Antihauras esittelee asioita, jotka hyötyvät epäjärjestyksestä. Antihauras on Nassim Nicholas Talebin kolmas kirja, joka on suoraa jatkoa Satunnaisuuden Hämäämälle ja Mustalle Joutsenelle. Teokset kannattaa lukea järjestyksessä, jolloin tarina etenee loogisesti: ensin tutustutaan ihmisten tekemiin virheisiin satunnaisuutta kohdatessaan, seuraavaksi tutkitaan äärimmäistä satunnaisuutta, ja nyt Antihauras pohtii kuinka satunnaisuudesta voisi hyötyä.
Nassim Talebin muutoksen kirjailijana huomaa filosofian lisääntymisenä ja matematiikan vähenemisenä, vaikka liitteineen Antihauras onkin kolmikon matemaattisin. Oikeastaan Antihauras on kirja, joka valottaa tekijänsä maailmankuvaa ja arvoja, ei niinkään tietokirja. Mieleen tulee Jordan Pettersonin elämänohjeet, kun myös Taleb kertoo elämänohjeistaan, tavoistaan ja kommelluksistaan. Huonona puolena tämä kolmas kirja rönsyilee kaikkein eniten (niin rönsyilee arvostelukin), ja ensimmäistä kertaa huomaan viittauksia ja lähteitä olevan jopa liikaa; Taleb kertoo nuorempana lukeneensa jopa 60 tuntia viikossa (!) joten materiaalia mihin viitata todellakin riittää! En pysty mitenkään allekirjoittamaan Talebin väitettä siitä, että hyvä kirja syntyy kun kirjoittaa siitä mikä syntyy itsestään: Antihauraasta voisi saksia 200 sivua pois varsinaisen sanoman siitä kärsimättä.
Kirjan parasta antia ovat tarinat siitä, kun Taleb on antanut rajusti sapiskaa paskanpuhujille. Hän käyttää heistä hassua termiä hauraatikko, sillä heidän työkalunsa ovat hauraita, ja johtavat ongelmiin hauraatikon itse kuvitellessa tekevänsä hyvää. Rahoitushauraatikot eivät ole oppineet mitään aiemmista pankkikriiseistä, vaan kuvittelevat entistä monimutkaisempien riskimallien ja sääntelyn johtavan seuraavassa kriisissä erilaiseen lopputulokseen, vaikkei juurisyylle tehdä mitään. Poliitikot kertovat tavoittelevansa vakautta ja kestävyyttä (vaikka kannattaisi tavoitella antihaurautta, siis kykyä selviytyä kriiseistä), ja tukahduttavat samalla kasvun siemenet suojelemalla vanhaa ja väsynyttä (jonka kuuluisi kuolla). Jopa Schumpeter oli väärässä kuvitellessaan luovan tuhon olevan lähtöisin vallanpitäjiltä!
Matematiikkaa
Lienee asiallista aloittaa varsinainen arvio perusmäärityksellä. Kirjassa on nytkin vain sopivasti matematiikkaa, ja teoreemien ystävät saavat etsiä materiaalia herran muista julkaisuista. Onneksi ei tarvita edes pitkän matematiikan opintoja tajutakseen epälineaarisen vasten merkityksen, ja milloin antihaurautta voi hyödyntää:
- Hauraus tarkoittaa, että on enemmän menetettävää kuin voitettavaa, mikä tarkoittaa enemmän haittoja kuin etuja, mikä tarkoittaa epäsuotuisaa epäsymmetriaa.
- Antihauraus tarkoittaa, että on enemmän voitettavaa kuin menetettävää, mikä tarkoittaa enemmän etuja kuin haittoja, mikä tarkoittaa suotuisaa epäsymmetriaa.
Antihauraus riskin suhteen siis tarkoittaa sitä, että mahdolliset voitot ovat suurempia kuin tappiot. Taleb painottaa, ettei (hauraatikoista poiketen) tarvitse etukäteen ennustaa tarkalleen mitä tapahtuu (mitä väliä mikä kuorma-auto lopulta sortaa sillan), jotta epäsymmetria voi toimia omaksi eduksi. Ei ole välttämättä edes tarpeen ymmärtää asioita (miksi silta sortuu) kunhan pystyy päättelemään näin jossain kohtaa tapahtuvan. Epäsymmetriasta johtuen ei välttämättä edes tarvitse olla oikeassa kovin usein pärjätäkseen erinomaisesti!
