Mustan Joutsen tarkoittaa erittäin epätodennäköistä ja odottamatonta tapahtumaa, jota kukaan ei arvannut etukäteen, mutta jolle jälkeenpäin on helppo keksiä syitä (ja kuvitella oikeastaan ennustaneensa koko asian). Musta Joutsen – erittäin epätodennäköisen vaikutus on suora jatko-osa Satunnaisuuden Hämäämälle, johon suosittelen lämpimästi tutustumaan ensimmäisenä. Musta Joutsen on yksi eniten ajatteluani muokannut teos, joten luvassa on tavanomaista reilusti pidempi arvostelu, joka lipsahtaa välillä henkilökohtaisemman pohdiskelun puolelle. Kirjasta löytyy jotain uutta jokaisella lukukerralla.
Taleb pohjustaa aihetta jaolla kahteen eri maailmaan, normaalijakaumaa (kellokäyrä) noudattavaan Mediokristaniin, ja pitkien häntien sekä äärimmäisten ilmiöiden Extremistaniin, jossa myös Mustat Joutsenet asuvat. Tärkein ero näiden kahden välillä on jakauman muodossa, Mediokristianin ilmiöt ovat ainakin karkeasti samalla hehtaarilla (esimerkiksi ihmisten paino, kirjanpitäjien tulot), kun taas Extremistanissa vaihtelu on mittakaavatonta (esimerkiksi arvopaperien tuotot tai sodan uhrien määrä ydinaseiden keksimisen jälkeen). Suurin osa arkipäiväisistä asioista kuuluu Mediokristianiin, joten intuitio johtaa meitä jatkuvasti harhaan törmätessämme Extramistaniin ja sen pitkiin häntiin (fat tails).
Käytännössä Extremistanissa yksi havainto voi vaikuttaa kokonaisuuteen ratkaisevasti. Pidän kirjan poliittisesti epäkorrekteista esimerkeistä, jotka kuitenkin auttavat kaikkein helpoimmin muistamaan asioita: Nassim muistelee kuinka hän päätyi samaan hotelliin Kansallisen Lihavuuden Hyväksymisen Seuran kanssa, ja mietti ettei porukan lihavuudessa nyt niin suuria eroja ollut, kun taas (kuvitellun) Kansallisen Rikkauden Hyväksymisen Seuran kokouksessa yhden henkilön varallisuus voisi olla puolet tai ainakin kolmannes koko porukan varallisuudesta. Esimerkiksi satunnaisesti valittujen 100 kansallisen tason urheilijan varallisuuden keskiarvo voi heilahtaa merkittävästi jos Kimi Räikkönen osuu mukaan, mutta 100 satunnaisesti valitun ihmisen joukossa edes Suomen lihavimman ihmisen osuminen joukkoon ei juuri vaikuta koko joukon painon keskiarvoon tai mediaaniin.
Mustia joutsenia ei uskota olevan
Mustan Joutsenen esimerkit johtuvat yleensä siitä, että ihmiset eivät tunnista kuuluuko jokin asia Mediokristaniin vai Extremistaniin. Yleensä riskin olemassaoloa ei edes nähdä; kirjaa lukiessani lehtien palstoilla käydään turhaa keskustelua siitä, onko kohteliasta väistää moottoritielle kiihdyttävää autoa ohituskaistalle. Kohtelias väistäjä on tietämätön ottamastaan riskistä; ei tarvita kuin pieni havaintovirhe, jolloin kohtelias kuljettaja koukkaa ohituskaistaa paljon nopeammin ajavan eteen (joka ei osaa ennakoida väistämissääntöjä rikottavan) aiheuttaen onnettomuuden. Onnettomuudet ovat niin harvinaisia, että harva on kuullut kenestäkään joka olisi tästä syystä joutunut onnettomuuteen. Mustaa Joutsenta ei osata varoa, kun sen olemassaoloa ei nähdä.
