Miekan varjossa (In the Shadow of the Sword) on historioitsija Tom Hollandin valtavirrasta poikkeava näkemys islamin noususta. Holland kyseenalaistaa kirjassaan muslimien näkemyksen Mekasta uskonnon synnyinkotina, ja esittää sen syntyneen jossain Petran nurkilla nykyisessä Jordaniassa. Holland osoittaa varsin vakuuttavasti, että uskonnoille tyypilliseen tapaan islamin syntyhistoriaa on retusoitu jälkeenpäin osumaan paremmin silloisten vallanpitäjien tarinaan. Mikään muu lähde ei esimerkiksi mainitse Mekkaa, ja maininnat Muhammedistakin ovat hajanaisia ennen kuin uskonto vakiintuu Abbasidien kalifaatissa.
Yleisesti hyväksytty ajatus islamin synnystä on kieltämättä kummallinen. Miten syrjäiseen Arabian niemimaan kolkkaan voisi syntyä ajan mittapuulla erittäin moderni monoteistinen uskonto, joka kaiken lisäksi viittaa harkitusti Abrahamiin, Moosekseen ja Jeesukseen? Jos ei usko jumalalliseen väliintuloon, niin selitykset ovat väkisinkin kökköjä. Ymmärrettävästi sekulaarit selitykset ja edes pienet vihjaukset siitä, että uskonto olisikin vain copy-paste -kehitelmä aiemmista alueen uskomuksista, lienee suurimmalle osalle tutkijoista turhan kuumottava tutkimusaihe varsinkin ajan henki huomioiden.
Onneksi Holland on uskaliaasti tarttunut työhön kritiikistä huolimatta. Revisionistinen näkemys islamin alkupäivistä ei ole uusi idea, mutta siitä huolimatta kirjan kirjoittaminen vei vuosikausia. Lopputulos on erinomainen katsaus myöhäisen antiikin Lähi-itään; tämä on mahtava kirja, josta oppii valtavasti uutta myös kristinuskon historiasta!
Uskontojen sekametelisoppa
Holland aloittaa kirjan pitkänpuoleisella tilannekatsauksella. Persiassa zarathustralaisuutta (Zoroastrianism) yhtenäistettiin sassanidien kaudella, mikä on aiheuttanut nykypäivän tutkijoissa hämmästystä, kun pyhät tekstit eivät voi mitenkään olla kirjoitettu niiden väitettynä kirjoitusajankohtana. Ajan tapaan kuului muokata traditioita omaa valtaa tukemaan, ja sassanidit eivät kokeneet huonoa omaatuntoa historian vääristelystä. Retusointi ei rajoittunut pelkästään uskontoon: esimerkiksi vuosisatoja aiemmin vaikuttaneen Kyyros I:n teoista voi lukea (edes jollain asteella faktapohjaista) tietoa ainoastaan kreikkalaisista lähteistä, sillä persialaisissa teksteissä häntä ei haluttu nostaa esiin. Itselle on vaikeaa ymmärtää, ettei tiedon todenperäisyys ole tärkeää suurelle osalle ihmisistä.
Myös Babyloniaan karkotettujen juutalaisten kohtalo ei ole niin synkkä mitä ala-asteen satutunneilla väitettiin. Persialaisten vallattua Babylonin juutalaisten sallittiin palata kotiinsa, mutta suurin osa ei halunnutkaan lähteä – mikä on aivan ymmärrettävää, sillä Eufratin varsi oli paljon vauraampaa aluetta kuin takapajuinen Juudea. Niinpä juutalaisuus kehittyi pääosin nykyisen Irakin alueella, mikä näkyy myös sisällössä: esimerkiksi kertomus Nooan arkista on suora kopio persialaisten tarinasta.
