Papyrus on erikoinen teos kirjan, kirjallisen perinteen ja lukutaidon historiasta. Irene Vallejon kirja sisältää paitsi historiaa, myös anekdootteja, arvauksia ja kirjailijan mielipiteitä aiheeseen liittyen. Kiinnostava teos pomppii ajassa ja paikassa, eikä tätä lukiessa ikinä arvaa mitä seuraavaksi käsitellään. Mainitaan heti alkuun, että myös suomennettu versio kirjasta löytyy, vaikka luinkin joskus aiemmin tilaamani englanninkielisen version.
Kaikki alkaa kaksoisvirranmaasta, missä ensimmäiset merkit kirjailtiin savitauluille joskus silloin kun Eufrat ja Tigris vielä laskivat erillisenä jokina Persianlahteen ennen kuin niiden kuljettamasta sedimentistä muodostui laaja suisto ja uomat yhdistyivät. Nuolenpäistä ja egyptiläisten tutuksi tekemästä kuvakirjoituksesta edettiin nykyisenkaltaisiin aakkosiin, kun foinikialaiset keksivät n. 1050 eaa yksinkertaistaa järjestelmää ja kirjata ylös äänteitä kokonaisten sanojen sijaan, mikä luonnollisesti helpotti luku- ja kirjoitustaidon omaksumista kun opeteltavia merkkejä oli tuhansien sijaan enää vain 22 kpl. Osa foinikialaisten aakkosista on meillekin tutun näköisiä, mutta teksti soljui oikealta vasemmalle eikä vokaaleita vielä tunnettu. Puunilainen kantakieli tuhoutui Karthagon mukana, mutta heprea ja jiddish menevät edelleen samalla formaatilla vokaaleja arvaillen. Kreikkalaiset sen sijaan käänsivät kirjoitussuunnan ja lisäsivät vokaalit joskus 700 eaa-hujakoilla, etruskien muokkaama aakkosto taas kehittyi siitä nykyisin käyttämäksemme latinalaiseksi aakkostoksi.
Miksi piskuinen Kreikka dominoi antiikin kirjallisuutta?
Olen aina ihmetellyt kreikkalaisten suurta vaikutusta antiikin kirjallisuuteen ja koko länsimaiseen kulttuuriin. Vasta Papyrus saa ymmärtämään miksi näin kävi; Aleksanteri Suuri mainitaan yleensä valloittajana, mutta aiemmin en ole törmännyt vielä tärkeämpään tiedonmuruun, eli kaikkien valloitettujen alueiden perusteelliseen kreikkalaistamiseen. Vaikka valtakunta jakautui eri osiin Aleksanterin kuoltua, käytettiin kaikkialla Makedoniasta Egyptiin, Kaukasukselle, Oxus-joelle Baktriaan ja Indukselle Intiaan saakka hallintokielenä kreikkaa. Yllätyin esimerkiksi siitä, että tästä lähtien aina roomalaisaikoihin saakka Egyptin faarao olikin kreikkalaista Ptolemaios-sukua, ja samalla ihmettelemäni Rosettan kivi sai luonnollisen selityksen.
Ptolemaios ensimmäinen, joka oli alkujaan Aleksanteri Suuren kenraali, innostui kirjoista enemmänkin. Hän rakensi uuteen pääkaupunkiinsa Aleksandriaan kirjaston, jonne kerättäisiin kopio kaikista maailman kirjoista. Äärimmäisen kunnianhimoinen hanke on harmillisen ohuesti dokumentoitu, mutta anekdoottien mukaan Kreikasta haettiin ”lainaan” faaraon havittelemia teoksia, ja jätettiin nykyrahassa miljoonien pantit kylmästi maksamatta. Tieto oli arvokasta.
Ensimmäisten kirjojen elinikä laskettiin vuosikymmenissä, ja optimaalisissa oloissakin puhuttiin 100-200 vuodesta. Egyptiläinen Niilin rannoilla kasvava kaisla, papyrus, muodostui halutuimmaksi materiaaliksi, mutta siitä tehty kirjakäärö valitettavasti tuppasi lahoamaan ja kaiken lisäksi maistui tuhoeläimille. Kirjoja piti kopioida säännöllisesti tai ne tuhoutuivat.
