Pitkä Maa on Terry Pratchettin ja Stephen Baxterin yhteistyönä laatima kirjasarja, joka on ehtinyt jo viiteen osaan. Jostain syystä sarjan väitetään olevan scifiä (pidän), mutta aika nopeasti huomasin luokittelevani tämän fantasiaksi (en todellakaan pidä). Kirja jäi kesken, mutta raportoidaan nyt silti tämäkin kokemus.

Kirja-arvostelu Pitkä Maa

Tarinan taustat eivät ole kovin vahvat. Joku lataa nettiin piirustukset laitteesta, jonka avulla voi siirtyä rinnakkaistodellisuuksien Maahan – joissa ei näytä olevan lainkaan ihmisiä. Laite saa voimansa perunasta (!) eivätkä kaikki ihmiset tarvitse rinnakkaistodellisuuteen siirtymiseen laitetta lainkaan – tosin kummastelen miksi kukaan ei ennen laitteen ”keksimistä” hoksannut siirtyä? Kun tarinaan liittyy ensin limuautomaatiksi ja sitten ilmalaivaksi uudelleensyntynyt ihminen, napsautan kannet kiinni.

Kirja johtaa scifin ja fantasian erojen pohtimiseen, kun rouva utelee miksi jätin kirjan kesken. Hänen mielestään perunan avulla rinnakkaistodellisuuteen siirtyminen kuulostaa scifiltä, mikä on minusta kummallinen näkökanta. Kirjaston tapa sijoittaa scifi ja fantasia samaan hyllyyn on toinen vahvistus sille, että suurin osan ihmisistä ajattelee (tässäkin asiassa) eri lailla kuin minä.

Scifin (SCIence Fiction – tiedefiktio) vaatii sekin jonkinlaisia reunaehtoja, jotka kuitenkin voisivat olla fysikaalisesti mahdollisia tyypillisesti yhden tai kahden tieteellisteknisen läpimurron ansiosta. Esimerkiksi Vernor Vingen erinomaisissa kirjoissa tietoisuuden maksimitaso (koskee biologista ja koneellista älyä) on käänteinen funktio etäisyydestä galaksin keskustaan. Liu Cixin ja Alastair Reynolds molemmat esittävät teorian galaktisista tappajista, jotka selittävät miksemme ole havainneet muita sivilisaatioita, vaan maailmankaikkeus vaikuttaa autiolta (kannattaisi olla hiljaa). Iain M. Banks puolestaan rakentaa (riittävän) uskottavan maailman täynnä hyväntahtoisia teköälyjä.

Fantasian reunaehdoissa sen sijaan ei ole insinöörin mielestä mitään järkeä, tai niitä ei edes yritetä selittää. Kenties ajatus perunasta voimanlähteenä vaihtoehtoisten maailmankaikkeuksien väliseen matkustamiseen toimisi, jos taustalla olisi edes hätäisesti kyhätty malli joka selittäisi asian. Nyt jään vaan miettimään miksei lanttu tai porkkana hoida hommaa.

Sama juttu tapahtuu kun ihminen syntyy uudelleen juoma-automaatiksi. Richard Morgan sentään pohtii Muuntohiilessä mitä tapahtuu kun tietoisuus kopioidaan. Samoin Alastair Reynoldsin ajatukset mielen varmuuskopioinnista konemuistiin on kiehtovaa luettavaa. Pitkässä Maassa ei kuitenkaan ole mitään selityksiä, kaveri nyt vaan on ensin limuautomaatti ja seuraavaksi ilmalaiva. Ei mitään järkeä, ei mitään logiikkaa!

Fantasia ei puhuttele minua, joten kirja kantaa alle sata sivua. Teksti vaikuttaa ihan sujuvalta: jos sisältö ei häiritse, niin ehkäpä tämä toimii genren ystäville.

Arvosana: -/5