Myöskään Koraani ei näytä syntyneen tyhjiössä, koska myös sinne on kopioitu varsin tuoreita tarinoita samalta alueelta, vaikkapa legenda seitsemästä unikeosta, jotka Efesoksessa piiloutuivat luolaan vainoilta luolaan ja heräsivät 200 vuotta myöhemmin. Zarathustralaisuudesta puolestaan on kopioitu tarkka hammashygienia(!) ja päivittäisten rukousten määrä. Uskonnon ensimmäisinä vuosisatoina hurskautta osoitettiin Syyrian askeettimunkeilta kopioiduin tavoin.
Lisää sekoittumista löytyy kaikkialta. Uteliaisuuttani kuuntelen podijakson zarahustralaisuudesta, ja huomaan Zarathustran lausahduksen ”I point out the way, it is the truth, it is for all living” (ei vakiintunutta suomennosta, mutta kutakuinkin: Osoitan tien, se on totuus, ja se kuuluu kaikille eläville) olevan jopa kiusallisen lähellä Jeesuksen sanomaa ”Minä olen tie, totuus ja elämä”. Monoteistiset uskonnot alueella ovat muutenkin yllättävän lähellä toisiaan alkaen köyhien auttamisesta ja päätyen erikoisiin tulkintoihin siitä kuinka monta jumalolentoa ovatkin itse asiassa vain yksi. Havaitsen yhdennäköisyyttä myös islamin tavassa johtaa kaikki lait profeettaan ja kristinuskon vastaavassa tavassa johtaa uskonkappaleet apostoleihin. Lista on loputon, joten lopetetaan tähän!
Parasta kirjassa onkin kymmenien eri uskontolahkojen evoluutio ja lukuisten alalajien synty. On erittäin mielenkiintoista seurata uskon jalostumista, ja pakkomielteistä pyrkimystä oikeaoppisuuteen uskonnon vakiinnuttua valtiouskonnoksi. Aina 200-luvulle asti kristinusko oli lähinnä juutalaisuuden alahaara: elkesaiitit pitivät Jeesusta profeettana, ebianiitit näkivät messiaana, ja nasaretilaiset jumalana. Kristinusko eriytyi pian juutalaisuudesta, ja jakaantui paikallisesti Kreikassa, Syyriassa ja Egyptissä. Kun kristinuskon asema vakiintui ja varsinkin kun siitä tuli Rooman virallinen uskonto, alkoi iso luuta lakaista.
Ensimmäisenä gnostilaiset tuomittiin harhaoppisiksi näiden pitäessä Kristuksen ylösnousemusta vertauskuvallisena, eikä konkreettisena. Eri kulttuurit painottivat eri oppisuuntia, mikä johti uusiin uskonkiistoihin 300- ja 400-luvuilla. Areialaisuus, jossa Jeesus oli Jumalaa alempiarvoinen, julistettiin harhaoppiseksi Nikeassa vuonna 325, mutta Rooman harmiksi kaikki kristityiksi kääntyneet barbaarit Euroopassa pitäytyivät tässä tulkinnassa. Nestorialaisuus, jossa Jeesuksessa oli inhimillinen ja jumalallinen puoli, tuomittiin harhaopiksi Efesoksella vuonna 431. Khalkedonin kirkolliskokouksessa vuonna 451 nuijittiin läpi vielä lisää harhaoppeja, mutta yhtenäisyyden sijaan roomalaiset saivat aikaan hajaannuksen.
Aiemmin Bysantin Historia -podcastissa hämmästelemäni harhaoppisten jahtaaminen tuntuu lastenleikiltä, kun harhaoppisten kristittyjen sekaan sotketaan vielä manikealaisia, montanolaisia, melsealaisia ja tietysti eri versioita juutalaisuudesta. Ihmettelen pylväspyhimyksiä, esimerkiksi Antiokiassa vanhempi Simon vietti pylvään nokassa elämänsä viimeiset 37 vuotta murrettuaan varmuuden vuoksi jalkansa kivellä, ettei elämä vaan olisi liian nautinnollista. Nuorempi Simon (joka kiipesi pylvääseen 7-vuotiaana) taas innosti kristittyjä arabiheimoja antamalla heille tulitukea toisia arabiheimoja vastaan: legendan mukaan hän tuhosi heidän vastustajansa tulipallolla! 🔥
Persian ja Rooman sota mahdollisti uuden uskonnon
Kirjan ensimmäiset 300 sivua vain pohjustavat tapahtumia ja auttavat ymmärtämään, miksi juuri tällä alueella oli mahdollista rakentaa uusi uskonto. Keskiössä ovat lähi-idän hallinnasta taistelleet Rooma ja Persia, joiden sota kestää koko Sassanidien hallintokauden ajan. Mielenkiintoisena vaihtoehtoisena historiankulkuna en voi kuin miettiä, mitä olisi tapahtunut, jos Julius Caesaria ei olisikaan murhattu vain kolmea päivää ennen kuin hän oli lähdössä sotaretkelle, jolla hän olisi johtanut valtavan 16 legioonan armeijan Parthiaan (eli Persiaan).