Esimerkkejä antihauraudesta ovat: osto-optio (sen ostajana, myyjä on hauras), sähkön reservimarkkina (osallistujana, Fingrid on hauras), ja jopa ura prostituoituna (voi käydä prettywomanit). Kaikissa näissä vaihtelu eli suomeksi suurempi riski on vain hyvä asia: kurssivaihtelu hyödyttää osto-option omistajaa, jonka mahdollisuus tienata kasvaa (mutta mahdollinen tappio ei kasva), mikä tahansa häiriö sähkönsiirrossa tai tuotannossa hyödyttää reservikapasiteetin haltijaa (ei edes tarvitse tietää mikä häiriö), ja asiakkaiden varakkuuden vaihtelu parantaa maksulliselle seuralaiselle miljonäärin tapaamisen todennäköisyyttä (huom. hän ei tapaa entistä enempää köyhiä, koska ottaa maksun ajastaan).
Liiallinen optimointi ja asiantuntijalaskemat johtavat aina haurauteen, etenkin kun puhutaan pullonkauloista. Vehnän hinta kolminkertaistui kun kysyntä nousi prosentin. Helsinki-Vantaan turvatarkastus pelaa kohtuullisesti normaalina aikana, mutta pienikin ulkopuolinen häiriö aiheuttaa massiiviset jonot. Kruunuvuorensilta on muutaman sata miljoonaa yli budjetin (kuka muka yllättyi?). Vertailun vuoksi Lontoon Kristallipalatsi rakennettiin alle puolessa vuodessa budjetissa pysyen, mutta sen suunnittelija Joseph Paxton olikin vain pahainen kasvihuonekauppias, eikä tiimiin kuulunut arkkitehtejä tai rakennesuunnittelijoita. Fun fact: Suomessa sortuu ainoastaan lujuuslaskettuja kattoja.
Rahoituksen opinnot näyttävät nekin johtavan haurauteen. En jaksaa kerrata aiempien arvostelujen esimerkkejä, mutta minun on kuitenkin pakko naureskella Talebin ja George Martinin selvitykselle, jonka mukaan rahasto, joka on tekemisessä rahoituksen professorin kanssa, menee nurin muita suuremmalla todennäköisyydellä!
Satunnaisuuden hämäämät asiantuntijat
Hauraatikot ovat usein sokeita itse ongelmalle, eli sille, että he ovat satunnaisuuden hämäämiä. Taleb listaa pitkän listan tapahtumia, joissa asiantuntijoita on syytetty siitä, etteivät he ole havainneet Mustaa Joutsenta. Obama syytti CIA:ta ettei Egyptin kansannousua osattu ennustaa. Carter syytti tiedustelua siitä, ettei Iranin vallankumousta osattu ennustaa. Finanssikriisi olisi pitänyt osata ennustaa. Koronaakaan kukaan ei osannut ennustaa, paitsi joku Taleb vain varoitteli twitterissä globaalin pandemian iskevän väkisin jossain kohtaa (se ei ollut Musta Joutsen).
Taleb vääntää rautalangasta miksi koko ajatus ennustamisen lisäämisestä on harhainen: on turhaa selittää sillan sortuneen sen ylittäneen kuorma-auton takia. Vielä turhempaa yrittää ennustaa minkä kuorma-auton kohdalla silta sortuu. Silti näin yritetään tehdä kriisi toisensa jälkeen, varsinkin finanssisektorilla.
Paradoksaalisesti hallituksen asioihin puuttuminen ja useimmat sosiaalisen oikeudenmukaisuuden nimissä tehdyt päätökset vain vahvistavat vakiintunutta ja siten vahingoittavat heikkoja. Esimerkiksi pankkien pelastuspaketeilla pelkästään sotketaan asioita (kuten 90-luvulla nähtiin), ja kirjailijan (ja minun) on vaikea ymmärtää miksei rakenneta järjestelmää, jossa yhden pankin kaatuminen ei vie muita mukanaan. Pankkijärjestelmä on hauras, mutta se ei olisi pakko olla.