Papyruksen vienti Kreikkaan kiellettiin n. 200 eaa, kun Egyptissä pelättiin kreikkalaisen Pergamonin kirjaston kasvua ja sen uhkaa Aleksandrian kirjastolle. Eläinten nahkoja oli aiemminkin käytetty kirjoittamiseen, mutta kreikkalaiset kehittivät tekniikkaa edelleen, ja pergamentti otti papyruksen paikan halutuimpana kirjoitusalustana seuraavien vuosisatojen aikana, sillä sen huomattiin olevan huomattavasti kestävämpää. Silti kirjan elinkaari oli rajattu.
Todellinen vallankumous oli pergamentin ohentuminen ja niiden sitominen yhteen, jolloin syntynyt koodeksi oli helpompi lukea ja materiaalin käyttö tehostui, kun molemmat puolet voitiin käyttää. Kirja sai tuolloin nykyisen muotonsa, tosin kukaan ei keksinyt vielä nimetä teoksia, joten koodeksin selässä luki yleensä muutama sana kirjan alusta. Kirjoista tuli edullisempia ja roomalaiset kuljettivat niitä mukanaan. Mistään tekijänpalkkijoista ei ollut tietoakaan, vaan kirjailijan oli oltava varakas, jotta hän pystyi tuottamaan jopa satojen kappaleiden käsinkirjoitetun ”painoksen” jaettavaksi verkostolleen.
Hyvä esimerkki on Oividus, joka pystyi vauraan perheen ainoana poikana keskittymään kirjoittamiseen. Menestyneiden runojen jälkeen hän kirjoitti pahennusta herättäneen teoksen Rakastamisen taito, joka antoi vinkkejä pettämisen jaloon taitoon. Roomalaisten järkiavioliittojen seassa syrjähypyt olivat maan tapa, ja yläluokan miehellä oli periaatteessa oikeus hässiä ketä haluaa: orjia, alempiarvoisia miehiä ja tietysti naisia, joilla kuitenkaan ei ollut itsellä lupaa siihen mikä miehelle oli hyväksyttyä. Rakastamisen taito herätti pahaa mieltä, ja vaikka Oividus muutti tyyliään, ei valtion parhaasta kertova kirja Muodonmuutoksia ehtinyt valmiiksi ennen kuin vihamiehet masinoivat hänen karkotuksensa Tomikseen (nykyinen Constanta Mustanmeren rannikolla). Oividus jäi historiaan väärinymmärrettynä rakkauden opettajana, jonka ajatus molemminpuolisesta nautinnosta jossa nainenkin saa, oli aikakaudelleen liian radikaalia (pitää muistaa, että kreikkalaisessa traditiossa ainoastaan miesten välinen seksi oli todellista seksiä).
Tarinoista kirjakääröihin
Vallejo kuvaa elävästi menneen ajan lukijoita. Papyruskääröä luettiin kaksin käsin, toinen rullasi luettua osaa ja toinen lukematonta. Hyvin tapoihin kuului seuraavan lukijan huomiointi eli rullan ”alkuun kelaaminen”, ihan kuin aikoinaan videovuokraamojen VHS-kaseteille tehtiin. Papyrusrullia oli eri mittaisia, mutta pidemmillekään ei välttämättä mahtunut koko teos. Rullia kuljetettiin laatikoissa, joihin mahtui tyypillisesti 5-7 kääröä, ja usein nykypäivään on säilynyt näiden numeroiden monikerta: Sofoklesilta 7 tragediaa ja Plautukselta 21 näytelmää. Joku jossain jemmasi koko laatikon: kiitos siitä.
Vallejo avaa myös aikaa ennen kirjoitettua tekstiä. Mielenkiintoinen huomio on se, ettei tarinoissa tai kirjoissa jaettu käytännössä lainkaan uusia ajatuksia ennen valistusajan alkua, vaan kirjat tukivat traditiota ”näin on aina ennenkin tehty” -henkisesti. Muutamia poikkeuksia on: Archilochus kyseenalaisti kreikkalaisiin syvästi iskostuneen kunnian kuolla taistelukentällä, ja piti pakenemista ja hengissä selviämistä parempana vaihtoehtona. Tarinat luonnollisesti muuttuivat kerrottaessa, mutta kirjoittaessa ei voinut enää toimia kuten läppiään testaava stand-up -koomikko, vaan oli valittava yksi, toivottavasti paras versio. Aikansa tarinaniskijöistä olisi hauska kuulla lisää, mikä tietysti on mahdotonta kun kukaan ei osannut kirjoittaa heidän tekemisiään muistiin. Mieleen tulee analogia mustien rock-musiikkiin; syvässä etelässä oli taitavia muusikoita, joiden taitoja voidaan vain arvailla kun kukaan ei levyttänyt, ja kaikki keikoilla käyneetkin ovat jo kuolleet.
