Fanitan Björn Wahlroosia. Ensinnäkin hänen tekstinsä on mukavaa luettavaa, ja kirjat antavat poikkeuksetta uusia näkökulmia. Toiseksi hän uskaltaa sanoa asiat suoraan ja on esiintyjänä erinomainen. Kolmanneksi kaveri osaa pukeutua tyylikkäästi, mutta varsinainen syypää mancrushiin on siinä, että Nalle tietää faktat ja osaa kertoa muillekin miten maailma toimii.
Barrikadeilta pankkimaailmaan on miehen itsensä kokoama elämäkerta hänen ensimmäisistä neljästä vuosikymmenestä. Nuoruusvuodet käydään läpi rivakasti, mikä on hyvä ratkaisu, koska näin päästään kiinnostaviin 80-luvun kasinovuosiin nopealla tahdilla. Opiskelijaradikalismi ohitetaan nopeasti nuoruuden hullutuksena, kun Marxin antamat vastaukset osoittautuivat vajavaisiksi ja harhaanjohtaviksi. Taistolaisten pyyntö urkkia Nallen isän, Bror ”Buntta” Wahlroosin papereita oli viimeinen pisara.
Opiskeluaikoja käsittelevä osio on taistolaisuuden pohjan murenemisen lisäksi mielenkiintoinen kuvaus myös sen ajan suomenruotsalaisuudesta. Nalle pääsi Hankenille papereilla ja opiskelukavereina vaikutti monta tuttua nimeä yritysmaailman ja politiikan huipulta. Verkostoituminen näyttää sujuneen häneltä luontaisesti.
Kultalusikka suussa Nalle ei kuitenkaan syntynyt. Korkeintaan voidaan puhua hopealusikasta, tai vähintään tukevasta muumilusikasta (ei sellaisesta Tokmannin lörppölusikasta, joka taipuu kylmää jäätelöä lusikoidessa). Isä-Buntta oli toki aikansa julkkiksia ja teki Saloran lahjusskandaalin sakoista huolimatta pitkän uran Kauppa- ja Teollisuusministeriössä, mutta mainittavaa perintöä häneltä ei jäänyt. Kirjassa Nalle kertoo avoimesti tarvinneensa lisätienestejä amerikanvuosinaan ja epäilee nettovarallisuutensa painuneen pakkaselle 90-luvun lamassa.
Kirjan kuvaama 70- ja 80-luvun Suomi tuntuu nykypäivän lukijalle jotenkin absurdilta. Lähes kaikki oli säänneltyä, ja ulkomaalaisomistus oli kielletty. Suomi on erikoinen yhdistelmä suunnitelmataloutta ja rajoitettua kilpailua; homma toimi vain Neuvostoliittoa vedättämällä. Ylipäätään taloudellinen tietämys tuntuu olevan olematonta, ja ihmettelen miten Nalle on saanut laadittua väitöskirjan hintasääntelyn aiheuttamista vinoumista. Eikös tuon pitäisi olla perussettiä kelle tahansa kansantalouden peruskurssin käyneelle?
Vuonna 1979 valmistunut tohtorismies otti vuonna 1980 vastaan Brownin yliopiston kutsun – mutta vasta vaimon käskystä. Myöhemmin perhe asui vielä vuoden Chigacossa, ja amerikanvuosina rolodex väistämättä turposi ja maine kasvoi. Päätös palata Suomeen ei ollut vaikea, kun mies 31-vuotiaana valittiin kansantaloustieteen professoriksi. Lähellä oli myös valinta Hankenin rehtoriksi, kenties ura olisi silloin ollut toisenlainen.