Talebin mukaan pankkiireilla on ilmainen optio, joka johtuu siitä, että bonukset lasketaan vuosittain, mutta kriisejä tulee kerran kymmenessä. Bonukset maksimoidakseen kannattaa ottaa maksimiriski, ja huonona vuotena syyttää jotakuta muuta epäonnistumisesta, ja huutaa yhteiskuntaa apuun. Ennen näin ei ollut, vaan esimerkiksi Kataloniassa oli tapana mestata pankkiiri oman pankkinsa edessä, eivätkä kaikki ehtineet paeta lukujen näyttäessä kehnolta. Taleb ei vaadi aivan näin rajuja toimenpiteitä, mutta olen aivan samaa mieltä siitä, että pankkiirit ja pankkien omistajat pitäisi saada kantamaan riskialttiin toiminnan seuraukset veronmaksajien sijaan.
Pelkästään pankkien kokoa rajoittamalla epälineaarisuuden aiheuttamat ongelmat yhteiskunnalle katoaisivat: Jerome Kervielin kehnot kaupat aiheuttivat Societe Generalelle 5 miljardin tappiot, kun pankki joutui realisoimaan 70 miljardin ongelmasalkun. Taleb painottaa, että jos ongelmasalkku olisikin ollut vain 7 miljardia, olisi se saatu realisoitua ilman markkinan sukeltamista (myös 10 kpl 7 miljardin ongelmasalkkuja, mutta eri pankeissa ja edes hieman eri aikoina, olisivat realisoituneet ongelmitta). Ja ei, ratkaisu ei ole sääntelyn ja valvonnan lisääminen ja kehnojen kauppojen estäminen, koska epärehellinen aines on aina askeleen valvojaa edellä. Valitettavasti Euroopassa on valittu säätelyn lisääminen, mikä näkyy lainansaannin hankaluutena pankkien varjellessa vakavaraisuuslaskelmiaan (pikavippejä kyllä saa, niitä sääntely ei koske).
Toinen esimerkki: viimeisen sadan vuoden aikana suurin osa nälänhädistä on tapahtunut maissa, jossa on keskusjohtoinen hallitus. Esimerkiksi Kiinassa 30 miljoonaa tappanut vuosien 1959-1961 nälänhätä johtui valtion huonosta jakelujärjestelmästä – ja oli pahimmillaan alueilla joilla ennen nälänhätää tuotettiin eniten ruokaa! Kirjan ulkopuolelta mieleen tulee Egypti, jossa Nasserin sosialistiset kokeilut johtivat vuosituhansia ruokaa vieneen maan ajautumisen tuontielintarvikkeiden varaan. Sosialismi tuhosi samalla myös maan talouden, kun keskusjohto ei osannutkaan pyörittää ulkomaille karkotettujen luokkavihollisten yrityksiä – kuka olisi arvannut!
Pidän perusteluista, joiden mukaan raha ja kaupankäynti ovat suvaitsevuuden kulmakivet. Joudun hetken miettimään, mutten keksi miksi väite olisi väärä. Kyllä, yhteiset liiketoimet tuovat esiin ihmisten parhaat puolet, ainakin niin pitkään kun pysytään poissa korporaatiomaailmasta. Lähes poikkeuksetta tuntemani yrittäjät ovat rehellisiä, avoimia ja anteeksiantavia, eivätkä kysele (saati paheksu) liikekumppaniensa ihonväriä, seksuaalista suuntautumista tai poliittista kantaa. Hän muistuttaa, kuinka Ottomaanien aikaan nykyinen Lähi-idän ruutitynnyri oli rauhallinen, eikä nykymuotoisia uskontojen välisiä jännitteitä ollut ihmisten keskittyessä kaupankäyntiin.
Taleb aloittaa tässä kirjassa saudihallinnon lyttäämisen, joka nousee vielä suurempaan rooliin myöhemmässä tuotannossa. Hän kritisoi Yhdysvaltojen tukea Saudi-Arabialle, joka toki on omastakin mielestä täysin kestämätön homma miltä tahansa moraaliselta tai eettiseltä kantilta katsottuna. Onhan se tavallaan järjetöntä, miten hallitsijasuvun kymmenentuhatta jäsentä hekumoivat ja irstailevat vailla järkeä, kun kansalta samaan aikaan vaaditaan puhdasoppisen uskonnon noudattamista. Taleb on todennäköisesti oikeassa siinä, että ilman Yhdysvaltojen tukea hallinto olisi jo kaatunut, ja tilanne olisi väkisin parempi vaikka vallankumouksella olisikin ollut omat uhrinsa.
