Suomalaisklassikoiden kuuntelu jatkuu ja vuorossa on Ilmari Kiannon Punainen Viiva. Valinta pohjautui lähinnä äänikirjan kestolle, koska halusin kuunnella keskeytyksettä ja aikaa oli jäljellä 5 tuntia. Lähdin kuuntelemaan vailla pohjatietoja.
Punainen viiva kertoo vuoden 1907 vaaleista, jolloin äänioikeus Suomen suuriruhtinaskunnassa laajennettiin koskemaan kaikkia 24 vuotta täyttäneitä. Kirjan päähenkilöinä on köyhä pariskunta Topi ja vaimonsa Riika, jotka asuvat lukuisten lapsiensa kanssa Kainuun korvessa jatkuvan puutteen keskellä. Kirja keskittyy pohtimaan miten köyhät luulivat punaisen viivan vedon mullistavan maailmansa.
Kirjaa lukiessa pohdin Kiannon poliittiista suuntausta. Ensi oletan miehen olevan pesunkestävä bolsevikki, sillä puna-aatetta ylistetään ja sen vastustajat esitetään huonossa valossa. Kuitenkin tarinan loppua kohti ääni kellossa muuttuu, ja jään pohtimaan kirjailijan tarkoitusperiä. Mitä tässä haluttiinkaan lukijan ajattelevan?
Pikainen tutkimus paljastaa Kiannon olleen oman tien kulkija, hän mm. solmi maan ensimmäisen siviiliavioliiton ja oli perustamassa Suomalaisen kirjallisuuden seuraa. Kajaanin korpimökillä kirjailija tuotti urallaan yli 60 kirjaa ja kiehui monessa skandaalissa. Sisällissodan aikana hän antoi jyrkkiä kommentteja punaisia vastaan, joiden on ajateltu johtuvan osin halusta irtautua sosialistin maineesta, jonka hän oli saanut vapaamielisen sukupuolimoraalinsa ja valtiokirkkoa vastustavien tekstien julkaisemisen vuoksi. Kas kummaa, että minunkin oli vaikeaa arvata mikä mies on miehiään!
Teos herättää ajatuksia, mikä on hyvän kirjan merkki. Elämä korvessa ei ollut helppoa, ja kirja kuvaa elävästi köyhien haaveita ja rajoittuneita käsityksiä elämästä. Teoksessa kuvataan mallikkaasti agitaattorien levittämää vihapuhetta, joka yllyttää kansaa vaaliuurnille – ja myöhemmin tarttumaan aseisiin. Jos olisi asunut torpassa, olisiko itsekin ollut porvarien kimpussa?
Kyllä tätä suositella uskaltaa, mainio pikku kirja.
Arvosana: 3+/5