Ensimmäiset kirjat eivät olleet tarkoitettu luettaviksi, vaan kerrottaviksi. Eliitti kuunteli edelleen tarinansa kuten ennenkin, jotka joku lukutaitoinen vain luki heille. Vasta vuosisatoja myöhemmin luettiin huvikseen itselleen hiljaisuudessa, lausumatta sanoja ääneen. Suunnilleen 900-luvulla itselleen lukevien osuus oli niin suuri, että lukemista alettiin helpottaa välimerkeillä ja sanaväleillä. Siihen saakka tärkeintä oli ollut tehokkuus, ja teksti oli kirjoitettu yhteen pötköön johon ammattilukija oli sitten lisännyt tauot kokemuksensa turvin.
Vaarallinen kirja
Kirjat ovat olleet paitsi vallanpitäjien suosiossa, myös heidän silmätikkunaan. Ptolemaioksen suvun sammuttua Kleopatraan roomalaiset ylläpitivät jollain lailla kirjastoa, joka kuitenkin ajautui rappioon ja tuhoutui. Tarkkaa tietoa tapahtumista ei ole; pahojen kielien mukaan Caesar olisi tuhonnut sen kaupunkia vallatessaan, mutta tämä ei liene mahdollista, koska historioitsija Strabon työskenteli siellä vielä 20-luvulla. Toisten tarinoiden mukaan kymmenien tuhansien teosten laajuinen kirjasto tuhoutui vuoden 273 sisällissodassa tai vuonna 389 keisari Theodiduksen määrättyä pakanalliset temppelit tuhottavaksi. Viimeisimpien versioiden mukaan muslimien vallattua Egyptin viimeiset kirjat joko kuljetettiin Baghdadiin tai tuhottiin Kalifi Umarin käskystä (jos kirjat ovat yhteneviä Koraanin kanssa ne ovat tarpeettomia, ja jos ne taas ovat ristiriitaisia ne pitää hävittää). Todennäköisin kohtalo on kuitenkin hidas hiipuminen määrärahojen huvetessa ja papyruskääröjen lahotessa yksi kerrallaan.
Kreikkalais- ja roomalaisvallankin alla egyptiläinen hieroglyfikirjoitus piti pintansa yllättävän pitkään. Ne kuitenkin katosivat yhdessä sukupolvessa, kun kristinuskoon fanaattisesti suhtautuva keisari Justinianus I otti kovat otteet käyttöön. Syrjäiseen Niilin saareen vetäytyneet papit vangittiin ja vuoden 380 jälkeen kukaan ei osannut vanhoja merkkejä kirjoittaa, saati lukea. Voisiko meidän kielellemme käydä samoin?
Muitakin tuhoajia löytyy: ainakin natsien ja kommunistien kirjaroviot lienevät tuttuja kaikille. Kiinan keisari Qin Shi Huang määräsi lähes kaikki kirjat poltettaviksi ettei häntä voisi verrata aiempiin keisareihin(!) ja hän onnistui tuhoamaan suurimman osan kunfutselaisista teksteistä. Myös Aleksanteri Suuri tuhosi legendan mukaan zarahurstalaisia tekstejä, mutta hellenistinen usko ei kuitenkaan syrjäyttänyt koko valtakunnassa vanhoja jumalia ennen kuin islam jyräsi kaiken alleen. Serbeistä tulee mielessäni entistä suurempia roistoja lukiessani kuinka he tuhosivat täysin tarkoituksellisesti Sarajevon kansalliskirjaston Jugoslavian hajoamissodissa. ”Kun kirja palaa, kun kirja tuhotaan, kun kirja kuolee, jotain meidän sisällämme rikkoontuu peruuttamattomasti…” totesi tapahtumia sotakirjeenvaihtajana dokumentoinut Arturo Perez-Reverte.