Nassim kummastelee myös länsimaiden kaksinaismoraalia: on aivan OK, että Saudi-Arabia kieltää vääräuskoisten pääsyn tiettyihin paikkoihin, mutta länsimaissa muslimit saavat kulkea missä tahansa tunnistamattomana kaapuun käärittynä (Suomessa jopa uimahallissa, jossa minulle rutistaan liian pitkistä uimahousujen punteista). Enkä edelleenkään ymmärrä, kuinka toisen sukupuolen hunnuttaminen ei muka ole syrjintää.
Innovaatio ei asu yliopistossa
Taleb räimii läpi kirjan norsunluutorneissaan elämöiviä akateemikkoja, joilla ei ole mitään yhtymäkohtaa todellisuuteen. Hän yllättää paljastamalla uskon korkeakoulutuksen ja talouskasvun suhteen olevan pelkkä myytti: Lant Prichett osoitti Maailmanpankin perusteellisessa tutkimuksessa ettei korkeakoulutuksen yleistyminen suinkaan johda talouskasvuun, vaan väestöä koulutetaan kun siihen on varaa. Alison Wolf on edelleen popularisoinut havaintoa, joka silti ei vaikuta päättäjiin, vaan korkeakoulut vaativat lisää rahaa perustellen itseään kriittisinä talouskasvun vetureina – eivätkä näe omassa toiminnassaan mitään turhaa.
Naurahdan jälleen Talebin perusteluille. Hän ihmettelee, miksi jossain valtiossa samaan aikaan havaittava vauraus ja korkeakoulutettujen suuri osuus saa ihmiset ajattelemaan vaurauden johtuvan koulutuksesta, eivätkä he edes vaivaudu tarkastamaan asiaa. Asioiden kuvitellaan liittyvän yhteen (molemmat ovat hyvinä pidettyinä asioita), mutta ihmiset eivät tajua että he naureskelisivat jos joku esittäisi samanlaisen hatusta vedetyn kausaliteetin, vaikkapa väittäisi korkeiden itsemurhalukujen johtavan maan vaurastumiseen.
Tilastot eri maiden kehityskaarista tukevat väitettä, samoin kouluttamattomien yrittäjien ja teknikoiden yliedustus teknologisissa läpimurroissa. Tuoreena todisteena vaikkapa droonisodankäynnin kehitys on nopeinta Ukrainassa ja Venäjällä, jossa kehitystyötä eivät suinkaan tee tekniikan tohtorit. Ylipistoissa syntyneet innovaatiot loistavat poissaolollaan, puhumattakaan siitä että olisimme päättäjien ja byrokraattien ansiosta hyvässä asemassa. Länsimaat ovat menestyneet heistä huolimatta ja vaurastuttuamme meillä on tiettyyn rajaan asti varaa maksaa turhille byrokraateille (vähän pelkään, että meillä julkisen sektorin yli 50% osuus BKT:sta tosin kohta katkaisee kamelin selän). Mikä ratkaisuksi? Taleb kannustaa rohkaisemaan, suojelemaan ja kunnioittamaan ihmisiä, jotka altistavat itsensä riskeille ja virheille. Amen!
Mistä uhkarohkeat tekijät löytyvät? Taleb toistaa Lawrence Sumnerin (vahvasti kritisoidun) väitteen miesten kyvykkyyden jakauman naisia suuremmasta vaihtelusta, mikä selittäisi samaan aikaan sekä miesten yliedustuksen tiedemiesten ja yrittäjien terävimmässä kärjessä, että vankiloissa ja kapakoissa. Taleb jalostaa huomiota ideaksi, jonka mukaan yhteiskunnan kasvu tulee keskiarvon nostamisen sijaan häntiin panostamalla, siis tukemalla niitä hulluja joilla on omia ajatuksia ja he toteuttavat niitä yhteiskunnan paineesta ja naureskelijoista huolimatta. Väitettä tukeva anekdootit (Jobs, Musk, Edison, Lauder, Einstein, Curie jne.) ovat uskottavia vaikkei niillä todistusvoimaa olekaan.