Edes Mustan Joutsenen konkretisoituminen ei saa ihmisiä havahtumaan. Muutaman kerran minulta on kysytty miksi käytän pyöräillessä kypärää, ja kerron käyttäväni kypärää yksinkertaisesti siksi, etten halua ihan vielä kuolla. Onnekseni ymmärsin käyttää kypärää jo ennen Talebin teosten lukemista, koska muuten en olisi tässä treffattuani Mustan Joutsenen polkiessani loivaan ylämäkeen 28 km/h nopeutta (tiedän nopeuden tarkasti, koska ajoin vaarinvainaan jäämistöstä pelastamallani työmatkaliikenteeseen erinomaisella soveltuvalla huoltovapaalla yksivaihteisella Monarkilla niin lujaa kuin reidet vain pyörivät). Ilman varoitusta poljinkampi katkesi, lensin tangon yli ja kierähdin täyden voltin asfaltilla. Onnekseni selvisin säikähdyksellä, mutta kypärä sen sijaan halkesi kahtia.
Hämmästyksekseni tarinan kuulleet eivät kuitenkaan itse käytä pyöräilykypärää kokiessaan riskin liian pieneksi. Eräs kuulija väitti, ettei sama voi tapahtua hänelle, koska poljinkampien hajoaminen on niin harvinaista, ja nyt hän osaa varoa sitä. Noh, poljinkammen katkeaminen ei ole enää Musta Joutsen, mutta onhan tuossa fillarissa muita potentiaalisesti hajoavia kohtia. Kypärästä hyötymiseksi ei onneksi tarvitse osata ennustaa etukäteen minkä osan hajoamisen takia sitä tarvitsee.
Palataan kirjan esimerkkeihin, joissa ihmiset suojautuvat vain tietämiltään riskeiltä. Esimerkiksi miljoonia riskinhallintaan käyttäneet kasinot ovat menettäneet eniten rahaa aivan muualla kuin pelisalin puolella (jonne ovat riskinhallinnassa keskittyneet). Remonttifirma veti välistä, työntekijä ei jaksanut tehdä lakisääteisiä ilmoituksia ja hankki kasinolle sakot, ja kävipä kerran niinkin, että kasinon johtaja ”lainasi” kidnapatun tyttärensä lunnaat kassasta!
Musta Joutsen yhdistää
Taleb muistelee Libanonin sotaa ja hämmästelee nykyisiä liittolaissuhteita, jotka ovat muuttuneet vuosisadassa päälaelleen; hän kummastelee fundamentalistikritittyjen ja juutalaisten liittoa, sillä aiemmin kristityt olivat antisemitistejä ja muslimit suojelivat juutalaisia, joita pitivät kristittyjä parempina. Samoin vasemmisto oli ennen toiminnan- ja sananvapauden tukija, mutta tilanne on kääntynyt päälaelleen. Taleb ihmettelee, miten niin eri asioita ajavat ryhmät ajautuvat satunnaisten tapahtumisen seurauksena liittoon, vaikka heidän tavoitteensa olisivat ristiriidassa – siinäpä jälleen yksi Musta Joutsen, jota kukaan ei nähnyt ennalta.
Tätä kirjoittaessani Palestiina-liput ovat liehuneet pitkään. Suureksi ihmetyksekseni ne liehuvat myös feministien ja seksuaalivähemmistöjen käsissä, vaikka kaiken järjen mukaan heillä ei pitäisi olla mitään yhteistä: Hamas kun pitää homoseksuaalisuutta rikoksena ja pukee naiset kaapuihin. Jos Gazan alue itsenäistyy, ja säilyttää asukkaidensa arvojen mukaisen lainsäädännön, ja nämä tukea osoittaneet lähtevät sinne vierailulle, niin kiitosten sijaan heidät mestataan. Voisiko parempaa esimerkkiä täysin ennalta-arvaamattomasta liitosta olla, mitähän seuraavaksi?
Hyvät vai pahat tuloerot?
Tuloeroista on pauhattu joka kerta kun tämän kirjan luen, ja minun on vaikea keksiä sille muuta syytä kuin ymmärtämättömyys ja tietysti kateus. Itseä aihe vähän kyllästyttää, enkä voi ottaa kriitikkoja vakavasti niin pitkään kun he eivät itse elä omavaraistaloudessa, sen nyt vaan on kaksinaamaista samaan aikaan nauttia markkinatalouden kiistattomista hyödyistä ja paheksua sen aikaansaamia tuloeroja.