Kirja ei valaise miksi Wahlroos päätti jättää akateemisen maailman, ja jäin miettimään oliko syynä hakeutuminen paremmin palkattuihin hommiin vai puhdas kyllästyminen ja halu kokea jotain uutta. Joka tapauksessa Nalle päätyi töihin Yhdyspankkiin suoraan varatoimitusjohtajan positioon. Rekrytointiin vaikuttivat varmasti sekä suhteet että osaaminen, hän tunsi hyvin SYPin pääjohtajan Mika Tiivolan vaimon ja omien sanojensa mukaan oli vakuuttanut myös Mikan erinomaisella esityksellään Berner-yhtiöiden satavuotisseminaarissa. Mukana on myös tuuria, koska yrityksessä kaivattiin juuri silloin sen kaltaista talousosaamista mitä hänellä oli – ja uhkapeli varatoimitusjohtajan tittelistä meni läpi kenties juuri siksi.
Kirjan parasta antia on 80-luvun kasinotalouden kuvaaminen aitiopaikalta. Kirja käy läpi metsäteollisuuden konsolidaation, Kouri-kaupat, Wärtsilä Marinen konkurssin sekä Tampella, Sponsorin ja Nokian vaiheet. Kirja päättyy pankkikriisiin, jota käsitellään odotettua vähemmän. Kirjassa Wahlroos kertoo olevansa ainoita, jotka julkisuudessa kritisoivat vahvan markan politiikkaa. SYP selvisi kriisistä kohtuu hyvin, koska valuuttalainoja myönnettiin vain valuuttatuloja saaville yrityksille toisin kuin muissa pankeissa, erityisesti KOPissa. Kansallispankin Lassilasta kirja maalaa ainakin kuvan kaverina, joka ei ollut tehtäviensä tasalla, ja jota ajoi epämääräinen pelko Yhdyspankin salaliitoista. Kehnoja arvioita saavat myös SYPin Ahti Hirvonen sekä SKOPin Juhani Riikonen.
Eniten huutia saavat kuitenkin poliitikot, joilla ei ole mitään käryä talousasiosta. Ilkka Suominen vaati Wärtsilän meriteollisuuden ajamista selvitystilaan tietämättä mitä edes mitä se käytännössä tarkoitti. Rolf Kullberg ei ymmärtänyt, että markkinoiden avautuessa vahvan markan politiikasta on pakko luopua. Koivisto syytti lamasta pankkeja, ja kielsi poliitikkojen ja viime kädessä Suomen pankin ”ammattilaisten” osuuden. Edes naapurikaupungin valtiovarainministeri Iiro Viinanen ei ollut varsinaisesti talousmiehiä. Jäin miettimään, millaista tuhoa todellisuudesta irtaantuneen nykyhallituksen päätökset vielä aiheuttavatkaan.
Miten Nalle sitten suhtautuu omiin päätöksiinsä? Mitään älytöntä kotiinpäin vetämistä en havaitse, Nalle tunnustaa muutaman virheen, eikä nosta häntäänsä kovin korkealle. Pidän elämäkertaa onnistuneena, vaikka kokemukset aina ovatkin subjektiivisia, ja ymmärrettävästi omia virheitä helposti silotellaan ja tuurilla nappiin menneitä juttuja perustellaan jälkiviisauden voimin.
Kirja pitäisi ehdottomasti saada lukuun vasemmistolaisittain ajatteleville. Erityisesti palkkakattoja kritisoiville, johtajan hommia helppoina pitäville tekisi hyvää seurata kuinka sopimuksia sorvataan pikkutunneille, ja tarvittaessa omat lomat perutaan tilanteen vaatiessa. Kirjaa lukiessa on päivänselvää kuinka suuri johtajan vaikutus on: vaikka duunari tekisi mitä, ei Wärtsilä meriteollisuuden kurssia olisi käännetty johdon typerien päätöksien vuoksi. Kirja vahvisti omaa näkemystäni siitä, että hyvä johtaja on palkkansa ansainnut – kunhan merkittävä osa tuloista syntyy omistuksen kautta (Skin in the game, please). Härskejä, lyhytjänteisiä ja lopulta eturistiriitoihin johtavia johtajasopimuksia á la Kalle Isokallio ei tarvita (43 vuotiaana täydelle eläkkeelle 90 000 mk kuussa).
Kirja jättää hyvän jälkimaun, suosittelen.
Arvosana: 5-/5