Ja ennen kuin feministit hermostuvat: ei, tämä ei ole sukupuolirasistinen tai patriarkaalinen tai mikään muukaan syrjivä väite, vain havainto maailman tilasta. Eikä se edes väitä, ettei nainen olisi voisi terävimmässä kärjessä (jokainen tuntee varmasti monta erittäin fiksua naista), vain sen että se näyttää jostain syystä olevan harvinaisempaa. Ja kyllä, tiedän naisia syrjityn etenkin tieteessä (Lise Meitner & ydinfissio, Rosalind Franklin ja DNA jne,), mutta silti numerot puhuvat puolestaan. Muista myös jakauman alapää: tämä idea sisältää myös ajatuksen siitä, että kehnoin miesaines on kyvykkyydeltään paljon heikompaa kuin kehnoin naisaines – tämän ainakin saa sanoa…😁
Vahvistu harjoituksen kautta
Useimmat muistavat, että lihas korjaa itsensä aiempaa vahvemmaksi kun treenaa (muttei liikaa). Samaa periaatetta voi soveltaa muuallakin: lasten kannattaa antaa leikkiä tulella vähän (muttei likaa), jolloin pieni vamma estää tulevat suuremmat vammat. Stressiä kannattaa olla vähän (muttei liikaa), jolloin ihmiset pysyvät skarppeina. Nyökyttelen ymmärtäväisesti, kun Taleb kannustaa lopettamaan paapomisen ja keskittymään ihmisten suojelemiseen vakavilta riskeiltä.
Liikunnan puolelle tulee monenlaista vinkkiä. Rasitusvammoilta välttyy, kun liikkuu luonnossa epätasaisella alustalla (jossa kaksi askelta eivät milloinkaan ole samanlaiset), ja kehottaa lukijaa miettimään eroa kuntosalilaitteeseen, jossa pakotettu liikerata on aina identtinen, jolloin kehon kuormituksesta puuttuu satunnaisuus.
Muistan viimeksi kirjaa lukiessani miettineeni crosstrainerilla treenaamisen järkevyyttä, mutta uponneen kustannuksen harhan vallassa en silloin kallista laitetta myynyt. Nyt päätin laittaa muutenkin vähemmälle käytölle jääneen kapineen myyntiin ja huomaan samalla syyllisyydentunteen kuntosalien välttelystä haihtuvan. Ei Taleb paskaa puhu, koska innostuttuani metsätöistä (ja sitä kautta altistaessani itseäni satunnaiselle ja eri asennoissa tapahtuvalle rasitukselle), huomaan olevani kohtuu hyvässä kunnossa, enkä kärsi enää edes läppärityöläisen hartiavaivoista. Yritän palauttaa luottamusta sanaan luonnollinen, jonka huuhaahörhöt ovat pilanneet, mutta tunnen vaikeutta kehua luonnollista treeniä itseään toistavan salitreenin sijaan.
Perhepiiristä löytyy toinenkin antihauraudesta hyötynyt. Ennen koronaa äitiäni varoitettiin alkavasta osteoporoosista eli luiden haurastumisesta, mikä on yleinen vaiva eläkeikäisillä naisilla. Kun muutakaan tekemistä ei oikein ollut, käveli äitini koiran kanssa pitkiä kävelylenkkejä metsässä päivittäin. Paria vuotta myöhemmin osteoporoosin merkit olivat kadonneet lääkärin suureksi hämmästykseksi (minä en ihmetellyt). Luusto oli vahvistunut jatkuvan rasituksen ansiosta – onneksi hän ei keksinyt monen osteoporoosidiagnoosin saaneen tapaan vähentää liikkumista luunmurtumien pelossa.
Myös ravinnon suhteen Taleb esittää mielenkiintoisia ajatuksia. Hän muistuttaa, ettei aamupalan syöminen ole välttämätöntä, ja keksin jälleen palata vanhaan hyvään käytäntöön ja luopua aamupalasta ainakin syksyn ajaksi (helpottaa rajoittamaan kaloreita, sillä ruokahaluni kasvaa valtavasti pimeän ja märän syksyn aikana). Mietin, pitäisikö kokeilla myös pätkäpaastoa, sillä Taleb kertoo elimistön vahvistuvan kun eri ravintoaineita tulee epätasaisesti (vitamiinipilleri ja ravintoympyrän orjallinen suositus päivittäin on huonoin valinta). Hän muistuttaa myös, ettei tuoremehu mitenkään voi olla yhtä terveellistä kuin kokonaisen appelsiinin tai omenan (hapan lajike, ei missään nimessä makea) syöminen, ja mietin olenkohan keksinyt karttaa mehuja edellisen lukukerran jälkeen. Heitto siitä, että sokerin ja hiilihydraattien haitallisuus johtuu siitä, ettei sen kanssa enää syödä suuria määriä kuituja (kuten etenkin ennen sokerin teollista tuotantoa automaattisesti tapahtui) näyttää osuneen oikeaan: lyhyt tekoälyhaku löytää lukuisia 2020-luvulla tehtyjä tutkimuksia, joiden mukaan kuidun samanaikainen saanti vähentää sokerin haitallisia vaikutuksia.