Mielestäni puhe tuloeroista johtaa väärille teille kakkapökäleitä tarjoavan media takia. Hyvät uutiset eivät myy yhtä hyvin kuin huonot: en muista yhtäkään otsikkoa absoluuttisen köyhyyden lähes täydellisestä katoamisesta. Toimittajat keskittyvät vain paheksumaan tuloeron kasvua ja uutisoimaan kuinka suuren osan varakkain promillen osa on uusimman tilaston mukaan kahminut, vaikka ilmiö on väistämätön. Kun talous kasvaa, niin siitä hyötyvät kaikki, ja ihmisten haluamia tuotteita valmistavat yrittäjät tietysti euroissa eniten. Asia on kuitenkin paljon ongelmattomampi mitä taloustoimittajien juttuja lukemalla voisi kuvitella.
Aiemmin rikkaimpien joukkoon pääsi valmistamalla fyysisiä tuotteita alueelliselle asiakaskunnalle tai käymällä kauppaa tavaroilla alueiden välillä (ja tietysti kuninkaallisena verottomalla hallitsemaansa aluetta) mikä väistämättä rajoitti omaisuuden kasautumista koska fyysisiä tuotteita voidaan valmistaa, kuljettaa, ja kuluttaa vain rajallinen määrä. Moni tuloeroista huolestuva ei ymmärrä, että tulojen muodostus on siirtynyt kivikauden Mediokristianista nykyajan Extremistaniin, koska fyysinen maailma ei käytännössä rajoita ohjelmistoyrittäjiä, sijoittajia, kirjailijoita, muusikoita tai muita aineetonta hyvää tuottavia, jotka voivat myydä kaikille maailman ihmisille. Tästä huolimatta rikkaimpien varallisuuden suhde keskimääräiseen varallisuuteen on karkeasti puolittunut vuosisadassa, sillä Rockefellerillä oli 1913 liki miljoonakertainen varallisuus verrattuna keskimääräiseen amerikkalaiseen kotitalouteen ja nyt Muskilla on vain puolimiljoonakertainen.
Nykyisen Forbesin top-10 listan miljardöörit ovatkin lähestulkoon pelkkiä ohjelmisto/internetyritysten omistajia, koska ohjelmiston myyminen maailmanlaajuiselle markkinalle mahdollistaa käytännössä rajattoman kasvun, ja siis edelleen johtaa uutisiin ”varakkain promille omistaa X% maailman omaisuudesta”. Toimittajat eivät edes ymmärrä, ettei tämä varakkain promille ole suinkaan ole vaurastunut muiden kustannuksella (globaali talous ei ole nollasummapeli, eikä vaurautta ole rajattu määrä), vaan heidän omaisuutensa koostuu heidän omistamansa yrityksen osakkeista, eikä omaisuutta edes olisi olemassa jos he eivät olisi yritystään perustaneet – miten se silloin voi olla pois muilta? (Teknisesti se on pois huonompien yritysten omistajilta, esimerkiksi Tesla on syönyt muiden autonvalmistajien katteita ja Apple on tuhosi suomalaista pörssivarallisuutta, mutta ei niiltä yhteiskunnan vähäosaisilta joilta media väittää sen olevan pois).
Miksi kadehtia?
Itse en yksinkertaisesti osaa olla kateellinen Muskille (Tesla on autona paras ja varsinkin käyttöliittymältään ylivoimainen), Bezozille (tilaan mieluiten kirjani Amazonista), Pagelle tai Brinille (yritykseni suosivat Googlen palveluita), Ballmerille (kirjoitan tätä Windows 11 käyttöjärjestelmää pyörittävällä läppärillä) tai edes Zuckerbergille (jaan arvostelut Facebookissa), koska itse olen vapaaehtoisesti heidän tuotteitaan ostanut. Myös markkinataloutta kritisoivalle vasemmistolle tuntuvat Applen tuotteet maittavan, ja harvempi kieltäytyy myöskään markkinatalouden voitoilla maksetuista sosiaalituista (tai mahdollisuudesta opiskella sukupuolentutkimusta). Minusta tuloerojen kritisointi on yksinkertaisesti typerää: maailmanhistoriassa parhaiten hyvinvointia tuottaa markkinatalouden ja kapitalismin* yhdistelmä, jonka luonteeseen kuuluu oleellisena osana menestyvien yrittäjien vaurastuminen.
* Kapitalismi ei muuten tarkoita mitään pahaa, se on suomeksi yksityisomistus. Mitään toimivampaa ei ole tarjolla: vaihtoehtoina on käytännössä vain sosialismi/kommunismi eli yhteisomistus, ellei jotain keskiajan läänityslaitoksen tyyppistä mallia haluta kaivaa naftaliinista.
