Suomen historia on jäänyt itsellä jotenkin pimentoon. Olen tutustunut palaseen sieltä, toiseen täältä, mutta varsinkin Ruotsin vallan alkuvuodet ovat jääneet hämärän peittoon. Päätän korjata asian ja lukea jonkin kirjan Ruotsin historiasta, ja kirjastosta löytyy juuri passeli kirja tarpeeseen: Kun Suomi oli Ruotsi.

Herman Lindqvist on viettänyt nuoruutensa Helsingissä, joten on varsin luonnollista, että hän on tutkinut synnynmaansa ja nykyisen kotimaansa yhteistä menneisyyttä. Tunnetuksi hän tuli 11-osaisesta Ruotsin historian kirjasarjasta, jota tosin on kritisoitu virheistä. Ilmeisesti kritiikki kohdistuu pääasiassa Lindqvistin tulkintoihin siitä kuka on natsi ja kuka ei, ja kaveri vaikuttaa muutenkin laukovan mielipiteitään varsin räväkästi: Lindqvist on mm. moittinut kruunuprinsessa Estellen nimeä ja todennut se sopivan paremmin yökerhokuningattarelle! Kaveri ei kuvia kumartele, mikä voi historiantutkijalle olla jopa etu.

Kun Suomi oli Ruotsi

Kun Suomi oli Ruotsi kattaa koko 700-vuotisen historiallisen kauden ja päättyy siihen, kun Venäjä liitti Suomen alueen itseensä vuonna 1809. Kirjaa lukiessa yllätyn monesta asiasta, kuten siitä, että Skåne on vieläkin ollut lyhyemmän ajan osa Ruotsia kuin mitä Suomi on ollut. Lätinät Suomen siirtomaaroolista voi myös jättää omaan arvoonsa, koska paikallisille vallanpitäjille ruotsalaisvalta on ilmeisesti ollut paras vaihtoehto. Tukholman kruunun alle siirtyminen näyttäytyy rauhanomaisena tapahtumana, vaikka kirjallisia todisteita vähänlaisesti onkin.

Monille lukijoille historian ymmärtäminen on hankalaa, koska asioita tarkastellaan kansojen ja kansallisvaltioiden näkökulmasta. Mitään Suomea tai suomalaisia ei ole 1000 vuotta takaperin edes ollut, vaan koko Skandinavia on ollut eri kieliä puhuvien heimojen asuttama. Euroopan ja maailman mittakaavassa pohjolan perukoilla on asuttu todellisessa takapajulassa, jossa elämän eväät ovat olleet niukassa.

Läheinen yhteys

Ruotsi tarkoitti käytännössä pitkään vain 120 km leveän Mälaren-järven ympäristöä. Tukholma perustettiin Mälarenin ja Itämeren kohtauspaikkaan joskus 1000-luvulla, vaikka ensimmäiset historialliset maininnat siitä ovatkin vasta 1200-luvulla. Kaupungin haltija pystyi hallitsemaan Mälarenin kahta laskujokea ja siten kaupankäyntiä koko järven alueella, ja Tukholmasta tuli Ruotsin hallinnollinen keskus 1300-luvulla. On vaikeaa ymmärtää kuinka täällä on oltu todellisia metsäläisiä, sillä historiallinen aika ulottuu vain 1000 vuoden päähän.

Vuosituhat takaperin nopein kulkuneuvo oli laiva. Tätä kautta on helppoa ymmärtää, miksi Suomesta tuli osa Ruotsia: Tukholmasta oli lyhyt matka Turkuun ja edelleen Viipuriin. Eri kieli ei ollut ongelma, sillä tuohon aikaan heimot Tukholmasta pohjoiseen tai etelään puhuivat yhtä lailla eri kieliä tai ainakin murteita. Kauppiaat ja virkakoneisto taisivat eri kieliä, mutta rahvaalle oli ihan sama mitä he puhuivat, koska he eivät olleet tekemisissä muiden kuin naapurien ja verottajan kanssa.