Kirjaa lukiessa alan taipua siihen lopputulokseen, että kenties Rooman ja Persian kohtalon määräsivät kulkutaudit, eikä sittenkään 400-vuotinen sota. Markus Aureliuksen aikana ensimmäinen ruttoepidemia kulki läpi Rooman, ja heikensi valtakuntaa surmaamalla suuren osan sen väestöstä, ja tästä imperiumin alamäki oikeastaan alkoi. Justinianuksen kaudella Egyptistä leviää uusi ruttoepidemia, joka surmaa suuren osan Rooman ja Persian asukkaista. Kuolleisuuden arvioidaan olleen 30% luokkaa, jolloin pellot jäävät viljelemättä ja sotilaista on pulaa.
Rutto iskee pahimmin kaupunkeihin ja pelloille. Paimentolaiskansoihin se ei iske samalla tavalla, jonka vuoksi barbaareista tuleekin yht’äkkiä ylivoimaisia vastustajia. Avaarit, turkkilaiset, vandaalit, slaavit ja monet muut kansat vyöryvät Roomaan vallaten 400-luvulla sen länsiosan tunnetuin seurauksin.
Rooman imperiumi jatkaa kuitenkin vielä vuosituhannen ajan elämäänsä Konstantinopolissa, jossa vallankaappaukset seuraavat toisiaan. Voittajaksi nousee Karthagosta purjehtinut kapinallinen Herakleios, joka onnistuu vakauttamaan valtansa vuonna 610. Persian kuningas Khusrow II kuitenkin näkee tilaisuutensa koittaneen ja hyökkää Rooman ollessa heikko: Persia tuhoaa Rooman etuvartio Daran Eufratin rannalla, valtaa Syyrian, Egyptin, ja Armenian, ja persialaiset etenevät muutamassa vuodessa aina Bosborinsalmen vastarannalle saakka liittolaistensa Avaarien piirittäessä Konstantinopolia. Mikä pahinta, persialaiset varastavat Pyhän Ristin Jerusalemista, ja sekös kismittää kristittyä keisaria, joka joutuu solmimaan nolon rauhan.
Herakleios laittaa kaiken yhden kortin varaan ja julistaa pyhän sodan persialaisille. Jeesuksen ja Neitsyt Marian liput liehuvat armeijan viireissä, kun Herakleios hyökkää alivoimaisen armeijan johdossa Armenian kautta Persian ytimeen. Hän polttaa tärkeimmän zarathustralaisten tulitemppelin (Fire of Stallion, jonka tulen persialaiset uskovat palaneen ikuisesti; jälleen yksi esimerkki, kuinka kahden sukupolven tulesta tulikin ikuinen) Hanzakissa, ja lyö persialaisten armeijan Ninevessä uhaten pääkaupunki Ktesifonia.
Vaikka Persia on edelleen sotilaallisesti vahvempi, pyhien paikkojen tuhoaminen syö Khusrow II:n uskottavuuden. Persialaiskenraali Sahrbarâz kaappaa vallan Herakleioksen luvatessa hänelle tukensa, kunhan Rooma saa takaisin vanhat alueensa – sekä tietysti Pyhän Ristin. Herakleioksen uhkapeli päättyy huikeaan näytökseen, jossa keisari palauttaa Tosi Ristin Jerusalemiin vuonna 629. Keisari kantaa ristin kaupunkiin jalan, Jeesusta imitoiden.