Taleb käsittelee kirjassa monilta kanteilta voittaja vie kaiken -ilmiötä, mikä vaikuttaa myös tiettyjen ammattien kasvaneisiin tuloeroihin. Ei tarvitse olla kuin marginaalisesti parempi viedäkseen koko potin. Pelkän laadun sijaan myös muiden ihmisten valinta vaikuttaa; Ello tai Google+ eivät onnistuneet keräämään kriittistä massaa, ja kaikki puhuvat englantia. Bottas ei ole nopeampi suhteessa nuorempiin formulatoivoihin, mutta silti hän sai tallipaikan varmana kuljettajana. Aivan samoin minimoin itse riskejäni (ja kasvatan tuloeroja) ostaessani Paul Austerin teoksen (39,90€) sen sijaan että valitsisin alelaarista tuntemattoman kirjailijan esikoisteoksen (3,99€).
Nassim Taleb muistuttaa ettei ongelma ole tulojen suuruudessa vaan voiko köyhä rikastua ja päinvastoin. Tuloerot tasautuvat sitä nopeammin mitä vapaampi markkina on, joten en ylläty lukiessani kierron olevan kaikkein nopeinta Yhdysvalloissa, jossa joka toinen amerikkalainen on ainakin yhtenä vuonna parhaiten tienaavan 10% joukossa. Sama kierto pätee yrityksiin: vaikkapa S&P500 yrityksistä 426 (85%!) on kadonnut listalta 40 vuoden aikana ja siten varallisuus on etsinyt tiensä uusiin taskuihin. Taleb kummastelee, miksi mitä sosialistisempi maa on, sitä enemmän vaikeuksissa olevia yrityksiä tuetaan! Miksei ymmärretä niiden kaatumisen tuomia hyötyjä?
Miksi Euroopan talous ei kasva?
Keskustellessani vaimon kanssa havainnosta hän havaitsi ansiokkaasti listan nimien olevan pääosin amerikkalaisia. Se ei liene yllätys, sillä amerikkalaisten suhtautuminen epäonnistumiseen on poikkeuksellisen ymmärtäväistä; Yhdysvalloissa konkurssi on oikeastaan meriitti, kun taas Suomessa konkurssin tehnyttä pidetään rikollisena, ja Japanissa liiketoiminnassa epäonnistunut tekee usein harakirin. En voi kun pyöritellä päätäni miettiessäni miten EU yrittää suojautua sääntelyllä kaikilta mahdollisilta riskeiltä, eikä ymmärrä samalla suojautuvansa myös positiivisilta Mustilta Joutsenilta! Mitä jos annettaisiin vähän liekaa?
En tajua miksi EU tekohengittää suuryrityksiään, eikä anna luovan tuhon tehdä tehtäväänsä. Esimerkiksi Euroopan autoteollisuus, jonka liikenteen sähköistäminen on yllättänyt housut kintuissa, vinkuu valtion apua, pyörittää etenkin Ranskassa tehtaita puoliteholla pelätessään tarpeellisia irtisanomisia, ja lobbaa säädöksiä joilla kampitetaan kilpailijoita. Kuluttajana EU:n päätön toiminta kyrsii: Teslan autopilotti on eurooppalaisversiona suorastaan vaarallinen (vaikka sen kieltämistä perustellaan turvallisuudella), kun taas jenkkisoftalla voisin ajella satoja kilometrejä ilman ongelmia jopa talvikeleillä (katso kanadalaisvideo jos et usko).
Selviytymisharhaiset ennustajat
Onnistumista pitää tutkia aina referenssipisteestä alkaen. Kaksi kertaa lotossa voittaneen näkökulmasta niin hyvä tuuri näyttää mahdottomalta (todennäköisyys on 1 / 18643560^2 eli noin yksi 350 biljoonasta), mutta kun tutkitaan kaikkia lotonneita olisi hämmästyttävän epätodennäköistä ettei kukaan voittaisi kahta kertaa. Aivan samoin kreationistin väite siitä, että meihin johtava evoluution polku äärimmäisen epätodennäköisine mutaatioineen mahdoton ja siksi tarvitaan jumala joka selittää kaiken, on yksinkertaisesti väärä; emme olisi tässä ihmettelemässä asiaa jos tämä tapahtumasarja ei olisi toteutunut! Samalla periaatteella kumoutuu myös teoria hienosäädetystä maailmankaikkeudesta pelkkänä selviytymisharhana.
