Tsushima – Erään sodan loppunäytös kertoo kuinka Japani tuhosi Venäjän laivaston Tsushiman meritaistelussa 1905. Kirja avaa vuonna 1904 alkaneen sodan syitä, sen kulkua ja hieman myös seurauksia. Nöyryyttävä tappio oli ensimmäinen kerta, kun ”alempirotuinen” kansa voitti eurooppalaisen valtion sodassa, ja se aiheutti viiveellä tsaarinvallan kukistumisen ja kommunistisen vallankumouksen.
Bengt Fagerholm (1949-2017) kirjoitti puolenkymmentä tietokirjaa joista suurin osa käsittelee tavalla tai toisella Venäjää, kenties työskentely Neuvostoliitossa inspiroi tutkimaan maan historiaa. Aihe on kaluttu perinpohjin monissa kirjoissa, ja tapahtumien kulku tunnetaan käytännössä kiistattomasta. Edelliset suomalaiset teokset aiheesta ovat 80 vuoden takaa, joten tällä kirjalle on paikkansa.
Suurvaltasuhmuroinnissa ei ole reilussa vuosisadassa muuttunut mikään. USA:n kommodori Perry purjehti 1854 mustine laivoineen Tokionlahdelle ja pakotti Japanin avaamaan satamansa kauppiaille. Siirtomaan asemaa pelännyt, samurailarppailunsa keskeltä housut kintussa yllätetty Japani modernisoi yhteiskuntaansa ja armeijansa vauhdilla keisarinvallan palauttamisen jälkeen 1868 alkaen. Japanissa kopioitiin myös länsimaiden himo siirtomaihin; Riukiusaaret miehitettiin 1879 ja Taiwan 1874. Pikku kärhämät heikon Kiinan kanssa puhkesivat sodaksi 1895, ja Japani sai Simonosekin rauhassa 1895 itselleen paperilla itsenäisen Korean ja sen länsipuolisen Liaodongin niemimaan, jossa oli Port Arthurin satama.
Länsivallat kuitenkin pakottivat Japanin luopumaan alueista manner-Kiinassa. Japanilaisten ärsytystä lisäsi se, että Venäjä vuokrasi saman alueen itselleen. Härskit venäläiset eivät sopimuksista piitanneet, vaan levittäytyivät jatkuvasti japanilaisten vaikutuspiirin alueelle, eivätkä edes noottien voimalla suostuneet neuvottelemaan ”keltaisten apinoiden” kanssa. Japani katkaisi diplomaattisuhteet helmikuussa 1904 ja hyökkäsi sen jälkeen Port Arthuriin. Kun japanilaiset saivat saarrettua Venäjän Tyynenmeren laivaston, lähetti tsaari koko Itämerenlaivastonsa kohti Vladivostokia. Merille lähetettiin kaikki vanhentuneetkin alukset mukaan lukien aseistettu huvipursi, ja alusta alkaen oli selvää, että huonosti tässä kävisi.
Matka alkoi kehnosti ja aluksia korjailtiin koko ajan. Huhut kertoivat saattuetta vastaan lähetetyistä japanilaisista, ja Pohjanmerellä pelokkaat venäläiset ampuivat vahingossa englantilaisia kalastusveneitä sytyttäen melkein sodan, mutta huvittavana yksityiskohtana vain yksi troolari upposi venäläisten ampuessa lähinnä huteja tai toisiaan. Selkkauksen jälkeen britit painostivat Ranskaa ja Portugalia kieltämään alusten huollon, joten venäläiset joutuivat lastaamaan hiiltä aluksiinsa avomerellä. Myös miehistön moraali laski, kun ruokahuolto vaikeutui, eikä asiaa auttanut rahtilaivan jäähdytinlaitteiston hajoaminen, jolloin pakastelihan ja muut herkut jouduttiin heittämään mereen.
Venäläisten taistelulaivat eivät olleet ihan piirustusten mukaisia. Suunniteltua suuremman syväyksen vuoksi uusimmat alukset eivät mahtuneet Suezin kanavaan, vaan joutuivat kiertämään Hyväntoivonniemen pienempien alusten oikaistessa lyhyttä reittiä. Hiiltä kului karmeat määrät, ja kun osastot kohtasivat Madagaskarin pohjoispuolella oltuaan puoli vuotta merillä, oli myös kaluston tilanne jo toivoton. Venäläisille sodasta oli tullut arvovaltakysymys, joten luovuttamisen sijaan haalittiin vielä lisää romua vesille ja viimeiset apujoukot lähetettiin matkaan helmikuussa 1905 Port Arthurin jo antauduttua vuoden kestäneiden taisteluiden jälkeen.
Yllätyin, kuinka paljon hiiltä tuon ajan laivat käyttivät, vaikka tiesinkin höyrykoneen energiatehokkuuden kehnoksi (alle 20%). Kaikkiaan yli 30 000 km matkaan tarvittiin hiiltä yli 500 000 tonnia! Hiiltä lastattiin jatkuvasti, ja työ tehtiin käsin; hiilisäkkien lemppaukselta eivät välttyneet edes upseerit. Kansainvälinen laki kielsi pysähtymisen neutraalien maiden satamiin, joten saksalaiset hiilidiilerit tekivät rapsakan tilin myydessään hiiltä laivastolle.
Toukokuussa 1905 kaikki laivat olivat lopulta yhdessä kasassa Vietnamin edustalla ja suuntasivat kohti Vladivostokia. Venäläisten kalusto oli kehnossa kunnossa, hiili vähissä, miehistö väsynyttä ja Rozhestvensky halusi välttää sotatoimia, vaikka valitsikin lyhimmän reitin Korean ja Japanin välisestä Tsushiman salmesta. Heidät yllätettiin, sillä kaksi sairaalalaivaa ajoivat valot päällä.
Niinhän siinä kävi, että Japani tuhosi koko laivaston. Venäjä menetti 11 taistelulaivaa, 9 risteilijää, 9 hävittäjää ja kaikki rahtialukset. 5000 merisotilasta kuoli, 800 haavoittui ja 6000 jäi vangiksi. Japanin tappiot olivat 3 torpedovenettä, 120 kuollutta ja 600 haavoittunutta. Tonneissa ero on vielä selvempi: 136 000 tonnia vs. 255 tonnia.
Vasta nyt venäläiset myönsivät tappion ja Japani sai Port Arthurin, Liaotungin, Korean ja Sahalinin eteläosan. Sen verran Venäjä bluffasi, että sotakorvauksia sen ei tarvinnut maksaa. Sisäpoliittisesti tappio oli silti karvas, ja tsaarinvalta heikkeni. Suomessa ensimmäinen sortokausi päättyi marraskuun manifestiin, joka poisti kenraalikuvernöörin diktaattorinvaltuudet ja kutsui kokoon valtiopäivät. Konkreettisia suomalaisuhreja sota ei vaatinut kuin muutaman, sillä suomalaisia palveli lähinnä upseereina; kirjassa valotetaan heidänkin tapahtumiaan.
Erään sodan loppunäytös on hyvä yhteenveto Tsushiman meritaistelusta. Erityistä kiitosta se ansaitsee loistavasta taustoituksesta, sillä pelkkien sotatoimien sijaan pääpaino on laivueen matkassa, aluksissa ja miehistön kokemuksissa. Ajankuva on elävää ja miehistön matka kohti varmaa tappiota tulee ahmittua nopeasti. Kirja sopii myös sotahistoriaa vieroksuville, sille itse taistelu on vain tämän kirjan loppunäytös.
Arvosana: 4/5
