Aloitin Paul Austerin (1947-2024) teoksiin tutustumisen kahdesta viimeisimmästä teoksesta, joten ajattelin seuraavaksi kokeilla mistä kaikki alkoi. New York -trilogia aloitti Paul Austerin kirjailijanuran 80-luvulla, ja kirjan luettuani ihmettelen miksi. Lasikaupunki ei säväytä.
Lasikaupunki kertoo Daniel Quinnistä, kirjailijasta, joka tehtailee salanimellä salapoliisikertomuksia, ja joka ryhtyy itsekin etsiväksi sinnikkään väärään numeroon soittajan kuvitellessa hänen olevan salapoliisi Paul Auster. En oikein ymmärrä miksi Auster haluaa tunkea itsensäkin tarinaan, josta löytyy myös toinen samanniminen hahmo, eli kirjailijan alter ego Paul Auster. Myös asiakkaan Peter Stillmanin kanssa saman nimisiä henkilöitä on kirjassa ainakin kaksi, kenties jopa kolme.
Sekavuus jatkuu epämääräisillä tarinoilla Baabelin tornista tai Don Quijoten todellisesta kirjoittajasta, jotka eivät oikein mitenkään liity varsinaiseen juoneen, jos tässä nyt sellaista on ensinkään. Salapoliisitarinaa tässä ei oikeastaan ole nimeksikään, ja tuntuu kuin kirja olisi vain kokoelma satunnaisia, purkalla toisiinsa liitettyjä kohtauksia. Mikään ei liity mihinkään eikä mitään selitetä. Ei sovi minulle.
En ihmettele miksi 17 kustantajaa hylkäsi käsikirjoituksen – tarina on todella sekava. Onneksi joku kuitenkin tarttui tähän, koska uransa loppupuolella Auster kirjoitti loistavaa proosaa. Minä en tykännyt, mutta jos pidät tarinoista joissa ei ole päätä eikä häntää, niin tämä saattaa sopia sinulle.
Arvosana: 1/5