Arabit iskevät
Voitosta huolimatta Rooma on heikko ja armeija väsähtänyt. Roomalaisten kanssa liittoutunut ghassanidit valvovat rajaseutuja. Valtakunnan yhtenäisyyttä nakertavat kristittyjen lahkojen väliset kiistat, esimerkiksi Egyptin koptit ovat täydessä kapinassa. Vääräuskoinen piispa ei suostu tunnustamaan Khalkedonilaista näkemystä, vaikka häneltä revitään hampaat suusta ja grillataan tulella (ihana tapa levittää evankeliumia).
Persia puolestaan ajautuu sisällissotiin: Sahrbarâz surmataan ja valtataistelu jatkuu eri osapuolten välillä. Vaikka kahden imperiumin välillä on rauha, ovat molemmat heikentyneet niin paljon, että arabit alkavat nakertaa alueita aavikon reunoilta ja kykenevät kohta tekemään selvää molemmista. Kuinka tämä tapahtui, ketä valloittajat olivat ja mistä he tulivat, on täysin epäselvää, sillä lähdeaineistoa on todella vähän; esimerkiksi ainoat kertomukset väitetystä Muʾtahin taistelusta vuonna 629 ovat myöhäisiä muslimilähteitä.
Yarmukin taistelu vuonna 636 on jäänyt kummittelemaan mieleeni Herakleiosin täydellisenä epäonnistumisena. Keisari sairastaa Konstantinopolissa, ja lähettää monikansallisen armeijan varmistamaan Rooman vallan Levantissa, mutta häviää kehnosti dokumentoidussa yhteenotossa arabien kanssa miesylivoimastaan huolimatta. Vaikkei Roomaa oltu täysin lyöty, päätti keisari silti hylätä Syyrian kokonaan ja armeija vetäytyy Anatoliaan. Kummastelen, miksei Herakleios edes yrittänyt uudelleen palata Syyriaan. Outoa.
Islamin epäuskottava historia
Valtatyhjiössä uskomukset muokkautuvat. Islamin luoneet arabiheimot omaksuivat juutalaisten ja varhaiskristittyjen tapoja, ja yhdistävät niitä omiin perinteisiinsä. Kirjan perusteella on selvää, ettei kukaan ollut alun perin perustamassa uutta uskontoa, sillä vallattuaan Jerusalemin arabit auttavat juutalaisia korjaamaan temppelinsä, ilmeisesti ajatellen olevansa vain osa jatkumoa. Pesäero juutalaisiin ja kristittyihin otetaan vasta myöhemmin.
Koraanin kuvaukset Mekasta viittaavat siihen, että islam on syntynyt jossain ihan muualla kuin keskellä aavikkoa syrjässä kauppareiteistä sijainneessa kaupungissa. Netti on silti pullollaan karttoja, joissa kauppareitti Jemenistä Jerusalemiin kulkee keskellä aavikkoa nykyisen Mekan läpi, missä tietenkään ei ole mitään järkeä kun vieressä on Punainenmeri. Aavikolla on kulkenut paikallisia kauppiaita, mutta pitkän matkan rahti on kulkenut merellä ihan samasta syystä kuin nytkin: laiva kuljettaa kerralla enemmän ja edullisemmin.
Holland alleviivaa, ettei nykyisen Mekan paikalla ole voinut vilkasta kauppakaupunkia jollaiseksi Mekka kuvataan, joten jos Muhammed oli menestyvä kauppias, hänen täytyi tehdä bisnestä jossain muualla. Mekan vedettömässä laaksossa ei myöskään ole voitu viljellä Koraanin kertomuksissa kuvattuja hedelmiä, jotka vaativat paljon vehreämmät olot. Ensimmäisten muslimijohtajien kerrotaan omistaneen maata Syyriassa, mikä sekin tuntuu hieman erikoiselta tilanteelta jos itse asuu 1500-2000 km etelämpänä. Yksityiskohdat eivät istu mitenkään kokonaisuuteen, eikä historiallista tukea löydy muistakaan lähteistä, sillä ensimmäinen ei-islamilainen viittaus Mekkaan on vuodelta 741 ja siinäkin kirjoittaja sijoittaa Mekan Mesopotamiaan eikä Arabian niemimaalle.