Vastaavasti Skåne ja koko eteläinen osa nykyruotsia kuuluivat Tanskalle, jonka oli helppo hallita pääkaupunki Kööpenhaminan vastarannalla sijaitsevia alueita. En ymmärtänyt Tanskan olleen niin vauras kuin se oli, verotuloja kun kertyi Kattegatin läpi kulkevasta kaupasta, ja myös vanhoilta viikinkialueilta Englannissa. Ruotsi ja Tanska kävivät lukuisia sotia etelän maakuntien omistuksesta, mutta Skåne (ja samalla Blekinge, Halland ja Bohuslän) siirtyi Ruotsille lopullisesti vasta Roskilden rauhassa 1658.

Suomi oli siis osa Ruotsia siinä missä muutkin sen maakunnat. Suomea ei sorrettu siinä mielessä mitä vaikkapa kolonialistisen ajan siirtomaita sorrettiin, ja suomalaistaustainen pystyi nousemaan korkeaan asemaan siinä missä Ahvenanmeren toisella puolella syntynytkin. Hansan vahva asema 1200-luvulta alkaen tarkoitti sitä, että sekaan sekoittui vielä saksalaisverta, olipa kuningaskin moneen otteeseen saksalaissyntyinen. Nykyisen Göteborgin (silloin tiukasti Tanskan Hallandin ja Norjan Bohuslänin välissä) puolestaan suunnittelivat ja rakensivat hollantilaiset 1600-luvun alussa: kaupungin virallinen kieli oli hollanti ja siellä noudatettiin Hollannin lakeja. Aika kansainvälistä!

Köyhää kansaa

Suomi eli keskiajalla maataloudesta. 95% väestöstä oli maanviljelijöitä, maa tuotti yksinkertaisesti liian vähän eikä ylijäämää joutilaan keski- tai yläluokan elättämiseen ollut. Maatiloja oli noin 30 000, mikä on samalla hehtaarilla mitä meillä nykyisin maatiloja (40 000). Maaorjuutta Suomessa ei ole koskaan ollut, mutta maaseudun väestö eli 1200 kartanon alaisuudessa. Aatelissukuja oli Suomessa 250, mikä tarkoitti saman suvun hallitsevan yleensä useampia kartanoita. Maaomaisuus usein keskittyi, kun kuninkaan vaihtuessa vanhan vallan kannattajat menettivät maansa (ja usein myös päänsä), kun kartanot jaettiin uusille suosikeille.

Väki oli vähissä. Esimerkiksi 1400-luvulla Suomessa ja Ruotsissa oli noin 700 000 asukasta, kun venäläisiä oli 11 miljoonaa ja ranskalaisia 16 miljoonaa. Suomalaisia oli valtakunnan asukkaista suunnilleen kolmasosa. Rutto verotti väestöä moneen kertaan, minkä vuoksi ruotsinkielisiä siirtolaisia ei ole koskaan kulkeutunut rannikkoseutuja syvemmälle sisämaahan: siirtolaisia ei yksinkertaisesti ollut. Sen sijaan suomalaisia houkuteltiin kepillä ja porkkanalla asuttamaan myös Ruotsin sisämaita, joissa puhuttiin suomea vielä sata vuotta sitten laajalti.

Ensimmäinen kerta, kun Suomi oli käytännössä erillinen alue ja kaiken lisäksi suomalaisen johtama, tapahtui 1596, kun Klaus Fleming sai Suomen aateliset puolelleen ja kieltäytyi noudattamasta Tukholman määräyksiä. Käytännössä hänestä tuli sotilasdiktaattori, ja edessä olisi sisällisota kuningasta vastaan. Fleming kuitenkin sairastui ja kuoli ennen tositoimia.

Suurvallan aika on merkillistä. Kaarle IX: aikaan Ruotsi oli harvaan asuttu maa jossa oli hädin tuskin miljoona asukasta. Pieni väestö pystyi edistyksellisen armeijan ansiosta ihmeisiin ja Ruotsi nousi hetkeksi suurvalta-asemaan 1600-luvulla kaikkien muiden ollessa heikkoja. Venäjällä kävi – tietenkin – köpelösti. Jos Kaarle XII:n kärsimä vuoden 1709 rökäletappio kiinnostaa, kannattaa lukea kirja Pultavan taistelusta, joka valottaa samalla hyvin 1700-luvun elämää. Suurvalta-aikana koko valtakunnassa otettiin sotaväkeen noin 300 000 sotilasta, josta noin kolmasosa oli suomalaisia. Suhteessa maaseutuväestöön suomalaisten osuus oli sama kuin muuallakin, joten väitteille suomalaisten sorsimisesta ei nytkään näy perusteluja.