Satunnaisuus hämää vieläkin
Pidän piilotetun riskin käsitteestä tässäkin kirjassa. Yleisesti ajatellaan yrittäjyyden olevan riskialtista ja palkkatyön turvallisempaa, vaikka todellisuudessa yrittäjyyden pienet riskit ovat näkyvissä (ja siksi pelottavia) kun taas palkkatyön suuret riskit (soitto henkilöstöosastolta) ovat piilossa, mikä johtaa ihmisiä harhaan. Yrittäjien on vaikea kohdata Mustaa Joutsenta, joka katkaisisi heidän uransa kokonaan; putkimiehillä, taksikuskeilla ja prostituoiduilla kysyntä vaihtelee koko ajan, mutta asiakkaat eivät milloinkaan lopu kokonaan. Etenkin muunteluun pakottavissa käsityöammateissa (hih!) on luonnostaan antihaurautta, sillä asiakkaiden suunnalta tulee koko ajan painetta pitää kilpailukykyä yllä (toisin kuin suojatyöpaikassa, joka yllättäen katoaa alta).
Tässäkin kirjassa mainitaan rakastamani kalkkunat. Tarinan mukaan kalkkunan luottamus ruokkijaansa kohtaan kasvaa joka päivä, ja saavuttaa huippunsa aivan kiitospäivän alla. Mennyt ei ole tae tulevasta, mutta silti Ben Bernake yllättyi finanssikriisistä. Kalkkunoita löytyy myös kryptoihin hurahtaneista. Ja soitto henkilöstöosastolta tulee juuri silloin, kun 28 vuoden jälkeen on varma siitä ettei itseä ikinä irtisanota.
Naivi tarve puuttua asioihin
Kirjan ehdottomasti paras osuus koskee ”asiantuntijoiden” pakottavaa tarvetta puuttua asioihin. Hän esittää merkillisen esimerkin 1930-luvulta: lääkäreille esiteltiin 389 lasta joista 174 sai suosituksen nielurisojen poistosta. Terveiksi todetut 215 lasta vietiin toisten lääkärein tutkittavaksi, ja nyt näistä 99 kaipaisi nielurisojen poistoja. Jopa vielä jo kaksi kertaa terveiksi todetuista 116 lapsesta löydettiin 52 ilmiselvää poistotarvetta, kun kolmas lääkärijoukko tutki heidät. Huh!
Sama tulos syntyy, kun teksti annetaan ammattilaisen korjattavaksi, ja korjattu teksti edelleen seuraavalle. Riippumatta kuinka pitkä ketju on, löytää jokainen oikolukija jotain korjattavaa (paitsi minä, sillä kun minua pyydetään lukemaan teksti, hyvin harvoin ehdotan mitättömiä muutoksia, puutun ainoastaan asiavirheisiin ja suurempiin epäloogisuuksiin).
Esimerkkejä turhasta puuttumisesta piisaa. Hollantilaisessa Drachtenin kaupungissa poistettiin liikennemerkit kokonaan, jolloin onnettomuudet vähenivät vaaran tunteen teroittaessa tarkkaavaisuutta. Yhdysvalloissa lentoturvallisuus on heikentynyt sääntelijöiden vaadittua autopilotin laajaa käyttöä turvallisuuden nimissä, jonka seurauksena lentäjät eivät huomaa ongelmatilanteita ajoissa (eivätkä enää osaa lentää käsin).
Taleb kutsuu sankarilliseksi rohkeutta jättää puuttumatta asioihin. Poliitikon on vaikeaa vastustaa lasten oikeuksilla perusteltua CSAM-asetusta, joka romuttaisi täysin yksityisyyden suojan (kaikilta muilta paitsi pahiksilta). Lääkäri on tiukoilla yrittäessään perustella potilaalle, että selkäleikkausta kannattaa vähän lykätä josko se paranisi omin avuin; lääkäriä ei palkita eikä arvosteta verrattuna toiseen, joka altistaa potilaan vaikealle leikkaukselle ja käärii välistä mukavat palkkiot. Tekemättömyyttä on vaikea palkita, eikä historia tunne sankareita jotka ovat sankareita jätettyään jotain tekemättä!
