Oma nahka pelissä

Oma nahka pelissä – arkielämän piilotetut asymmetriat (eli alkuperäiskielellä Skin in the Game – Hidden Asymmetries in Daily Life) on jatkoa Nassim Nicholas Talebin edeltäville satunnaisuutta käsitteleville teoksille Satunnaisuuden hämäämä, Musta Joutsen ja Antihauras. Tämä, vuonna 2018 julkaistu teos keskittyy todennäköisyyden epäsymmetriaan ja sen seurauksiin, erityisesti oikeudenmukaisuuden toteutumiseen. Luin kirjan tällä kertaa englanninkielisenä, vaikka myös suomiversio löytyy hyllystä.

Talebin perusviesti on kahdessa asiassa. Ensinnäkin sanojen ja tekojen yhteneväisyydessä, ja toiseksi palkkioiden symmetrisyydessä; siis päätöksentekijän on sekä hyödyttävä hyvistä päätöksistä että kärsittävä huonoista. Skin in the game tarkoittaa siis sitä, että kannattaa luottaa häneen, jolla on oma nahka pelissä; yrittäjään mieluummin kuin palkattuun toimitusjohtajaan, omilla rahoilla sijoittavaan mieluummin kuin pankkiiriin, jopa mieluummin diktaattoriin kuin vaaleilla valittuun poliittiseen broileriin (kiusallinen väite, mutta Putin ja Hitler kieltämättä tekivät mitä sanoivat; hakivat elintilaa naapurin puolelta).

Tavalliset ihmiset tunnistavat tämän intuitiivisesti. Harva on kateellinen Kimi Räikkösen, Lauri Markkasen, tai Woltin perustajien taloudelliselle menestykselle (joka on revitty heidän omasta selkänahastaan), sen sijaan Antti Rinteen uusi suojatyö Saamelaisten totuus- ja sovintokomitean parlamentaarisen työryhmän pääsihteerinä (8000 €/kk) aiheuttaa kummasti närää. Taleb sanoo, että jos julkituodut arvot ovat ristiriidassa yksityiselämän kanssa, ovat arvot mitättömiä. Jos on ajavinaan pienituloisten asiaa, mutta itse porsastelee hillotolppahommissa, niin eihän se kovin uskottavaa ole.

Johtajalla pitää olla oma nahka pelissä

Kirjan kantava teema on johtajien eettisyys tai nykyisin pikemminkin sen puute. Aiemmin johtajat joutuivat kantamaan suurempaa riskiä kuin alamaiset, hyvänä esimerkkinä Rooman keisari Valerianus, joka johti henkilökohtaisesti joukkoja Persialaisia vastaan käydyssä sodassa, vangittiin, ja päätyi sassanidikuningaan Sapor I:n orjaksi loppuelämäkseen. Kotimaasta voi mainita Risto Rytin, joka henkilökohtaisesti allekirjoitti Ryti-Ribbentrop-sopimuksen (jossa luvattiin, ettei Suomi tee erillisrauhaa Neuvostoliiton kanssa), jolloin hänen erottuaan sen ei katsottu sitovan Suomea, mutta sodan päätyttyä kuritushuone kutsui. Jopa brittien kuningashuone muisti aateluuden velvoittavan, ja prinssi Andrew lensi helikopteria etulinjassa Falklandin sodassa 1982 (maine meni vasta myöhemmin).

Taleb moittii nykyistä käytäntöä, jossa poliitikot ja yritysjohtajat eivät joudu kantamaan päätöstensä seurauksia. Voittojen hedelmät kelpaavat, mutta rankkakin epäonnistuminen ja suoranainen törttöily johtaa sanktioiden sijaan vain kultaiseen kädenpuristukseen. Riskin ja palkkion suhde on epäsymmetrinen, kun oma nahka ei ole pelissä. Pienyrittäjät maksavat taksimittarien asennuksen selkänahastaan, kun poliitikko juhlii suurta saavutusta somessa (varmaan robottitakseihinkin pitää Suomessa asentaa mittari).

Jotta nahka voisi olla pelissä, pitäisi päätöksiä tehdä matalammalla tasolla, koska makropaskanjauhanta menee helpommin läpi kuin mikropaskanjauhanta. Kun poliitikko väittää, ettei valtion tarvitse koskaan maksaa velkoja, äänestäjä nyökyttelee tyytyväisenä. Silti hän ymmärtää, ettei itse voi elää yli varojen kovin montaa vuotta, koska kukaan ei lopulta lainaa lisää.

