Skunk Works on Lockheedin puolisalainen tuotekehitysosasto, joka perustettiin kehittämään amerikkalaisten kipeästi kaipaamaa suihkuhävittäjää toisen maailmansodan puolivälissä. Kirja kertoo Skunk Worksin tarinan suunnilleen Persianlahden sotaan saakka: opus on mainio yhdistelmä elämäkertaa, insinööripornoa ja byrokraattien parjausta.
Periaatteessa kirja on Benjamin Richin, Skunk Worksia 16 vuotta johtaneen ja siellä 40 vuotta työskennelleen herran tarina, mutta hänen edeltäjän ja putiikin perustaja Kelly Johnson nousee liki yhtä suureen rooliin. Työasioiden lisäksi sivutaan siviilielämääkin; naurahtelin etenkin kohdissa, joissa Rich ohjeistaa Johnsonia rakkauden kiemuroissa – vanha herra jäi leskeksi kahteen kertaan, ja meni molempien ikävien tapausten jälkeen nopeasti naimisiin sihteerinsä kanssa(!). Hyvää twistiä tarinaan tuovat koelentäjien, CIA-pamppujen, kenraalien ja poliitikkojen näkemykset tapahtumista.
Insinööripornoa
Käytännössä kirja keskittyy kolmeen menestystarinaan: U-2 ja SR-71 Blackbird tiedustelukoneisiin, sekä F-117 häivepommittajaan. Koneiden suunnittelu, testaus Paradise Ranchilla (tutummin Area 52:lla) ja tositoimet itäblokin yllä kuvataan mukaansatempaavalla tavalla. Pari muutakin projektia käydään läpi, mutta ne jäävät sivuosaan.
Etenkin U-2 lennot mystisen Neuvostoliiton yllä ovat kiintoisaa kamaa. Ennen lentoja jenkkien tietämys kommunistien luvatusta maasta perustui kuulopuheisiin ja 1900-luvun alkupuolen karttoihin Siperian radasta. Koneen ottamat kuvat osoittautuvat tärkeiksi myös Kuuban kriisissä, Suezilla ja monissa muissa kriisipesäkkeissä.
SR-71 koneen tarina on HC-tason saksalaistyyppistä insinööripornoa. SR-71 pitää edelleen nimissään nopeimman lentokoneen nimeä, ja lentäjien kertomukset ovat hurjia. Aloita käännös sekunti myöhässä, niin lennät satoja kilometrejä harhaan! Ilmatorjuntaohjuksia saattoi paeta yksinkertaisesti lisäämällä nopeutta. Hauskana detaljina kone oli alunperin RS-71, mutta presidentti sekosi sanoissaan, ja sinänsä pieni moka peiteltiin muuttamalla koneen nimi. Kaikki paperit menivät uusiksi ja kustannus oli muutamia miljoonia, olisiko voinut vaan todeta että hupsis mokasin?
Kirja alkaa F-117 koneen tarinalla, mikä onkin mielestäni pajan kovin saavutus. Ironisesti idea viistottujen pintojen käytöstä tutkan hämäämiseksi syntyi Neuvostoliiton akateemisissa piireissä, mutta paikalliset eivät ymmärtäneet idean arvoa. Tulikasteensa vuosikymmenen ajan piilossa pidetty kone sai Persianlahden sodassa, jossa häivekone tuhosi Irakin ilmatorjuntapatterit ja viestikeskukset, ja mahdollisti siten perinteisten koneiden toiminnan ilman massiivisia tappioita. Vaikka irakilaiset yrittivät mitä, he eivät osuneet yhteenkään koneeseen vaikka niillä lennettiin satoja tehtäviä. Harmillisesti Richin ehdotus lainata Nasan Blackbirdiä ja lentää Bagdadin yli juuri rukoushetkellä Saddamia yliäänipamauksella härnäten ei onnistunut. Mikä mainio missattu jäynänpaikka!
Byrokratiaa ja typeryyksiä
Skunk Works alkoi kevyen byrokratian organisaationa, kun toisen maailmansodan aikana saksalaisten suihkukoneiden uhka oli ilmeinen ja USAF halusi nopeasti vastata uhkaan. Ensimmäinen amerikkalainen suihkuhävittäjä P-80 lensi vain 143 päivää(!) projektin starttaamisesta. Kirjaa lukiessa huomaa miten byrokratia ja politikointi on kasvanut vuosikymmenten kuluessa kaikkea hidastaen. Jo 80-luvulla sadat auditoijat seurasivat jokaisen nippelin hintoja, ja nykyisin homma lienee ihan mahdotonta. Skunk Worksin tapa hoitaa hommat mahdollisimman halvalla ja palauttaa säästyneet rahat valtiolle on jopa tehty laittomaksi – jos teet projektin budjetoitua halvemmalla tulee penalty. Hulluja nuo amerikkalaiset!