Yksi mielenkiintoinen todiste Mekan siirtymiselle löytyy moskeijoiden raunioista. Ensimmäiset moskeijat 600- ja 700-luvuilla osoittivat kutakuinkin kohti Punaisen meren pohjukkaa, mutta niiden suunta kääntyu myöhemmin etelään. Jostain syytä vallanpitäjille sopi paremmin tarina islamin synnystä mystisessä Mekkassa kuin Rooman valtakunnan laitamille.
Ilmeisesti on ollut sattumaa, että arabit lähtivät laajoille valloitusretkille. Osalle porukasta olisi voinut riittää leppoisa elämä Jerusalemin nurkilla, mutta perus ahneus lienee tässäkin ollut motiivina noukkia matalalla roikkuvia hedelmiä puolustuskyvyttömien imperiumien rajamailta. Syyrian jälkeen vallattiin nopeasti Egypti, Mesopotamia ja oikeastaan koko Persia (nyt pääkaupunki Ktesifon poltettiin). Lännessä muslimit valloittivat koko Afrikan rannikon ja nousivat maihin Espanjassa edeten Pyrenneiden yli aina Toursiin asti.
Faktoja ensimmäisestä Umaijadien kalifaatista on vähänlaisesti, eikä islamilaiseen historiankirjoitukseen jossa Umaijadit nähdään jos ei nyt suoraan harhaoppisina, niin ainakin profeetan oppien hylkääjinä, oikein ole luottamista. Historiallisten löydösten perusteella kalifaatin perustaja Muawija oli tilaisuuteen tarttunut bysanttilainen sotilas, joka ei-islamilaisiin lähteisiin nojaavien tutkijoiden mukaan oli pikemminkin kristitty hallitsija. Hän nojautui hallinnossa Bysantin byrokratiaan, käytti hallintokielenä kreikkaa (arabian sijaan), fanitti Johannes Kastajaa, ja maroniittikristittyjen mukaan rukoili sekä Golgatalla että Marian haudalla Getsemanessa. Damaskoksen pääkaupungikseen valinnut Muawija jatkoi valloitussotia ja halusi – tietenkin – vallata Konstantinopolin.
Umaijidien ja Bysantin mittelö oli pitkä ja verinen. Roomalaiset perääntyivät 15 vuoden ajan, ja lopulta Umaijidit piirittivät Konstantinopolia, mutta eivät voineet mitään sen mahtaville muureille ja Kreikkalaiselle tulelle. Muawija perääntyi neljän vuoden jälkeen vuonna 678 ja joutuu maksamaan vuotuista veroa Roomalle. Taurusvuorten solien linnoitukset pitäisivät muslimit vielä pitkään poissa Anatoliasta.
Jään leikittelemään ajatuksilla Muawijan motiiveista – jos hän todella oli alkujaan roomalainen. Mitä olisi tapahtunut jos hän olisi onnistunut? Jos hän ajatteli olevansa kristitty ja vielä roomalainen, halusiko hän vain keisariksi keisarin paikalle? Olisiko hänestä tullut voittaessaan seuraava Rooman keisari, joka yhdisti vanhat alueet? Olisiko kaikki jatkunut ennallaan? Olisiko islam syntynyt lainkaan?
Umaijidien kalifaatti on siitä erikoinen, ettei Muawijan kaudelta löydy yhtäkään viittausta Muhammediin. Todisteiden puute ei tietenkään ole puuttumisen todiste, mutta tilanne on outo. Muawijan menetettyä valtansa epäonnistuneen sotaretken jälkeen Muhammed kuitenkin ilmestyy kolikoihin ja kirjoituksiin, mitä on selitetty hänen kilpailijoidensa ja seuraajiensa pyrkimyksenä yhtenäistää arabikristillisyys. Sanaa ”Muhammed”, suomeksi ylistetty, käytettiin tänä aikana kuitenkin aluksi Jeesuksen kunnianimenä. Aika sekavaa!