Talebin mukaan päättäjät nojaavat mielikuviin ja olkiukkoihin sen sijaan, että tutustuisivat todellisuuteen. Niinhän se menee, ketään ei kiinnostanut kuunnella mitä foodorakuski itse haluaa, kun kovaa liksaa nostavat ammattiliittopomot ja vasemmistopoliitikot yhdessä jyräsivät uudistuksen, jolla kuskeista tehtiin yrittäjien sijaan työntekijöitä. Samaan tapaan intelligentsia kuvittelee etätyöntekijän olojen paranevan, kunhan Terveystalo vain ratsaa Luukkasen toimiston (jossa työskentelee vain yrittäjä itse) ja pakottaa laatimaan sitovat työvuorolistat kahdeksi viikoksi eteenpäin (vaikka työntekijä itse haluaa päättää milloin ja miten työskentelee). Kas kummaa kun siirryin kategorisesti pelkkään vuokratyöhön ja alihankintaan monien muiden yrittäjien tapaan.

Ennen riskit jaettiin. Rodoksen lain mukaan laivasta yli laidan heitetty lasti piti jakaa tasan kaikkien kesken; se mikä menetettiin yhteiseksi hyväksi korvattiin yhdessä. Sama käytäntö oli voimassa myös kauppiaiden karavaanien kohdalla, jos jotain ryöstettiin tai katosi aavikkoa ylittäessä, tappio jaettiin. Nykyisin vain tuotot halutaan jakaa, mutta tappiot pitää kärsiä yksin; osingot pitäisi jakaa palkkana työntekijöille, mutta tappioihin ei haluta osallistua.

Suunnittelija ei käytä luomustaan

Taleb purnaa New Yorkin (10 vuotta sitten) uusista metrovaunuista, jolla suunnittelija ei matkusta: uusi ikkunalauta on kalteva, eikä sille voi enää asettaa kahvimukia samalla kun lukee kirjaa. Mieleen palaa tapaus ajalta, jolloin työskentelin fashion- ja designalan yrityskiihdyttämössä; en muista enää kuka kiteytti suomalaisen muotisuunnittelun ongelman, joka kiteytyy siihen, että siinä missä ruotsalainen suunnittelija miettii kuka vaatetta käyttää, missä se myydään ja mitä se saa maksaa, suomalaissuunnittelija miettii vain mitä toinen suunnittelija siitä sanoo – ja laittaa vetoketjun hihaan. Silloin nauratti, muttei enää: apurahasuunnittelijan tapaan arkkitehti rakentaa avokouluja joiden metelissä ei voi opiskella, ja (vihreä) liikennesuunnittelija suunnittelee (yksityisautoilijoita kiusatakseen) kadun jossa punaiselta aallolta välttyy vain ajamalla ylinopeutta (esim. Mannerheimintie Ruskeasuon valoista Töölöntullille).

Muutenkin ratkaisut yksinkertaisiin ongelmiin tuppaavat nykyaikana olemaan monimutkaisia ja teknisiä. Odotin YEL-uudistuksen tarkoittavan eläkemaksua todellisen maksetun palkan mukaan (ihan kuten työntekijöillä), mutta ratkaisu oli ammattilaisille liian yksinkertainen; sen sijaan rakennettiin kaava, jota diplomi-insinöörikin saa ihmetellä pitkään ennen kuin ymmärtää sen täydellisyyttä lähentelevän typeryyden.

Taleb mätkii tuttuun tapaan akateemikoita, ja kertoo professorien pystyvän opettamaan lähinnä kuinka tulla professoriksi. Hän laventaa asiaa toteamalla inspiraatiopuhujan suurimman annin syntyvän heille, jotka itsekin haluavat inspiraatiopuhujiksi. Alan ymmärtää, miksi ne koulutukset, joissa näytän itse kuinka myyntipuhelu soitetaan, onnistuvat parhaiten; ihminen uskoo sitä kuka tekee enemmän kuin sitä joka vain puhuu.

Vähemmistö päättää

Kirja on joka kerralla erilainen kokemus. Nyt saan enemmän irti uskonnoista, joiden leviämistä Lähi-idässä Taleb kuvaa oivaltavasti vähemmistösäännöllä (minority rule); kristittyjen vaino Roomassa johtui roomalaisia enemmän kristittyjen omasta suvaitsemattomuudesta muita uskontoja kohtaan. Sen vuoksi kristinusko syrjäytti paitsi pakanalliset uskomukset, myös kristittyjä suvaitsevaisemmat juutalaiset, ja molemmat yhdessä syrjäyttivät vielä suvaitsevammat gnostilaiset uskonnot – mutta vain joutuakseen vielä suvaitsemattomamman islamin syrjäyttämäksi.