Hauskin anekdootti on kuitenkin Mao Zetung, joka oli alunperin kirjakauppias. C’mon – kaveri tekee kirjakauppiaana menestyksekkään uran käynnistääkseen kommunistisen vallankumouksen, joka huipentuu kirjojen polttamiseen! Olisipa Mao valinnut lukemistokseen jotain fiksumpaa kuin kommunistien höpötyksiä.
Kirjailijan huoli kirjoista on perusteltua, sillä hän muistaa vanhempiensa kautta Francon ajan sensuurin, jolloin kiellettyjä kirjoja myytiin tiskin alta salaisissa kirjakaupoissa. Kielletyn kirjan ostaminen oli jännittävää, kun tiesi joutuvansa itsekin piilottelemaan sitä. Luonnollisesti kirjan kieltäminen vain lisää sen vetovoimaa, minkä vuoksi kannatankin lämpimästi kaikkien kirjojen sallimista, vaikka Suomalaisen kirjakaupan alati enemmän hyllymetrejä valtaava huuhaaosasto aina jaksaakin harmittaa. Epätieteellisen kuran kieltämällä vain saisi ihmiset kuvittelemaan niissä olevan jotain vaarallista asiaa, jota ei haluta heidän silmilleen.
Hyvää ja huonoa kirjallisuutta
Vallejo pohtii paljon mikä on hyvää ja mikä huonoa kirjoitusta. Seksikirjat kiinnostavat aina suurta yleisöä, vaikka niitä kuuluukin katsoa nenän vartta pitkin (kuten myös huumoria, mikä ei koskaan voi olla korkeakirjallisuutta, kuten Ruusun Nimessäkin tiedetään). Jo aiemmin mainittu Archilochus järkytti myös suorasukaisilla suuseksin kuvauksilla: ”Hän taittoi niskansa ja iski kiinni, aivan kuin traakialainen tai fryygialainen imisi olutta pillillä!” 😋
Vallejo puolustaa kirjoja härkäpäisesti nykypäivän poliittiselta korrektiudelta. Hän kyseenalaistaa esimerkiksi sanan ”neekeri” poistamisen Mark Twainin teosten uusimmista painoksista: Vallejon mukaan siistittyjä teoksia lukeva menettää oleellisin osan lukukokemusta ja palan historiaa; aikaisemmin kun oli aivan tavallista nimittää orjia neekereiksi, ja sensuroitua tekstiä lukevalta jää kokonaan huomaamatta maailman muuttuminen. Olen samaa mieltä: kirjoja pitää kohdella kokonaisina teoksina, ja tutkia niitä myös ajankuvana, sen sijaan, että niistä poistetaan osioita jotka kulloinkin ovat poliittisesti epäkorrekteja. Kuten Salman Rushie toteaa, on hassunkurista ajatella, että kirjat voivat aiheuttaa mellakoita: kyllä syy on aina lukijan rajoittuneessa maailmankuvassa, eikä kirjassa jonka ajatukset maailmankuvaa järkyttävät.
Roomalaisten suhtautuminen kirjoihin on hämmentävää. He tunnustivat mukisematta kreikkalaisten ylivertaisuuden omaan kulttuuriinsa nähden ja opiskelivat kreikkaa. Kirjastoissa oli varattu puolet tilasta kreikkalaiselle ja puolet roomalaiselle kirjallisuudelle – vaikka roomalainen puoli kumisi pitkään tyhjyyttään. Valloitetuilla kreikkalaisalueilla sen sijaan riitti ryöstettävää, kun kreikkalaisten kirjallinen historia oli jo puolen vuosituhannen mittainen. Sana klassikko pohjautuu muuten roomalaisten yläluokkaa tarkoittavaan sanaan, ja kaanon tarkoittaa alun perin mittatikkua. Klassisen kirjallisuuden kaanon taas mainitaan ensimmäisen kerran 1768 nykyisessä merkityksessään. Kristillinen kaanon sen sijaan lyötiin lukkoon 400-luvulla, kun Raamattuun hyväksyttiin sen nykyiset osat, ja loput tuomittiin enemmän tai vähemmän harhaoppisiksi.
