kritiikkiä halutessaan puhua ainoastaan tutkimusaiheestaan ja kieltäytyessään henkilöhaastattelusta; toimittaja epäilee K-J:n olevan narsisti ja kuvittelevansa olevan muita parempi kun ei suostu!
Yliopistolla opetetaan tutkijoille ja kustantamossa kirjailijoille henkilöbrändäämistä, ja sekös naurattaa. Todellakin ollaan menossa metsään, kun valokeilaan nousee asian esittäjä, eikä itse asia.
Työelämä – pilalla
Olen kummastellut työelämän muuttumista tällä vuosituhannella. K-J on samoilla linjoilla, ja kritisoi tarvetta tehdä omaa juttua jopa aloitustasoin työtehtävissä. Nykyään syytetään syrjinnästä, kun piirimyyjä ei voi tehdä 100% etätöitä Bangkokista tai Ritvaa kielletään tuomasta puudelia toimistoon.
K-J kuvaa kummallisia uusia ilmiöitä. Nykyisin ei uskalleta kohdata muita töissä, koska some on rapauttanut sosiaaliset taidot. Jo samassa huoneessa oleminen ahdistaa. Puhelimella soittaminenkin on mahdoton tehtävä.
Johtajistakin on tehty nössöjä. Töissä suositaan sosiaalisia johtajia, joiden kuvitellaan olevan tunnetaitoineen ja muiden huomioimisen ansiosta hyviä esihenkilöitä. Todellisuudessa sosiaalinen johtaja pakenee vastuuta loputtomien keskustelujen taakse eikä kykene tekemään tarpeellisia päätöksiä ettei kellekään tule paha mieli. Ja kun menee pieleen, voi vedota siihen että yhdessä tästä juteltiin, ei ole minun vika.
En tajua, miksi nykyään työnantajan pitää mielistellä työntekijöitä ja tarjota tuutin täydeltä työsuhde-etuja, jotta kukaan edes viitsisi hakea töitä. K-J:n mukaan työpaikoista onkin tullut ihmisten tapa toteuttaa itseään, mutta odotukset eivät edes voi täyttyä, koska töissä ei voi aina olla kivaa. Jotenkin tarinoista välittyy kuva, että jengi ei tajua miksi töissä käydään; siis pitää hankkia elanto + palkan vastikkeena pitää tuottaa työnantajalle aiheuttamiaan kustannuksia enemmän arvoa.
Temperamenttisyrjintä työelämässä
K-J nostaa esiin temperamenttisyrjinnän, joka on nykyisin ainoa sallittu syrjinnän muoto. Töissä suositaan sosiaalista temperamenttia, ja töihin haetaan hyvää tyyppiä (pahimmillaan alaiset valitsevat pomon ja toimialaosaamisesta viis). Kirja kyseenalaistaa käytännön ja kysyy osaamisen perään!
Syrjinnässä on pointti. Ketään ei saa syrjiä ihonvärin, etnisen taustan, seksuaalisen suuntautumisen tai muun synnynnäisen ominaisuuden mukaan, mutta jostain syystä synnynnäisen temperamentin mukaan kuitenkin saa. Ihmisten vaaditaan toimivan sosiaalisesti, vaikka sosiaalisuus ei edes ole opittava taito. Ihmissuhdetaitoja voi opetella, mutta kaikista ei vaan saa sosiaalisia vaikka tekisi mitä – eikä onneksi edes tarvitse. K-J kritisoi vallalla olevaa ajatusta siitä, että jokaisen pitää olla sosiaalinen ja ulospäinsuuntautunut, vaikka mitään näyttöä näiden ominaisuuksien hyödyllisyydestä työelämässä ei ole. K-J kertoo kauhujuttuja, joissa päiväkodissa on oltu huolissaan jopa yksivuotiaan sosiaalisuudesta, kun puhetaidoton lapsi on muiden kanssa leikkimisen sijaan mieluummin kolistellut kepillä aitaa.
Mieleen tulee lukuisia esimerkkejä päinvastaisesta. Perinteisesti ajatellaan, että myyjän täytyy olla puhelias ja sosiaalinen, mutta meillä ainakin hiljaisimmat myyjät tekevät parhaan tuloksen, koska he tajuavat kuunnella asiakasta. Niin myynnissä kuin muuallakin sosiaaliset käsienheiluttajat haluavat sanoa mielipiteensä joka asiaan ja miellyttämishaluisina lupaavat kuun taivaalta. Sosiaaliset vievät tilan asiasta paremmin tietäviltä ja ylenevät tehtäviin jotka ovat heille liian vaikeita. Muistan erään koulutustilanteen, jossa halusin antaa tilaa hiljaisemmalle kaverille joka ei saanut äänekkäämmiltä suunvuoroa; hän tyhjensi pajatson analysoimalla tilanteen kutakuinkin täydellisesti äänekkäiden vain raapiessa pintaa.