Loppuhuipennus on yllättävä. Khorasanissa, kalifaatin rajamailla muisteltiin yhä vanhaa Sassanidien aikaa ja seudulle paennutta viimeistä sassanidikuningasta. Vanhat aristokraatit eivät Damaskoksen vallasta välitä, ja Abbasidien suku nousee avoimeen kapinaan, etenee liittolaisineen nopeasti, ja kaappaa vuonna 750 vallan Umaijadeilta. Persialaiset rakentavat itselleen uuden pääkaupungin Bagdadin vain 40 km päähän vanhasta valtaistuinkaupungistaan Ktesifonista.
Hämmennyn siitä, kuinka historia toistaa itseään. Abbasidit näyttävät toimineen hyväksi havaitulla tavalla: kun Sassanidit nousivat valtaistuimelle he kirjoittivat uusiksi zarahustralaisuuden historian omaa valtaansa pönkittääkseen, ja nyt Abbasidit toistavat saman tempun islamin kohdalla. Vasta abbasidien kaudella 800-luvulta alkaen löytyy näyttöjä nykyisen kaltaisesta islamista, jonka pyhä kirja on Koraani ja perustaja Muhammed.
Vaikea kirja palkitsee lukijansa
Tom Hollandin teksti on polveilevaa ja keskimääräistä vaikeaselkoisempaa englantia jo aihepiiristä johtuen, joten tämän kanssa saa tehdä tosissaan töitä. Onneksi aihe on mielenkiintoinen! Vaikka tapahtumia taustoitetaan satoja sivuja, huomaan kuunnelleeni puolenkymmentä podcastia ja lukeneeni kymmeniä artikkeleita Wikipediasta kärryille päästäkseni. Harvoin ajattelen kirjan olevan liian lyhyt, mutta tässä tapauksessa lisäaineisto olisi voinut parantaa lukukokemusta.
Voiko Holland olla oikeassa haastaessaan vallitsevan näkemyksen? Mielestäni kirjan tarina on uskottavampi jo pelkästään siitä syystä, että sen rakentama tarina tarvitsee vähemmän selityksiä ja oletuksia. Ihmettelen, miksi tutkijat edes antavat painoarvoa uskonnollisille teksteille: miten ne muka voivat olla järkeviä lähteitä historiallisille tapahtumille varsinkin jos yksikään muu lähde ei tue niitä? Pyhien kirjojen tarkoitus on tarjota yksi muuttumaton totuus, mikä tarkoittaa väkisinkin faktojen lakaisemista maton alle. Tarkoitus pyhittää keinot.
Historiankirjoitus on tämän kirjankin jälkeen täynnä aukkoja, joita tuskin koskaan täytetään. Kaikki eivät myöskään halua täyttää aukkoja, sillä vaikkapa Sana’an moskeijan välikatosta löytyneistä teksteistä vain 10-20% on saatu tutkittavaksi joko Jemenin viranomaisten haluttomuuden tai hitauden takia (valitse haluamasi vaihtoehto). Jo tutkittavaksi saatu materiaali osoittaa, että islamin varhaishistoria ei vastaa 800–900-lukujen muslimikirjallisuutta, joten valitettavasti olen aika varma motiiveista. Toivon mukaan historiaa saadaan valaistua jossain yhteistyöhaluisemmassa paikassa (tai ajassa) tehtävien löytöjen ansiosta, onneksi Lähi-idän kuiva ilmasto mahdollistaa tuona aikana käytettyjen papyruksen ja pergamentin säilymisen vielä vuosisatojen ajan.
Suosittelen kaikille historiasta ja etenkin uskontojen historiasta kiinnostuneille.
Arvosana: 5/5
