Sinuhe egyptiläinen on suosituin suomalainen kirja kansainvälisesti mitaten. Vaikka Kalevala on käännetty useammalle kielelle (kirjoitushetkellä 61 kielelle, mukana monia pieniä suomen sukulaiskieliä kuten aunuksenkarjala, vepsä ja udmurtti) ja muumit menevät heittämällä ohi kaikki kirjat yhteenlaskettuna, niin Sinuhe on yksiselitteisesti ainakin suosituin romaani. Sinuhe egyptiläinen on nauttinut Suomen lisäksi myös ulkomailla jonkinlaista kulttisuosiota vuoden 1946 ensimmäisistä ruotsinnoksista alkaen aina näihin päiviin saakka, ja se tunnetaan huikeasta historiallisesta tarkkuudestaan. Muistan joskus junnuna tästä pitäneeni, ja nyt on aika tarkistaa onko kirja vieläkin hyvä.
Sinuhe alkaa vahvasti ja teos imaisee heti mukaansa. Sinuhe-vauva saapuu kaislaveneellä pitkin Niiliä kuin Mooses konsanaan ja lapseton köyhä pariskunta kasvattaa poikavauvan omanaan. Tarina käy läpi koko Sinuhen kiintoisan elämän ja jaksaa muutamaa suvantovaihetta lukuunottamatta pitää lukijan otteessaan. Varsinkin lapsuus ja nuoruus ovat vahvoja osioita.
Elämä kuljettaa Sinuhen Niilin rannalta Syyriaan, Babyloniin, Mitanniin, Heettien maahan ja Kreetalle. Lääkärinä Sinuhen on helppo rahoittaa elämänsä ja taitonsa ansiosta hän ajautuu usein kuninkaalliseen seuraan. Jos yhtään miettisi kriittisesti, niin juoni vuotaisi kuin seula!
Idealistinen ja hyväntahtoinen Sinuhe kärsii läpi kirjan, sillä hän ei suostu hyväksymään maailman eikä ihmisluonnon olevan sellaisena kuin se on. Sinuhe joutuu pettymään kerta toisensa jälkeen, kun hyvät aikeet johtavat huonoon lopputulokseen. Teos on siinä mielessä ajaton, että näin ihmiset nykyäänkin toimivat. Niin on ollut ja niin on aina oleva.
Suosikkihahmoni on pragmaattinen Kaptah, Sinuhen yksisilmäinen orja, joka päähenkilöä paremmin ymmärtää kuinka maailma toimii. Vapauduttuaan Sinuhe seuraa silti isäntäänsä tämän retkille, kunnes asettuu Egyptiin ja vaurastuu liiketoimillaan. Hän on ainoa, joka ymmärtää tulevaisuuden epävarmuuden, suojautuu riskeiltä, ja varmistaa oman selustansa tapahtuipa mitä tahansa.
Parasta kirjassa on tunnelma ja ajankuva; krokotiilit lekottelevat rannalla, ryynit tirisevät öljyssä illan pimetessä, ja orjat saavat kepistä juotuaan liikaa paksua olutta. Kirja kertoo miten sokaistut orjat pyörittävät myllynkiviä, sirpit pyörivät sotavaunujen pyöränpuolissa, papit vetävät välistä ja faarao elää yltäkylläisyydessä. Kaiken keskellä virtaa ajaton Niili.
Historiallisesta tarkkuus ilmenee paitsi todellisissa henkilöissä ja tapahtumissa, myös realistisessa moraalikuvauksessa ja tarinan peittelemättömässä seksuaalisuudessa, joka tietysti aiheutti paheksuntaa aikalaisissa. Kritiikki on vain kärpäsen surinaa korvissani, vaikka välillä sen lukeminen on oikeastaan aika hauskaa, sillä se avaa silmiä kristinuskon valtavalle vaikutukselle, ja kirkon yrityksille tukahduttaa ja demonisoida ihmisen seksuaalisuus. Onneksi Waltari on uskaltanut kuvata asiat kuten ne oikeasti olivat, prostituutio kun oli tuohonkin aikaan laajalle levinnyttä, ja sen rajat häilyvät: köyhä nainen tarjosi lääkärille ainoata palkkiota mitä kykeni. Oma lukunsa on vielä Babylonin tapaa juhlistaa jumalia iloitsemalla Ishtarin pappisneitojen kanssa.
Uskontokritiikki paistaa muutenkin kirjasta läpi, vaikkei Waltari sitä mitenkään alleviivaa; varsinkin Sinuhen pappisvihkimys on huvittavaa luettavaa, ja syvästi uskonnollisen Minean kohtalo on surullinen. Sinuhe on nähty myös allegoriana toisesta maailmansodasta (Jatkosota päättyi edellisenä vuonna ja atomipommit putosivat Japaniin Waltarin kirjoittaessa kirjaa), mutta kyse on pikemminkin historian toistosta; hyökkääjä on aina demonisoitu, onpa kyse sitten heettiläisistä, vandaaleista, ristiretkiajan kalifaatista, mongoleista tai natsi-Saksasta. Sinuhe paljastaa myös pasifismin mahdottomuuden, koska jos maassa ei ole omaa armeijaa, siellä on pian vieraan armeija. Niin on ollut ja niin on aina oleva.
Mika Waltari kirjoitti 1000-sivuisen Sinuhen luovuuden vimmassa kesän 1945 aikana. Tahti oli hurja, sillä tavaraa syntyi nopeimmillaan yli 25 liuskan päivävauhtia. Mies malttanut hiljentää edes äitinsä kuollessa, vaan delegoi muille hautajaisjärjestelyt ja vain piipahti maahanpanijaisissa. Teos painettiin lähes sellaisenaan, mikä valitettavasti näkyy lopputuloksessa. Toistoa on älyttömästi, samoja asioista kerrataan, ja Sinuhe filosofoi aivan liikaa. Pienellä editoinnilla lopputulos olisi ollut sujuvampi, koska enemmän ei tarkoita parempaa.
Eeppinen tarina on pikku moitteista huolimatta erinomainen. Sinuhe on ajaton kuvaus ihmisluonteen muuttumattomuudesta, ja sen voi nähdä kehotuksena tosiasioiden tunnustamiselle sokean ideologian sijaan. Historiasta kiinnostunut pitää tarkoista yksityiskohdista ja arvostaa vahvaa taustoitusta. Silti Sinuhen voi lukea myös ihan vain leppoisana lukuromaanina, sillä sen juoni soljuu mukavasti eteenpäin, ja seikkailussa on monta hauskaa vaihetta.
Arvosana 4+/5