Miksi Ruotsi ei ollut Suomi?

Kun keskustelin rouvan kanssa kirjasta hän ihmetteli, miksi ruotsalaiset alistivat suomalaiset eikä toisin päin? Hän pohti ovatko suomalaiset niin vähään tyytyväisiä, ettei heitä kiinnostanut lähteä valloitusretkille, kun taas itse mietin oliko Suomen sijainti pohjoisessa vielä Ruotsiakin kauempana kaikista kauppareiteistä juurisyy, kun sotajoukkoja ei yksinkertaisesti ollut varaa varustaa? Pietari Brahen mukaan suomalaiset talonpojat olivat vanhoillisia eikä heitä kiinnostanut kehittää maataloutta, ja he suhtautuivat esimerkiksi ojien kaivamiseen tai peltojen lannoittamiseen vastahakoisesti. Brahen mukaan suomalaiset olivat laiskoja, alkukantaisia, itsepäisiä, tottelemattomia, ja alttiita valittamaan, etenkin hän paheksui miesten ja jopa naisten innokasta tupakanpolttoa. Jos Brahea on uskominen, on vaimo (tässäkin asiassa) oikeassa – eikä ole tainnut suomalainen kansanluonne paljoa kehittyä vuosisatojen kuluessa…

Sanonta kreivin aikaan juontaa juurensa Brahesta, joka vaikutti positiivisesti Suomeen hallintokaudellaan. Hän edisti suomen kielen käyttöä hallinnossa, perusti Turkuun hovioikeuden ja lukuisia kaupunkeja eri puolille maata. Kansan sivistämiseksi perustettiin kouluja eri puolille maata ja myös posti alkoi kulkea säännöllisesti.

Suomellakin oli hetkensä, ja olimme hetkittäin sivistynyt alue vanhoillisessa maassa. Lindqvist nostaa esiin monia suomalaisajattelijoita, ja esimerkiksi klassisen liberalismin uranuurtaja Peter Forsskål (1732-1763) on itselle uusi tuttavuus, vaikka filosofin ajatukset ovat olleet valistusajan terävintä kärkeä kansainvälisestikin ajatellen. Hänen väitöskirjansa kansalaisvapaudesta oli liian radikaali 1750-luvun ahdasmieliseen Ruotsiin, mutta saatuaan professuurin Tanskasta hän arvosteli avoimesti ja kirjallisesti Ruotsin yksinvaltaista valtiomuotoa väittäen sitä inhottavaksi. Hänen ajatuksensa ovat yhtenäisiä esimerkiksi vuosisata myöhemmin vaikuttaneen John Stuart Millin (1806-1873) kanssa: Forsskål ajoi kansalaisyhteiskuntaa, jossa on sallittua tehdä mitä vain mikä ei ole haitaksi muille. Forsskålin jo kuoltua Ruotsiin säädettiin 1766 lehdistönvapaus yhtenä ensimmäisistä maista koko maailmassa.

Kun Suomi oli Ruotsi on miellyttävää luettavaa. Lindqvist sekoittaa joukkoon leppoisia anekdootteja, kuten kuningattaren vastaiseen salaliittoon osallistuneen Erik Brahen, joka on ilmeisesti ainoa ihminen, joka on välttynyt kidutuksesta esittämällä lääkärintodistuksen jonka mukaan hänen terveytensä ei kestäisi kidutusta. Mahtavaa ennakointia!

Kaiken kaikkiaan kirja on erinomainen teos, joka myllertää ajatuksiani perinpohjin. Opuksen luettuani en voi ajatella Suomea sorrettuna siirtomaana vähäisessäkään määrin, sillä näyttö on päinvastaista. Olemme olleet kaikki ruotsalaisia ennen kuin keksimme koko ajatusta suomalaisuudesta! Suosittelen kirja lämpimästi ihan kaikille historiasta edes hivenen kiinnostuneille, koska tämä on yksinkertaisesti erittäin hyvää sisältöä erinomaisen viihdyttävässä paketissa.

Arvosana: 5/5