Asiantuntijalta odotetaan asioihin puuttumista. Koen itsekin vaikeaksi olla tekemättä mitään, kun vaikkapa soittovalmennuksessa kuulen myyjältä mallisuorituksen, jossa on perusasiat kunnossa ja huomioni ovat korkeintaan makuasioita. Vaikka mitään ei tarvitsisi muuttaa, koen kuitenkin painetta ehdottaa jotain, varsinkin jos koulutuksen maksaja on läsnä.
Joose ja hämmästyneet lääkärit
Kirjan opit turhien operaatioiden välttämisestä ovat juurtuneet. Jokin aika sitten hammaslääkäri epäili hampaan juuren haljenneen ja ehdotti sen poistamista. Talebin opit naiivista tarpeesta puuttua asioihin sisäistäneenä kysyin hammaslääkäriltä kuinka varmana hän asiaa pitää, tämä tuijotti minua ihmeissään ikäänkuin asia ei olisi varma! Lopulta sain hänet myöntämään, ettei hän suinkaan varma ole, ja lopulta sain jopa puristettua hänestä irti todennäköisyyden: mahdollisuus sille, että juuri ei olekaan halki oli hänen mukaansa 30%, mikä kuulosti minun korvaani karmealta virhemarginaalilta. Siis 30% todennäköisyys sille, että hän poistaa hoitokelpoisen hampaan!
Mahdollisuus oli liian suuri. Kävin tämän jälkeen tarkemmassa ”kuvauksessa”, joka paljasti hampaan juuren toden totta haljenneen (ei arvailua, vaan näin omin silmin kuvasta). Nyt suostuin pitkin hampain tulehtuneen hampaan poistoon, mutten katunut maksamaani ylimääräistä kuvausta, koska tulos olisi voinut olla se toinenkin. Muistin, ettei päätöksen järkevyyttä voi päätellä lopputuloksesta.
Toinen esimerkki on elokuulta, kun sain aikaiseksi mennä tarkistuttamaan näköni oikeanvahvuisten lukulasien hankkimiseksi (ikänäkö iski lopulta). Ilmainen näöntarkistus oli perusteellinen, ja lisäksi siihen kuuluisi myös silmänpaineen mittaus. Jälleen Nasse-sedän opit selkäytimessä saivat minut kysymään onko silmänpaineen mittaus oikeasti tarpeellinen operaatio; siis viittaako jokin näöntarkastuksessa paljastunut seikka silmänpainetautiin. Ei viitannut, eikä mikään oireistakaan osunut, joten kieltäydyn mittauksesta optikon suureksi hämmästykseksi. Hän varmasti ajatteli, ettei minulla ole mitään syytä kieltäytyä testistä, mutta minä ajattelin ettei minulla ole mitään syytä tehdä sitä. Perusteluni oli yksinkertaisesti riskin minimointi: kun silmämunaa tökitään vieraalla esineellä, niin turha testi altistaa vähintäänkin silmätulehdukselle.
On siis vakava virhe ajatella, että kaikki lääketieteelliset toimenpiteet välttämättä ovat meille hyödyksi. Aika usein parempi vaihtoehto on olla tekemättä mitään, tai lääkkeen hyöty on pienempi kuin jostain haitallisesta luopuminen. Lääketieteessä via negativa osoittaa voimansa: Druin Burch kirjoittaa kirjassaan Taking the Medicine (ei suomennettu), että tupakoinnin lopettamiseen kehottaminen on lääketieteen merkittävin panos; tupakoinnin vahingolliset vaikutukset ovat karkeasti yhtä suuret kuin JOKAISEN toisen maailmansodan jälkeen kehitetyn lääkkeen ja hoitomuodon edut yhteensä! 🚭
Levytanko
Mustasta Joutsenesta tuttu levytankostrategia tulee lukijalle tutuksi tässäkin kirjassa. Naisten levytanko eli nai kirjanpitäjä ja petä muusikon kanssa on hauska läppä, mutta sosiaalipolitiikan levytanko eli heikkojen suojelu ja tilan antaminen vahvoille heidän työnsä tekemiseksi saa lukijan vakavaksi. Meilläkin poliitikot lähinnä auttavat keskiluokkaa vakiinnuttamaan asemansa, jolloin evoluutio estetään ja samalla aiheutetaan finanssikriisin kaltaisia hässäköitä tai vaikka paisutetaan eläkekuplaa, jotka lopulta vaikuttavat vakavimmin huono-osaisiin.