Taleb puhuu monessa esimerkissä hautausmaasta, jonne haudataan riskinotossa epäonnistuneet. Hän kritisoi esimerkiksi miljonäärejä tutkivaa kirjallisuutta, jossa sivuutetaan täysin onnen vaikutus; Talebin mainitsemassa tutkimuksessa todetaan miljonäärien tekevän paljon työtä ja ottavan riskejä, eikä ymmärretä lukuisten paljon työtä tekevien ja riskejä ottavien päätyvän ulosoton asiakkaiksi, kun onni ei suosikaan.
Kun selviytymisharha huomioidaan, muuttuu tilanne radikaalisti. Taleb riisuu sankariviitan monen sijoittajan, yrittäjän ja kenraalin harteilta, koska pelkkä satunnaisuus tuottaa väistämättä samanlaisia tuloksia. Ilokseni huomaan myös Talebin pitävän aiemmin lukemastani sijoituskirjasta What I learned from losing a million dollars, ja naurahdan sivuhuomautukselle siitä, että se oli aluksi omakustanne – ihmisiä kiinnostaa lukea voittajista, ei häviäjistä, vaikka heiltä voisi oppia enemmän!
Nasse-sedällä on perusteltu näkemys myös sotien pitkittymiseen. Hän nojaa evoluutiobiologi Robert Triversiin, jonka mukaan ihminen on hyvä ennustamaan lopputuloksia kun puhutaan pienistä tappeluista: niin ihminen kuin simpanssikin pystyy arvaamaan kuinka taistelussa käy, ja tekemään kustannus-hyöty -analyysin siitä kannattaako hyökätä toisen kimppuun naaraat ja omaisuuden viedäkseen. Sen sijaan sodissa arviot menevät aina pieleen: ensimmäisen maailmansodan piti olla ohi parissa viikossa, samoin Vietnamin ja Irakin sotien. Putin rämpii Ukrainassa jo kolmatta vuotta, eikä loppua näy.
Omaksumalla idean piilossa olevista todisteista moni asia näyttää erilaiselta. Emme lue rikoksista joista kukaan ei jäänyt kiinni (tai joita ei edes huomattu). Emme murehdi ihmisistä, joilta jää työpaikka saamatta kun kovaa huutavat ravintolatyöntekijät estävät sunnuntailisien poiston (puhumattakaan yleissitovien työehtosopimusten purkamisesta). Emme näe uutta Nokiaa, kun myymisen sijaan startup-yrityksiä ohjataan opiskelemaan hakemusten kirjoittamista Ely-keskuksille, Finnveralle ja Business Finlandille (kun YK:n kestävän kehityksen periaatteiden toteutuminen on varmistettu, pitää käsittelijä vielä vakuuttaa siitä, että neljän mieskoodarin firma lupaa kautta kiven ja kannon rekrytoida seuraavaksi naisen). Emme näe uutta Kymijoen varteen noussutta paperikonetta kun ahtaajat ja paperimiehet eivät lakkoilleetkaan. Emme näe riemua niukin naukin syövän lannistaneen perheenäidin (ja hänen lastensa) kasvoilla, kun kaikki rahat menivätkin sotehimmelin ylimääräisen hallintokerroksen ylläpitoon.
Älä ota riskejä sokkona
Taleb painottaa, ettei Musta Joutsen ole kirja riskien välttämisestä, vaan kirja siitä kuinka vältetään riskien ottamista sokkona. Hän muistuttaa, ettei riskiltä välttyäkseen tarvitse osata laskea sen tarkkaa todennäköisyyttä, vaan riittää kun ymmärtää riskin olemassaolon ja sen luonteen (Joosen pyöräilykypärä!). Muistelen Talebin myöhemmin kirjoittaneen matemaattisen todistuksen väitteelleen; kenties hän kyllästyi ”todisteita” vaativille akateemikoille ja päätti lopettaa turhan jänkkäämisen kertaheitolla.
Usein viisaiksi nähdään ne, jotka osaavat ennustaa tulevia tapahtumia. Taleb esittää, että viisaampi on se, joka tietää ettei näe tulevia asioita. Ennusteiden jatkuvan tarkentamisen sijaan olisi järkevämpää miettiä mitä tapahtuu, kun poiketaan ennusteesta. Kaikkein tärkeintä on miettiä pahimman vaihtoehdon seurauksia, koska ne ovat aina vakavammat kuin varsinaisen ennusteen. Ennustetta parempi tulos taas yleensä hoitaa itse itsensä.