Vallejo ehtii tutkia myös naisten asemaa kirjailijoina. Vaikka ensimmäinen tunnettu kirjailija oli nainen, hymnejä Irannalle kirjoittanut papitar Enheduanna (n. 2285-22450 eaa), on sen jälkeen pitkään hiljaista. Kreikassa naisten ei ollut mahdollista esittää teoksiaan, joten seuraavia runoja löytyy vasta roomalaiselta Sulpicialta (31 eaa – 14), ja nämä 40 säilynyttä säettä ovat ainoa antiikin ajoilta säilyneet naisen kirjoittamat rakkausrunot. Kaikki roomalaisnaisten kirjoittama ja nykypäivään säilynyt materiaali on mahdollista lukea tunnissa, maksimissaan kahdessa. O tempora, o mores.
Tutkimusmatka päättyy Rooman valtakunnan tuhoon. Barbaarit eivät kirjallisuudesta perustaneet, ja ihmettelen, että klassikoista on ylipäätään jäljellä yhtään mitään. Harvojen kirjojen on ensin täytynyt selvitä Länsi-Rooman tuhosta itäisen osan arkistoissa, ja kulkeutua sieltä takaisin Italiaan Bysantin alamäen alkaessa ennen kuin Ottomaanit löivät lopullisen naulan Rooman arkkuun ja valtasivan Konstantinopolin 1453. Vasta renessanssiaikana kehitetty kirjapaino mahdollisti lopulta kirjojen massatuotannon, ja uusi innovaatio eli paperi niiden säilymisen vuosisatoja.
Papyrus rikkoo genrerajoja
Papyrus on mainio kirja, vaikka sen taso vaihteleekin lukujen välillä. Alun Kreikkaan keskittyvä osio on parasta antia, ja tuntuu ettei roomalaisilla oikein ole hirveästi omaa annettavaa, vaan he tyytyvät toistamaan kreikkalaisten teemoja. Teoksen pahiksiksi taas nousevat barbaarit, jotka usein uskonnon nimissä käyvät ikäviä totuuksia esittävien kirjojen kimppuun, tai yksinkertaisesti eivät näe niiden arvoa. Alkaa oikein suututtaa!
Joissain kohdissa Vallejo vetää mutkia suoraksi, ja esittää oman tulkintansa ikään kuin varmana faktana, vaikka oikeasti nykypäivänä on mahdotonta esittää yhtään mitään muuta kuin pelkkiä arvailuita tuhansien vuosien takaisista tapahtumista. Papyrusta on vaikeaa kategorisoida, koska se ei yksiselitteisesti ole tietokirja, eikä varmaan yritäkään olla, joten sitä voi lukea aivan hyvin vain Vallejon väritettynä näkemyksenä, joka voi olla totta tai sitten ei (eikä sillä oikeastaan edes ole väliä). Kirjailija sotkee sekaan paljon omia kokemuksiaan, muistoja kirjojen lukemisesta, ja tuntemuksista joita ne herättävät, ja teosta täytyy pitää varsin rohkeana. Kokonaisuus on maittava soppa, joka aukeaa kukkaan sitä kirkkaammin, mitä enemmän on lukenut historiaa ja kirjoja ylipäätään. Itsellä meni arviolta puolet kirjoista ohi tai en tiennyt niistä kuin pääpiirteissään, mutta se ei missään nimessä estä nauttimasta opuksesta, korkeintaan kasvattaa lukujonoa.
Historiasta kiinnostuneille lukutoukille tämä on ehdottoman suositeltava. Puhdasta tietokirjaa etsivä joutuu pettymään, joten jos kuvittelet etteivät Vallejon tulkinnat ja kokemukset kiinnosta, vaan pitäisi olla kuivakan akateemista pohdintaa, niin ota arvosanasta puolet pois.
Arvosana: 5/5
ps. Arvostelua kirjoittaessa suomenkielinen kovakantinen laitos on tarjouksessa tasarahalla 10€ kustantajan verkkokaupassa, ja uutiskirjeen tilaamalla nuuka saa vielä 3€ pois. Kannattaa tarttua tilaisuuteen, koska tämä ei ole hinnalla pilattu. Itse luin englanninkielisen version, kun en suomalaisesta tiennyt.
