Miksi juoksen on Karo Hämäläisen kirja juoksuharrastuksestaan. Se on ilmiselvä kunnianosoitus Haruki Murakamin erinomaiselle kirjalle Mistä puhun kun puhun juoksemisesta, ja varmaankin käsittelee myös juoksun ja kirjoittamisen yhteyttä ainakin jonkun aasinsillan kautta. Tartun innolla kirjaan.
Miksi juoksen on mainio kurkistus suorittajan pääkopan sisään. Karo on ”kympin tyttö” ja tekee aina kaiken täysillä, ja välillä töissäkin sanotaan, ettei vieraalla ihan niin paljoa tarvitsisi painaa. Treeni vedetään aina täysillä, tarkoituksena on voittaa edellisen harjoituksen aika, minkä mahdottomuuden ja järjettömyyden kyseenalaistaminen vie yllättävän kauan.
Tunnistan kirjassa itseni. Juoksin – tai ainakin yritin juosta – noin vuosikymmenen ajan, ja vedin itsekin aina liian lujaa. Kun ostin ensimmäisen sykemittarin, ymmärsin miksen jaksa juosta kovin pitkälle vetäessäni sykkeet yli 180 jo ensimmäisellä kilometrillä. Rikoin Karon tapaan varmaan kaikkia järkeviä treeniohjeita, mutta toisin kuin Karo joka jossain kohtaa löysi valon, minä lopetin. Jos olet joskus juossut, niin tuntuu varmasti tutulta!
Miksi juoksen on avoin henkilökuva. Kertomukseen linkittyy ihmissuhteita, syömisongelmia, ja haasteita kirjailijana. Hän kertoo juoksemisen olevan tapa, mutta minusta ollaan jo riippuvuuden puolella. Allekirjoitan kuitenkin sen, että himo juoksulenkille – tai omassa tapauksessa rankametsälle – on parempi kuin himo nousuhumalaan.
Pidän rehdistä peiliin katsomisesta. Karo puhuu avoimesti heikkouksistaan ja rajoitteistaan, joiden kanssa kamppailee. Hybris johtaa ansaittuun rangaistukseen, ja kirjassa on enemmän draaman kaarta kuin mitä odotin. Miksi juoksen pitää todella tiukasti otteessaan, vaikka otsikkotasolla maratonin avaaminen kilometri kilometriltä kuulosta todelta tylsältä!
Kirja tuntuu paikoin trilleriltä. Edessä näkyy pankkiirin punainen paita, tavoittako Karo hänet vai ei? Kilpailuhenkisenä elän mukana tapahtumia ja tunnen sen lisäenergian, mitä edessä näkyvä selkä saa aikaan. Mieleen palautuu juhannus 20 vuoden takaa, kun poljin pohjoisen puoleisessa vastatuulessa ja räntäsateessa kaverin mökille Jämsään, ja voimat olivat ehtymässä 150 km kohdalla. Sitten näin suoran päässä selän, eivätkä menneet kilometrit enää tuntuneet missään; ohituksen yhteydessä vaihdetut tsempit vielä kiihdyttivät menoa, sillä olin onnellinen siitä ettei minun sentään tarvinnut jatkaa Jämsänkoskelle asti.
Matkat pitenevät läpi kirjan. Maraton kuvataan lastenleikkinä, jonka jokainen juoksee niin halutessaan, joten seuraavaksi pitää edetä ultramatkoille. Karhunkierros edestakaisin syksyn pimeydessä, siis 166 km kertarykäisyllä, tuntuu ihan hullujen hommalta – varsinkin kun luen kirjaa Kuusamon reissun jälkeen, jolloin kuvittelin liikkuneeni paljon kerättyäni sateisen ja kylmän takatalviviikon aikana 90 km mittariin. Karo vetää vuorokaudessa tuplat, ei voi kun hattua nostaa.
Miksi juoksen on mainio. Pidän näistä fiilistelykirjoista, vaikka oma lajini onkin kävely. Miinusta tulee pienestä tölväisystä meidän kävelijöiden suuntaan, mutta menköön leikki leikkinä.
Arvosana: 5-/5