Worst case -skenaarioita pohtiessa on erittäin tärkeää, ettei kuvittele historiallisesti huonointa arvoa pahimmaksi mahdolliseksi, koska seuraava ennätykset rikkova tapahtuma on jo määritelmästä johtuen jotain ennenkokematonta. Uudet pohjat ovat historiallisesti huonointa arvoa huonommat – ja mahdollisesti reilusti! Mitä vakavampia seurauksia poikkeuksilla tilanteilla on, sitä vakavammin ne pitää ottaa ja niihin varautua. En muuten usko kovin monen tehneen ennen koronaa ennustetta sille, että liikevaihto voi olla nolla; minä olen sen sijaan oppinut sen lukuisia testimyyntejä tehneenä. Enää en ota riskiä sokkona ja suostu uuden tuotteen myyntitoimeksiantoon provisiolla.
Ennustamisen vaikeutta lisää se, ettemme osaa kuvitella asioita joita ei vielä ole olemassa (jos osaisimme kuvitella, olisimme tilanteessa jossa kaikki on jo keksitty!). Naurahdan tarinalle Yhdysvaltojen patenttitoimiston johtajalle, joka erosi 1899 koska hänen mielestään ei voinut enää olla mitään keksittävää! Vaikka nauramme näille menneisyyden hölmöille, emme silti näe omaa sokeuttamme, vaan ajattelemme voivamme tehdä nykytiedon pohjalta lopullisia päätöksiä. Muuten hyvä, mutta Musta Joutsen voi muuttaa kaiken.
Harhainen ihmismieli
Taleb käy kirjassa läpi ihmisten sokeutta ajatusvirheilleen. Onnekseni huomaan päässeeni eroon yhdestä ihmisten yleisimmistä ennustevirheestä, kenties juuri tämän kirjan vaikutuksesta aiemmilla lukukerroilla. En nimittäin ole enää vuosiin kuvitellun tavaroiden ostamisen tekevän minua onnelliseksi (kirjoja ei lasketa), jonka vuoksi en oikeastaan ostele mitään turhaa tietäessäni kyllästyväni uuteen parissa päivässä. Olen huomannut paljon toimivammaksi tavaksi ostaa asioita tuskaa välttääkseni, eli ostan uutta vasta kun jokin nykyisessä tavarassa ärsyttää jatkuvasti, esimerkiksi kirjoitan tätä läppärillä, jossa on kosketusnäyttö (ärsyttävästi monet verkkosivut on suunniteltu mobiililaitteille, mikä ärsytti päivittäin vanhalla koneella) ja jonka näppäimistö on hyvä (aika lähellä standardia pöytäkoneen näppäimistöä). Niin ja ajan autolla, jossa ei ole kaistavahteja, ylinopeuspiipittimiä tai pelkurimaista adaptiivista vakionopeussäädintä johon ei saa asetettua kuin 130 nopeuden (ei vaan pysty ilman hermoromahdusta). Harkitsen myös puhelimen vaihtoa koska nykyisestä luurista ei saa kaikkia turhia ilmoituksia pois (esimerkiksi järjetöntä hälytystä siitä, että sovellus, jonka haluan pitää koko ajan päällä, on päällä, ja kuluttaa milliwattitolkulla virtaa, vaikka todennäköisesti tämä ympäristösovellus kuluttaa paljon enemmän virtaa jatkuvine näytön herättelyineen).
Vaikka uutuudenviehätys turhien ostosten kohdalla karisee parissa päivässä, huomaan iloitsevani tuskattomasta läppäristä vielä useamman viikon jälkeen ja piipittämättömästä autosta aina kun olen kokeillut jotain toista (uudehkoa) autoa. Tosin vaimon hommattua Model 3 Performancen (joka on satasessa sekuntia nopeammin kuin oma autoni) olen huomannut tuskastuvani autoni nuhaisuuteen moottoritien rampeissa (kyllä, 420 hevosvoimaa voi tuntua nuhaiselta). Ainakin toistaiseksi olen sietänyt tätä tuskaa mainiosti ajattelemalla vielä nopeamman auton kuukausierää, joka ei ainakaan tee minua onnelliseksi!