Temperamenttisyrjintä ilmenee parhaiten työnhakijoiden testauksessa. K-J valottaa kiinnostavasti testauksen historiaa, joka alkoi negatiivisella testauksella, kun esimerkiksi poliiseiksi koulutettavien joukosta haluttiin karsia epäsopivat pois. Positiivinen testauskin oli perusteltua, kun vaikkapa hävittäjälentäjiksi haluttiin nopeaan päätöksentekoon kykeneviä henkilöitä.
Nykyisin testejä tehdään turhaan, eikä niiden hyödyllisyydestä ole näyttöä. Olen itse havainnut saman, yritykseltäni on pyydetty tarjouksia ainakin 5-10 eri testimenetelmän myynnistä, eikä yksikään yritys ole kertonut mikä on heidän menetelmänsä tieteellinen pohja. (Yritykset vetoavat liikesalaisuuteen ja väitetysti meritoituneen perustajan tutkimuksiin, mutta jostain syystä omaan nenään haiskahtaa palaneen käryä.) Luin juuri kaveristani työhaastattelussa tehdyn analyysin, ja pseudotieteellisyys pisti pahasti silmään – ihan kuin horoskooppia lukisi! Minusta analyysien ostaminen on yksinkertaisesti tyhmää rahankäyttöä, mutta ymmärrän HR-johtajan motiivin; kun kandidaatti oli testin mukaan paras, ei ole oma vika jos meneekin pieleen (siis kannattaa maksaa turhasta, koska sillä suojaa oman selustan; varsinkin kun raha on työnantajan rahaa, eikä omaa rahaa).
Tyhmiä käytäntöjä
K-J:n paasaus työelämän typeryyksistä on kirjan maittavinta antia. Ryhmätöiden kuvitellaan toimivan, vaikka tulos on aina sama: äänekkäin sanoo sanottavansa ja 1-2 henkilöä tekee työt muiden lorviessa. Kannattaisi mieluummin nakittaa homma yhdelle henkilölle, jolloin hän tietää kenellä vastuu tekemistä on.
Toinen inhokkini ovat kiusalliset leikit, joilla sosiaalisuuden jumalia lepytellään. Minua kyrsii liki jokaisen koulutuksen tai seminaarin inhottava ”leikitään ekstroverttia” -osio, jossa tehdään jotain typerää ventovieraan vierustoverin kanssa – mikä voi olla inhottavampaa! Miksi töissä tai harrastuksissa pitää leikkiä jotain typerää sosiaalista leikkiä tai tanssia porukalla tiputanssia? Lopettakaa hyvät ihmiset!
Lopputulemana K-J on mielestäni jäljillä syrjintäväitteidensä kanssa: sosiaalisia suositaan muiden kustannuksella. Miksi hiljaisten pitää opetella puhumaan suuna päänä (ja turhaan)? Miksei ekstroverttien käsketä edes joskus pitämään turpaansa kiinni?
Some – kaiken pahan alku ja juuri
K-J paljastaa kirjan lopulla suurimman ajurin, joka 80-luvun itsekkyyden nousun rinnalla on vetänyt ongelmat katosta läpi, ja sehän on some. K-J nojaa vahvasti Haydtin kirjaan Ahdistunut sukupolvi, jonka löydöksiä en summaa tähän, vaan ohjaan lukemaan aiemman kirja-arvostelun.
K-J:n mukaan some selittää kirjan aiemmat löydökset ja vahvistaa kasvatustavoitteiden muutoksen vaikutuksia. Somen käyttöä on haluttu suosia, koska sen ajateltiin aluksi olevan hyväksi sosiaalisten taitojen kehitykselle (kaikki eivät vieläkään tajua sen ongelmia), mutta todellisuudessa somen käyttö rapauttaa sosiaalisia taitoja, joten ihminen ei osaa toimia muiden kanssa somen ulkopuolella. Vaikutus on vakavin nuorilla, ja yhä useampi ei osaa toimia suorassa vuorovaikutustilanteessa, joka koetaan ahdistavana. Nuoret ovat aiempaa ujompia, varautuneempia ja sosiaalisesti pelokkaampia. Kukaan ei varsinaisesti hyödy siitä, mutta haittojen määrä vaihtelee. Tutkimusten perusteella some huonontaa eniten jo valmiiksi heikoimmassa olemassa olevien sosiaalisia taitoja.
K-J kertoo ettei yksikään tutkimus osoita somesta olevan hyötyä. On väitetty, että some auttaa vähemmistöjä, mutta tutkimukset eivät tätä tue. Ajatus on kaunis ja kivan kuuloinen, mutta valitettavasti vain ideologinen. Kyselyiden mukaan ihmiset kokevat somen hyödylliseksi, mutta tutkimusnäyttö ei tue tätä. Veikkaan, että aina moni puolialkoholistikin toteaisi kysyessä, että keskiolut on hyödyllistä.
Some lisää yksinäisyyttä. Vaikka feedi on täynnä tykkäyksiä, puuttuu oikea vuorovaikutus.