Vähemmistön diktatuuria pitää käsitellä pidemmin. Demokratiassa kuvittelemme enemmistön päättävän mitä tehdään, vaikka todellisuudessa äänekkäimmät vähemmistöt päättävät. Esimerkkejä piisaa: lounasruokalassa syömme laktoositonta, rasvatonta, suolatonta, ja gluteenitonta (ja näistä johtuen myös mautonta) ruokaa, jotta äänekkäiden vähemmistöjen rutina minimoituisi (samasta syystä missään suomalaisessa hotellissa ei saa maitoon keitettyä puuroa aamiaiseksi, Baltiassa sentään vielä saa). Vähemmistön diktatuurin vuoksi myös 70% Uuden-Seelannin viemästä lampaanlihasta on halalia. Toisaalla sama ilmiö johtaa Mäkkärin suosioon, koska se kelpaa (lähes) kaikille ruokarajoitteisille (etenkin lapsille).

Taleb väittää länsimaiden tekevän hidasta itsemurhaa. Hänen mukaansa suvaitsematon vähemmistö kykenee tuhoamaan demokratian, ja annamme itse sen tapahtua; hyväksymme tiukimpien muslimien uskonnon- ja sananvapauden, vaikka he eivät suvaitse meidän vapauttamme. Kaiken lisäksi rajoitamme omaa sananvapauttamme sillä perusteella, että joku loukkaantuu, mikä on kirjailijan mielestä yksinkertaisesti typerää: jos joku rikkoo hopeista sääntöä, ei häntä kuulu suvaita. Meidän pitäisi olla itse suvaitsemattomia tiettyjä suvaitsemattomia vähemmistöjä kohtaan!

Mies kirjoittaa suoraan ja valitettavasti ihan asiasta. Taleb on tunnettu suorasukaisesta kielenkäytöstään, joten hän on kerännyt runsaasti vihamiehiä (ja faneja, allekirjoittanut mukaanlukien). Matematiikka on kuitenkin herran puolella, joten Talebin kriitikoiden älämölö perustuu lähinnä ad hominem -tyyppisiin loogisesti virheellisiin puolusteluihin. Kun hän vielä bonuksena vastustaa avoimesti Saudi-Arabian wahhabismia, niin ihmettelen suuresti jos tämä herra kuolee rauhallisesti vanhuuteen. Ainakin hän elää kuten opettaa.

Surkea media

Taleb palaa vielä tässäkin kirjassa haastatteluun, jossa toimittaja poimi otsikkoon täysin epäoleellisen osan joka ei edes kuvannut hänen viestiään (hän voitti käräjillä). Hän lainaa Richileun, Voltairen ja monen muuhun suuhun soviteltua lausetta, jonka mukaan keltä tahansa löytyy lause, joka kontekstista irrotettuna näyttää karmealta. Hän muistuttaa Trumpin sanoneen ”The facts are true, the news are fake”, eikä jotain muuta.

Jotta arvostelu pysyy tolkullisen mittaisena eikä paisu aiempien kirjojen pullataikinaksi, tyydyn vain listaamaan kirjan parhaita ajatuksia:

• Et voi vakuuttaa ketään siitä, että hän on väärässä. Vain todellisuus pystyy siihen.
• Älä ota vinkkejä vastaan keltään, joka antaa vinkkejä työkseen
• Lakeja tulee ja menee, etiikka pysyy
• Missään liiketoimessa yhdellä ei saa olla varmuutta lopputuloksesta, jos toisella on epävarmuutta
• Kielet matkustavat, geenit eivät
• Todellista tasa-arvoa on todennäköisyyden tasa-arvoisuus
• Vain oma nahka pelissä estää systeemin mätänemisen
• On moraalitonta julistaa hyvyyttä jos ei itse elä sen mukaan

Summa summarum

Skin in the game on tälläkin kertaa viihdyttävä kirja. Siitä tekee kiinnostavan mm. lukuisat nippelitiedot, joilla kumotaan vallalla olevia käsityksiä talous”tieteen”, historian ja uskonnon piiristä. Oma nahka pelissä on Incerto-sarjan aiempia kirjoja käytännönläheisempi, eikä matemaattisia kaavoja nähdä kuin liitteissä ja lähdeviitteiden takana. Teos on myös filosofisempi kuin edeltäjänsä, mikä näkyy joidenkin lukujen paatoksellisuudessa. Teoksen vahvuus on kuitenkin faktoille ja logiikalle perustuva viesti siitä, ettei kannata luottaa kehenkään kellä ei ole oma nahka pelissä.

Kokonaisuudessa kirja on suorastaan herkullinen lukupaketti kaikille, jotka laittavat oman nahkansa peliin. Muille, kuten byrokraateille, poliitikoille ja muille julkisen sektorin eläteille, tai norsunluutorneista huuteleville akateemikoille tämä on turha kirja, koska asian ymmärtäminen vaatisi oman maailmankuvan romuttumista. Suosittelen!

Arvosana 4+/5