Narratiivisuuden harha on toinen seikka, joka johtaa ihmisiä jatkuvasti harhaan. Ihmiset pyrkivät aina keksimään selityksiä satunnaisillekin tapahtumille, minkä vuoksi uutisissa keksitään selityksiä pörssikurssien, demarien kannatuksen, ja kulutuskysynnän muutoksille, vaikka prosentin tasoa olevat muutokset selittyvät jo pelkällä kohinalla (ei, en todellakaan seuraa uutisia). Melkein suutahdin linkkarissa jonkun markkinoidessa palveluaan vaatimalla 5% ennustustarkkuutta, vaikka 1/20 heilunta missä tahansa pk-yrityksen tunnusluvussa tai mittarissa on lähes poikkeuksetta normaalin vaihtelun – siis kohinan – aiheuttamaa. Hauskasti eräs asiakas mainitsi jännittävänsä uuden ison projektin aloitusta, josta käytännössä riippuu päästäänkö tänä vuonna reilusti yli tavoitteen (aloitus joulukuussa) vai jäädäänkö sen alle (aloitus tammikuussa); kohinaa tämäkin.
Huomaan olevani allerginen ennustajille, jotka kuvittelevat osaavansa ennustaa, vaikka ennustaja todellisuudessa esittelee horoskooppeihin verrattavaa humpuukia, joten minulle tuottaa suurta tuskaa istua suu kiinni tilaisuuksissa, joissa rahoituslaitosten edustajat esittelevät näkemyksiään tulevaisuudelle (miksi muuten tilaisuuksien järjestäjät menevät siitä missä aita on matalin, ja pyytävät pankista jonkun vetämään kalvoshown?). Olen toistaiseksi onnistunut pitämään suuni supussa enkä ole kysynyt miten hyvin heidän ennusteensa osuivat oikeaan vuodelle 2020 (tai 2008), toisin kuin Taleb joka keskeytti Koreassa IMF:n puheenjohtajan ennustekatsauksen ja kysyi kuinka hyvin hänen edustamansa laitos onnistui ennustamaan finanssikriisin montun (tämä esimerkki on muuten vasta seuraavasta kirjasta, jos ihmettelet). Selvitin huvikseni kuinka hyvin Valtiovarainministeriön ennusteet kahdelle seuraavalle vuodelle ovat osuneet, ja AI kertoi ennusteiden osuvan ihan hyvin jos unohdetaan koronavuodet – mistä lie oppinut selittelemään…
Osaanko itsekään ennustaa?
Työn puolella huolestun siitä, että ennusteita ammatikseen tekevät arvaavat enemmän pieleen kuin amatöörit. Pohdin sitä, kuinka tarkkaan minun kannattaa tarjouksia hinkata; pääsenkö yhtä hyvään tai jopa parempaan tulokseen heittämällä hinnat hihasta monimutkaisemman analyysin sijaan? Aion tutkia tarjousprosessia ja minimoida käyttämäni muuttujat.
Ja mitä enemmän mennyttä muistelen, sitä enemmän huomaan erehtyneeni. En yksinkertaisesti kykene arvioimaan etukäteen miten hyvin jokin tuote myy (usein sitä myyvä yrityskään ei pysty). Matematiikka tässäkin on luonteeltaan pessimististä, koska ainoastaan siinä tilanteessa, että lähtöoletukset tuotteistukselle ovat oikeat ja tuotteistus on vielä tehty oikein, päästään haluttuun hyvään tulokseen. Sen sijaan tapoja epäonnistua on lukematon määrä!
Arvostelulla on pituutta kuin nälkävuodella, mutta lopuksi on pakko vielä mainita sivuhuomio korkean dopamiinitason alentavasta vaikutuksesta kriittiseen ajatteluun, joka saa pohtimaan mitä tapahtuu, kun dopamiinipiikin toivossa selaa somea? Uskooko silloin entistä helpommin kaikkia typeryyksiä? Johtuuko rokotushörhöily, somehaasteet, ja Trumpin suosio tästä? Jos olisin biologi tai mediatutkija, iskisin heti kiinni tutkimusaiheeseen!
Kirja on kokonaisuutena erinomainen. Ainoastaan rahoitusmarkkinoiden esimerkit ovat hieman vanhentuneita, mutta muutoin tavara on timanttia. Ainoa miinus on tarinan polveilu, josta joko pitää tai sitä vihaa.
Suosittelen kaikille, jotka eivät halua ottaa riskejä sokkona.
Arvosana: 5/5
