Meteoriitti on kolmas Dan Brownin kirja, joka ilmestyi vuonna 2001 Enkelien ja demonien jälkeen. Kirja menestyi vaatimattomasti, kunnes sitä seuraava Da Vinci -koodi räjäytti pankin ja myös vanhempi tuotanto vietiin käsistä. Yllätyksekseni huomaan Brownin alkupään teosten olevan sitä mukavinta luettavaa.
Meteoriitin pääosassa on NRO:n agentti Rachel, jonka USA:n presidentti lähettää vahvistamaan Nasan napajäätiköltä tekemä mullistava löytö. Rachel joutuu kahden tulen väliin, sillä hänen isänsä, senaattorit Sedgewick Sexton, tunnetaan tiukkana Nasa-kriitikkona. Lukija ei ylläty, kun meteoriitti ei kestäkään kriittistä tarkastelua, mutta kuka on huijauksen takana?
Tapahtumat sijoittuvat presidentinvaalien alle, josta saadaan mukavaa lisäpotkua juoneen. Kirkasotsainen presidentti tunnetaan Nasan puolustajana, mutta ulottuvatko juonittelut häneen saakka? Senaattorin nuori avustaja Gabrielle Ashe on kulmikkaan hahmokavalkadin kantavia voimia, ja valottaa mukavasti vaalikampanjoinnin nurjia puolia. Ashe pelkää, että hänen yhden illan muhinointinsa esimiehensä kanssa pamahtaa julkisuuteen, sillä huhuja liikkuu jo. Hah, mikä paluu ysärin sikarileikeihin!
Jännärinä Meteoriitti on yllättävän toimiva. Tarina etenee mukavaa vauhtia aivan loppumetreille, ja tavoistani poiketen kuuntelen äänikirjaa jopa lyhyillä siirtymillä autossa (vaikka Spotifyssä on kesken Virve Rostin paras levy 1-2-3-4-tulta!). Vetovoimaltaan tämä on Brownin parhaimmistoa: lukijaa ei tässä kirjassa vedetä kölin ali jatkuvilla harhautuksilla, jotka Brownin myöhemmässä tuotannossa alkavat suorastaan kyrsiä.
Muissa kirja-arvosteluissa Brown on saanut huutia epäuskottavuudesta, mutta perusteluja tälle ei anneta; minä en kuitenkaan löydä suurempia puutteita. Tieteelliseltä pohjalta Meteoriitti on pikemminkin varsin uskottava, eikä edes kaltaiseni ylikriittinen lukija saa päänsärkyä kovin monessa kohdassa. Scifin ystävälle Nasan ja Delta Forcen keksinnöt menevät täydestä, ja Brown on selvästi tehnyt kotiläksynsä; ainoastaan juonenkulun kannalta kriittisissä kohdissa oiotaan mutkia. En usko yhdenkään itseään kunnioittavan tutkijan suostuvan esittelemään johtopäätöksiä mullistavasta tieteellisestä löydöstä parin päivän tutkimustyön jälkeen, mutta kun vaihtoehtona olisi lukea kuukausitolkulla kestävän vertaisarvioinnin ”jännittävistä” käänteistä, en pahastu pikkujutusta.
Brownin tyyli käsitellä lemmenasioita sen sijaan on aina kiusallista, ja tässä kirjassa oikeastaan erityisen kiusallista. Assburgertiedemiesten huonot iskuläpät ovat vielä ihan hauskoja, mutta vakavammat yritykset tuntuvat päälleliimatuilta. Kai jännärin voisi kirjoittaa ilman romantiikkaakin?
Lässyt lemmenluritukset ja pitkitetyt taistelukohtaukset keskittyvät kirjan loppuun, jossa myös mässäillään väkivallalla yllättävän groteskilla tavalla (siitä melkein pitää antaa plussaa). Tuntuu, kuin Brownilla olisi loppunut ideat kesken, ja on vaan kirjoitettu jotain kustannussopimuksen vaatiessa vielä 50 lisäsivua. Tiiviimmällä loppuratkaisulla tämä nousisi jännärien terävimpään kärkeen.
Meteoriitti on lopun puutteista huolimatta pätevä jännäri.
Arvosana: 4/5
