Täysi Mies on Tom Wolfen järjestyksessään toinen romaani vuodelta 1998. Kulttisuosioon noussut Turhuuksien Rovio luo lukukokemukselle korkeat odotukset, ja takaraivossa painaa pelko edellämainitun lässähtäneestä lopusta. Mitähän tästä tulee?
Tom Wolfe väitti kirjoittaneensa Täyden Miehen kahteen kertaan. Ensimmäinen versio sijoittui New Yorkin, mutta kirjailija katsoi parhaaksi heittää 800 sivua roskakoriin ja siirtää tarinan Atlantaan kuultuaan kaskuja alueen merkkimiehistä. Luomistyö kesti 11 vuotta, joten juttu saattaa jopa olla tosi. Oli tai ei, tapahtumapaikan valinta osuu nappiin.
Alku on vahva. Tarina imaisee mukaansa välittömästi, eikä kirjaa malta laskea käsistään edes univajeen uhalla. Wolfe vie lukijan olympialaisista tokenevaan Atlantaan, jossa rotujen väliset ristiriidat kytevät näennäisesti rauhallisen pinnan alla. Mitä tapahtuu, kun mustan jalkapallotähden Fareek ”Kanuuna” Fanonin huhutaan raiskanneen valkoisen teollisuuspampun tyttären?
Vaikka roturistiriitojen keskellä liikutaankin, on Täyden Miehen tärkeimpänä teemana miehisyys ja sen pääosissa miehet. Charles ”Kapu” Croker on entinen jalkapallotähti, jonka kiinteistöbisnes on konkurssin partaalla viimeisimmän hankkeen lipsahdettua suuruudenhulluuden puolelle. Samassa yhteydessä mies vaihtoi vaimon nuorempaan, ja ex-vaimo Martha tuo kirjaan naisellista näkökulmaa pohtiessaan haurasta asemaa yhteisössä; lukija puolestaan pohtii kenen ansiota ne aiemmat onnistumiset nyt lopulta olivatkaan. Crokeria rahoittaneen PlannersBancin Ray Peepgrass puolestaan yrittää ratkaista taloudellisia huoliaan vetämällä välistä, sillä avioero ja suomalaisen rakastajan nostama isyyssyyte tulevat kalliiksi. Hauskasti nimetty, menestynyt musta asianajaja Roger ”Liian valkoinen” White II puolestaan pohtii rotuidentiteettiään ja ajautuu Atlantan mustan pormestarin juoksupojaksi. Lopuksi esitellään vielä Conrad Hensley, nuori varastomies Oaklandista, joka sattumien summana päätyy vankilaan ja löytää stooalaisen filosofian.
Stooalaisuus tuo mainion lisän kirjaan. Filosofisen suunnan fanina pidän tavasta jolla Epiktetoksen, Kleantheen ja Agrippinuksen oppeja on ympätty tarinaan, ja se antaa lukijalle mahdollisuuden katsoa kirjan rahvasta nenänvartta pitkin: nuo eivät vaan ymmärrä. Jos lukija taas ei tunne stooalaisuutta, hän lukee samoja rivejä eri silmin, tekee eri päätelmiä, ja todennäköisesti pyörittelee päätään päähenkilön tehdessä hupsuuksia. Wolfen tapa tarjota eri tietämystason lukijoille eri kokemus eikä pakkosyöttää kellekään rautalankaa, on ratkaisuna mestarillinen.
Tyyli on tuttua Wolfea. Nuoruutensa Masonin-Dixonin linjan eteläpuolella Virginiassa viettänyt Wolfe rakentaa Kapu Crokerista stereotyyppisen etelän miehen karikatyyrin: Crokerilla on 12000 hehtaarin plantaasi ainoastaan viiriäisten metsästämistä varten, yksityislentokone ja tietysti uusi yli puolet nuorempi vaimo. Vanhan liiton punaniska kuvittelee olevansa edistyksellinen kohdellessaan mustaa palvelusväkeään hyvin, mutta ehdottaa taidenäyttelyn avajaisissa kovaan ääneen homotaiteilijan muskelimiestaululle suorasukaista nimeä ”Kaksi kullinlutkuttajaa kuopassa”. Wolfe selvästi nauttii saadessaan kirjoittaa tuhmuuksia, räävittömien repliikkien lisäksi kirjasta löytyy mm. kuvitteellisia rap-lyriikoita – ja se on sitten lukijasta kiinni osaako niihin suhtautua nautiskellen vai paheksuen. Hauskan ja ronskin tekstin alta löytyy kuitenkin rankkaa ja koskettavaa itsekritiikkiä, kun Kapu tilanteen kiristyessä ja paineen kasvaessa menettää pala palta ennen niin täyden miehisyytensä.
Muutkin hahmot ovat yllättävän syviä ja kukin omalla tavallaan samaistuttavia. Suurimman osan motiivit on helppo ymmärtää, ja heistä on kaikkine heikkouksineen helppoa pitää – lukuunottamatta kusipäistä jalkapalloilijaa, jota on ilmeisesti tarkoituksella mahdoton sulattaa. Kenties kukkahattutädeillä riittäisi ymmärrystä, mutten usko heidän kestävän Wolfen kyydissä siihen saakka, että Fareek edes pääsee avaamaan suunsa. Tosikon ei tätä kannata muutenkaan lukea, koska loukkaantumisen aiheita riittää joka makuun.
Minä loukkaannuin vain Peepgrassin suomalaisesta rakastajasta Sirjasta, joka näin natiivin näkökulmasta rikkoi tarinan jo muutenkin seitinohutta uskottavuutta. Kuva vuoden 1998 Atlantasta on vahva jopa paikallisten mielestä, mutta mistä ihmeestä on ammennettu suomalainen Ragar-tavarataloketju tai helsinkiläishotelli Suurtataari? Ja entäpä lapsen mauton etunimiyhdistelmä Pietari Päivärinta? Noh, asia tuskin häiritsee muita kuin suomalaislukijoita.
Myös tarinan juonenkäänteet liikkuvat epäuskottavan ja absurdin välillä, mutta onneksi tässä yhteydessä se on positiivista. Ja niinhän sen kuuluu ollakin – ei kukaan jaksaisi kiinteistökehittäjän perustasaisesta arjesta tai lakimiehen liukuhihna-avioeroista lukeakaan. Juoni rullaa tasaisesti eteenpäin, tapahtumien tempo kiihtyy pikku hiljaa ja lukujen pituus samalla lyhenee, ja ratkaisu onnistuu tunnelman tihentämisessä. Jopa se pelkäämäni loppuratkaisu on lopulta yllättävä ja kokonaisuuteen sopiva. Mitä enemmän loppua pohdin, sen paremmalta se tuntuu. Täysi Mies jättää erinomaisen maun suuhun.
Täysi Mies on täysosuma, ja kirjana parempi kuin Turhuuksien Rovio. Juoni on mukaansatempaava, hahmot huikeita, ajankuva mainiota, ja teksti suorastaan mestarillista. Erkki Jukaraisen suomennos on erinomainen, ja varsinkin etelän murre väntyy aika makoisasti kotimaan murteeksi, eikä tätä tee mieli lukea seuraavalla kerralla alkuperäiskielellä. Teos on satiirinen, osuva, ajatuksia herättävä, ja ennen kaikkea hauska. Suosittelen kaivamaan teoksen käsiinsä kirjastojen varastoista ja antikvariaattien kätköistä.
Arvosana 5/5