Some lisää ääriajattelua
K-J:n mukaan some on riskialtis paikka nuorelle. Yksi väärä mielipide tai postaus voi saada aikaan someragen, jolloin elämä on pilalla. Yksi väärä mielipide ratkaisee, vaikka 999 muuta ajatusta olisivat kirkkaita ja ”oikeita”.
Some aiheuttaa itsesensuuria. Postaukset ovat turvallisia ja tiukasti Overtonin ikkunan sisällä. K-J kysyy aiheellisesti, miten ihmiset toimisivat, jos diktaattori rajoittaisi samalla tavalla sananvapautta; olisiko kansa kadulla? Miksi teemme tämän vapaaehtoisesti?
Jo pelkkä ryhmään kuuluminen aiheuttaa ääriajattelua. Ei tarvitse kuin lukea postauksia, kun oma ajattelu mustavalkoistuu. Vaikka kuuluisi leppoisaan suvaitsevaisuutta ylistävään ryhmään, alkaa nähdä wokea/natseja joka paikassa ja vihata wokettajia/natseja entistä enemmän.
Naurahdan kun K-J toteaa ilmastoahdistuksen olevan myytti. Sillä verhotaan täysin muista syistä kumpuavaa ahdistusta ja masennusta, koska ilmastomuutoksen pitäisi pikemminkin lisätä mielenterveyttä! K-J kertoo, että sotien aikana masennus vähenee ja itsemurhia tehdään vähemmän ihmisten puhaltaessa yhteen hiileen. Aika vastaansanomaton päätelmä.
Itsetutkiskelua
Kirja saa pohtimaan omaa temperamenttia. K-J esittää asian suorastaan mestarillisella tavalla ja ensimmäistä kertaa minulla syttyy montakin lamppua. Vaikka olen lukenut lukuisia kirjoja aiheesta, ei kukaan ole pystynyt näin hyvään esitykseen.
Tajuan esimerkiksi ekstroverttiuden koostuvan lukuisista osista. Huomaan olevani yhdellä mittarilla yhdessä ääripäässä ja toisella mittarilla toisessa. Aion lukea K-J:n aiempia kirjoja aiheesta, koska tämä on selkeää ja auttaa jäsentämään omaa persoonaa.
Hoksaan esimerkiksi olevani pohjimmiltani ujo, vaikka lapsena päätin, etten enää ujostele. En tunnista sosiaalisia tilanteita lainkaan, muiden tunteet ovat täysin sokea piste, tilannetaju puuttuu, enkä osaa lukea ihmisiä (siksi myynkin paremmin puhelimessa). Naurahdin lukiessani kuinka eri asioihin ihmiset keskittyvät, hassua kuinka joku voi palaverissa pohtia kampaviinereiden riittävyyttä eikä kokouksen varsinaista aihetta!
Mainio kirja
Ei tästä voi kuin pitää. Asia on vakavaa ja pohjaa tutkimustiedolle, ei ideologioille. Alkusanoissa mainitut perusteet lähdeviitteiden puutteelle ovat hyvät, koska kirjassa olisi todennäköisesti ollut jopa omaan makuuni liikaa viitteitä. Tärkeimmät tutkimukset mainitaan nimeltä ja kuittaan väitteet kirjan epätieteellisyydestä turhana suunsoittona.
Kirja kannattaa lukea Ahdistuneen Sukupolven kaverina. Somen haittoja tutkitaan eri näkökulmista ja kirjat täydentävät mukavasti toisiaan. Toivottavasti kirjan aiheuttama keskustelu johtaa muutokseen koulussa ja muokkaa käsityksiä temperamenttisyrjinnästä.
Hauskinta kirjassa ovat lainaukset Hesarin mielipidepalstalta (se on nykyisin täysi vitsi, ja edes jotain asiaa on maksimissaan 1-2 kirjoituksessa) joiden ideologiset väitteet K-J purkaa sopivan sarkastisella otteella rivien välissä pseudotieteilijöitä räimien. Pohdin, mitä K-J sanoisi tuoreesta mielipidekirjoituksessa, jossa huolestunut nuori kritisoi suunniteltuja somerajoituksia; nuorilla on kirjoittajan mukaansa oikeus someen eikä heitä saa rangaista somejättien tekemisistä. En edes tajua mitä hän käytännössä vaati, ilmeisesti nuorille lupaa jatkaa aivojen lahottamista?
Liisa Keltikangas-Järvinen on tehnyt erinomaista työtä. Toivottavasti rautarouva ei malta eläköityä, vaan on jo seuraavan kirjan kimpussa. Muutoksen analysointi yli vuosikymmenten auttaa näkemään syitä ja seurauksia, mihin nuorempien tutkijoiden perspektiivi ei yksinkertaisesti riitä.
Suosittelen lämpimästi. Mikä parasta, teos on harvinaisen tiivis paketti eikä sisällä turhia sivuja. En keksi mitä tässä voisi parantaa, joten on pakko antaa täydet pisteet.
Arvosana: 5/5
