Mefiston kosketus jatkaa siitä mihin Hammurabin enkelit päättyi. Päähenkilöinä ovat jälleen suomalainen ammattisotilas Daniel Kuisma ja hänen aisaparinsa Annika Lehto, sekä aiemmasta osasta tutut Antonia Franzo ja kaksimetrinen poliisi Josip Buvina. Mefiston kosketus on toinen osa Max Seeckin Jugoslavian hajoamissotiin linkittyvää trilogiaa: sen voi lukea itsenäisenä teoksena, mutta aloittaisin silti Hammurabin enkeleistä.
Päättyneeksi kuviteltu juttu onkin kaikkea muuta kun paketoitu, kun selviää, ettei kuolleeksi luultu konna olekaan kuollut, vaan hän on paennut Kroatiasta väärennetyn passin turvin. Löydetty päätön ruumis kuuluu jollekin muulle, uhri onkin päärikollinen, ja hänen jälkensä päättyvät Arlandan lentokentälle. Reissuhommiahan siinä on luvassa.
Tarinan tapahtumat sijoittuvat tällä kertaa pääosin Suomeen ja Ruotsiin, eikä Balkanilla käydä kuin kääntymässä. Tyyli on ensimmäisestä osasta tuttua Seeckiä: tarina etenee tasaisesti kuin 650-kuutioinen mönkijä metsässä, lyhyet luvut pitävät lukijan otteessaan, ja toimintakohtaukset ovat elokuvamaisia. Mefiston kosketus on hyvin kirjoitettu ja vetävä tarina.
Kohokohdaksi nousee hieman yllättäen vierailu talviseen Raaseporiin. Pikkukaupungin meno on jotenkin suomalaista, ja etenkin lonkeropalkkainen syväkurkku on hauska hahmo. Pääpahiksen lapsuuden penkominen tuo sopivasti syvyyttä kirjalle ja saa pohtimaan mikä saa ihmiset sekoamaan.
Mefiston kosketus on genrensä parhaimmistoa, siitä ei pääse yli eikä ympäri. Edellisosan kehut ja moitteet sopivat tähänkin: juonessa on jälleen pientä epäuskottavuutta, mutta menköön. Jos haluat lukea hyvän dekkarin/jännärin, niin tässä on sinulle sellainen.
Arvosana: 4/5