Poliitikot olen tiennyt kahjoiksi jo entuudestaan, mutta edes Bomber Mafia -kirjan luettuani en ollut täysin tajunnut miten surkeita johtajia jenkkiarmeijalla on. Tuttu Curtis LeMay kiukuttelee tässäkin kirjassa. Otetaan parit esimerkit.
Häiveosaamisesta huolimatta B-2 pommikoneen valmistajaksi valittiin Northprop, koska kenraalit halusivat ison pommittajan. Skunk Worksin pienempi versio olisi ollut merkittävästi edullisempi operoida ja sen häiveominaisuudet olivat ylivoimaisesti paremmat. Matematiikan taitajia olisi tarvittu, kun kenraali laskivat ettei parin koneen alas ampuminen haittaa kun perille päässeiden pommikuorma on suurempi, eivätkä tajunneet että jos 10% ammutaan alas joka lennolla, niin sodan pitkittyessä valtaosa laivueesta tuhoutuu. F-117 veroinen kone, jota ei yksinkertaisesti havaittaisi, kurmuttaisi vihollista niin pitkään kun pommeja riittää (no nekin loppuvat yleensä 2-3 kuukaudessa joten sama kai se jos ei ole koneitakaan).
Skunk Works teki myös laivastolle häivelaivan, joka ei ominaisuuksistaan huolimatta saanut kenraalien hyväksyntää. Laivaston valvontakoneet kykenivät havaitsemaan häivealuksen maksimissaan 1-2 mailin päästä – jolloin alus olisi tositilanteessa jo tuhonnut nämä koneet – eli minimaalinen määrä ilmatorjuntaohjuksin varustettuja häivealuksia kykenisi suojaamaan kokonaisia laivasto-osastoja Neuvostoliiton ilmaiskulta. Richin mukaan homma kaatui siihen, että tämäkin alus oli liian pieni kenraalien isoille egoille. Sen sijaan, että häiveluksilla olisi tuhottu lähestyvät lentokoneet, päätettiin lentotukialuksia suojata mieluummin AEGIS-risteilijöillä, joiden tehtävänä on tuhota vihollislentokoneiden ampumat ohjukset. Argh!
Skunk Worksin projektien salaisuus ja ihmisten kykenemättömyys pyörtää sanomisiaan aiheuttaa kalliita päätöksiä. Ronald Reagan ei vaalikampanjansa aikana tiedä häivekoneiden olemassaolosta, ja lupaa äänestäjiä kosiskellakseen käynnistää B-1 pommikoneprojektin uudelleen (kilpakumppani Carter puolestaan lipsauttaa puheessaan julkisuuteen tiedon häivekoneiden olemassaolosta). Reagan ei anna faktojen muuttaa lupauksiaan ja lopputulemana hassataan miljarditolkulla raha koneisiin, jotka olisi helppo ampua alas korkeammalla lentävistä MIGeistä. Koskahan poliitikot hoksaisivat, että takinkääntö on sallittua?
Kirja on mukaansatempaavaa luettavaa todennäköisesti muillekin kun insinööreille. Asian seassa on mukavasti kaikenlaista läpänheittoa ja pään aukomista byrokraateille sekä itseriittoisille kenraaleille. Varsinkin suorasanaisten lentäjien ja muiden vieraiden juttuja on hauska lukea.
Kylmän sodan ajankuva aukenee lukijalle kuin itsestään. Jatkuva pelko, ja epätietoisuus vihollisen asevoimien vahvuudesta ja aikeista tulee selväksi. Yhdysvaltain hallinnon sekavuus aukenee sekin; maan etu jää jumbosijalle oman kilven kiillotuksen ja irtopisteiden keräämisen jälkeen. Kaikkea kirjassa kerrottua tuskin kannattaa ottaa lopullisena totuutena, mutta Occamin partaveistä hyödyntäen moni tarina saattaa mennä juuri niin kuin Rich asian kirjassa kertoo.
Ainoa miinus tulee kirjan hyytymisestä viimeisten lukujen kohdalla: hypetys ja oman hännän nostaminen menee jo vähän yli. Kaiken kaikkiaan kirja on kuitenkin kovaa kamaa, jota ei voi kuin suositella jos aihepiiri yhtään kiinnostaa.
Arvosana: 5-/5
