Pienen hauen pyydystys kertoo jokavuotisesta rituaalista. Elina Ylijaakola palaa joka kevät kotikonnuilleen Itä-Lappiin pyydystämään viimeinen tulvalammikkoon jäävä hauen. Juhani Karilan romaani on niittänyt kehuja, mutta toimiiko tarina lukijalle, joka ei käy kalassa?
Pienen hauen pyydystys alkaa vahvasti. Lapin luontoa kuvaillaan mainiosti ja Elinan kotiinpaluu herättää mielenkiinnon; puolikuollut kylä ja kuoleva kirkonkylä ovat juuri sellaisia, joita Lappi on pullollaan, tätä lukee mielellään. Ensimmäinen yritys napata hauki on jopa yllättävän kiinnostavaa, vaikka viehevalinnat eivät kerro minulle yhtään mitään.
Sitten saapas sivuuttaa mättään ja lukija löytää itsensä reisiä myöten suosta. Elinan korttipeliseuraksi ilmestyy Näkki, ja häntä murhasta epäilevän poliisin kyytiin karvainen Peijooni, joka haluaa poliisin kanssa kalaan. Realistisena alkanut tarina muuttuu yht’äkkiä oudoksi. Kadotan punaisen langan.
Jaksan jonkun hetken, sillä kieli on ihan kivaa, mutta luovutan ennen puolimatkan krouvia. Henkimaailman olentoja pullisteleva juoni ei vaan pidä otteessaan. En oikein ymmärrä miksi, koska maaginen realismi on yleensä ihan toimiva genre. Nyt ei vaan toimi, ihan sama miksi se hauki pitää pyytää. Blaah.
Pienen hauen pyydystys onnistuu Lapin kuvailussa ja kielikin on kivaa. Jos satuolennot nykypäivän Lapissa ei kuulosta typerältä idealta, niin pistä lukien.
