Sananvapaus on aina tulkinnanvaraista. Yhden mielestä yksi asia on tuhmasti sanottu ja toisen mielestä toinen. Mielestäni ihan mitä tahansa saa sanoa (se on vaan oma häpeä jos puhuu typeryyksiä), joten en ymmärrä miksi ihan asiastakin puhuessa keskustelu kääntyy usein siihen sanottiinko asiasta rumasti (kaikesta voi loukkaantua). Eniten naurattaa ajatus siitä, että jumalat suuttuisivat siitä mitä heistä puhutaan, mutta juuri tähän Hannu Salaman Juhannustanssit syyllistyi – ainakin maallisen oikeuden mukaan.
Vuonna 1964 julkaistu Juhannustanssit sai aikaan äläkän, ja Kokoomuksen kansanedustaja Margit Borg-Sundman keräsi 18 kollegaltaan nimet eduskuntakyselyyn, jossa kysyttiin: ”Onko Hallitus tietoinen siitä, että maassa julkaistaan lain vastaisesti jumalanpilkkaa esittävää ja sukupuolikuria loukkaavaa kirjallisuutta, ja jos on, aikooko Hallitus ryhtyä toimenpiteisiin tällaisen toiminnan lopettamiseksi?” Oikeusministeri Johan Söderhjelm (RKP) määräsi tammikuussa 1965 jumalanpilkkasyytteet nostettavaksi Salamaa ja kirjan julkaissutta Otavaa vastaan. Kirjailijalle napsahti kolme kuukautta ehdollista, kustantajalle 2000 markan sakot, ja kaikki kirjat määrättiin hävitettäväksi. Hullua touhua.
Kirja käsittelee yhtä juhannusyötä jossain maaseudulla. Touhu on älytöntä känniörvellystä eli luvassa on käsirysyjä, kolareita ja kuksimista. Onneksi kirja on lyhyt, koska tämä on ihan hukkaan heitettyä aikaa.
Mielestäni Juhannustanssit on yksinkertaisesti surkea tekele. Jos kukkahattutäti ei olisi tehnyt tästä numeroa, niin ei tästä kukaan puhuisi. Kirjasta puuttuu kiinnostava tarina, uudet ajatukset tai edes toimiva dialogi, jota jaksaisi seurata. Kaikilla henkilöillä tuntuu olevan elämä enemmän tai vähemmän pielessä, eikä kellään ole edes hinkua tehdä asialle mitään. Tämä on kunnon dystooppista vasemmistokuraa.
En tarkoituksella tutustu taustoihin ennen kuuntelua. Suuttumisen aiheita tästä löytää monia, varsinkin kun miettii mitä meininki on ollut 60-luvulla. Myös jumalanpilkkatuomion arvoiset kohdat oli helppo löytää, ja itse asiassa muurari Hiltusen tökeröt saarnat olivat kaikessa typeryydessään ihan hauskoja. En tiedä naurattiko enemmän ajatus siitä, että tästäkö nyt on joku jaksanut käynnistää oikeusprosessin, vai olenko vain huonon ja etenkin poliittisesti epäkorrektin huumorin ystävä.
Teoksen taustat ovat kiinnostavammat kuin kirja itse. Juhannustanssit toimi välikappaleena vasemmiston ja konservatiivien välillä, ja koko vääntö tuntuu absurdilta: vasemmisto näkee teoksen jonain puolustamisen arvoisena kirjallisena merkkipaaluna, ja änkyräoikeisto on pakotettu puolustamaan herkkänahkaisen Jumalansa kunniaa oikeussalissa. Salama puolestaan uhriutuu ja löytää oikeudenkäynnistä tekosyyn mm. alkoholismille ja avioerolle. Ei tämä ole kovin vahva suoritus keltään.
Jäin miettimään onko Salama tarkoituksella kirjoittanut provosoivaa tekstiä – kenties Otavan kannustamana? Onko paheksunnalla haettu lisämyyntiä? Jos kirja muuten olisi rakenteellisesti järkevämpi, voisi koko saarnaa pitää päälleliimattuna provosointina, mutta kun teos kaikkine takaumineen on muutenkin järjetön sillisalaatti, lienee tarkoituksellisuus syytä haudata liian kaukaa haettuna teoriana. Salama on vain kirjoittanut tajunnanvirtaa ja kustannustoimittaja laiminlyönyt tehtävänsä.
En oikein ymmärrä tämän teoksen paikkaa suomalaisessa kaanonissa, koska Juhannustanssit on kirjana yksinkertaisesti paska (sanavalinta kirjan tyylin mukainen). Pari satunnaista tirskahdusta johtuvat lähinnä sydäntä lähellä olevasta pissakakkahuumorista, mutta ne eivät kirjaa pelasta. Ei tätä kannata suositella kuin historiallisena kuriositeettina.
Arvosana: 1/5