Hoksaan, että levytankoa voisi soveltaa myös jo aiemmin käsiteltyyn koulutuspolitiikkaan. Suomalaislasten keskiarvoistamiseen tähtäävä peruskoulu on epäonnistunut täydellisesti: ensinnäkin tulokset ovat karmeita jakauman molemmissa päissä (heikoimmat eivät opi edes perusteita, lahjakkaimpien potentiaalia ei hyödynnetä) ja rakennelma on eettisesti kestämätön (todellinen tasa-arvo on tasa-arvoa todennäköisyyden suhteen, siis mahdollisuuksien eikä lopputuloksen tasa-arvoa). Vanhan liiton kansakoulu sen sijaan oli intuitiivisesti oikein (ja mahdollinen vain niin pitkään kun hyväntahtoiset hölmöt eivät sotkeneet sitä tasa-arvoiselta kuulostavilla, mutta tosielämässä toimimattomilla ideoillaan), sillä tasokurssit ovat luonteeltaan levytanko: kansakoulussa opeteltiin perusteet riittävän yksinkertaisella tasolla, tai sitten edettiin oppikoulun kautta lukioon (ja yliopistoon).
Olen ajatellut olevani riskinkaihtaja kieltäytyessäni täysin mm. moottoripyöräilystä, sähköpotkulaudoista, laskuvarjohypyistä, tupakanpoltosta, turhista toimenpiteistä lääkärissä, makkaran kärähtäneen kohtien syömisestä (rapsutan ne pois), pyöräilystä ilman kypärää, ja uusien tuotteiden myyntitoimeksiantojen vastaanottamisesta provisiopohjalla, mutta Taleb vetää vielä paremmaksi lisäten listalleen pyöräilyn muualla kuin Saharan autiomaassa, sokerin ja kaiken mitä ei syöty Levantissa 2000 vuotta sitten. En pysty samaan, onnekseni huomaan vain ettei pyöräily enää inspiroi minua (Bianchi oli veljenpojalla lainassa koko kauden) enkä joudu tutkimaan onko se todella niin vaarallista Suomessakin, että siitä pitäisi luopua (New Yorkissa en ajatellut muutenkaan pyöräillä).
Pidän ohjeesta pysyä levytangon päissä, ja huomaan ilokseni noudattavani sitä. Luen vuoroin Dan Fantea ja Homerosta, mutta jätän hajuttomat ja mauttomat kirjat kesken. Juttelen sujuvasti toimitusjohtajalle ja myyjälle, mutta turhantärkeiden pikkupomojen (etenkin julkisella sektorilla) kanssa en tule lainkaan toimeen. Jätän aamiaisen lisäksi myös iltapalan väliin, jotta pystyn seuraavana päivänä vetämään lounaaksi karmean kebabmätön. Pysyn rationaalisena suurimman osan, mutta välillä teen täysin kahjoja asioita.
Ilokseni huomaan, että toinen suosikkini Ray Daliokin mainitaan kirjassa, sillä olen miettinyt onko herrojen oppien välissä syväkin kuilu. Ilmeisesti ei, koska Taleb kutsuu häntä legendaariseksi sijoittajaksi. Dalion kerrotaan sanoneen ”varmista, että hyväksyttäväksi mahdottoman riskin todennäköisyys on nolla”. Selvä levytanko tämäkin!
Pientä viilattavaa
Ihan kaikessa Taleb ei onnistu. Hän esimerkiksi laittaa kristinuskon ansioksi hyvinvointieroja tasoittaneen yksi vaimo per mies -periaatteen, ja kehuu juutalaistenkin luopuneen samaan aikaan moniavioisuudesta. Hän pitää ilmeisesti jopa Islamin neljä vaimoa per mies ajatusta jotenkin hyvänä, mutta unohtaa kokonaan muinaiset roomalaiset. Augustus sääti vuonna 18 eaa (siis jo ennen Jeesusta) avioliiton ulkopuoliset suhteet kieltävän lain (Lex Iulia de adulteriis coercendis) tarkoituksenaan vahvistaa roomalaista moraalia. Tiberiuksen kaudella (12-37) näitä oikeudenkäyntejä oli erityisen paljon. Ihanne yksiavioisuudesta ja perhekeskeisyydestä on vanhempaa perua.
Myös vanhojen painomittojen (maili, tuuma, naula) puolustaminen on jotenkin tylsää. En ymmärrä miksi jalka on muka helpommin hahmotettava mitta kuin metri, tai mikä on mailin paremmuus kilometriin verrattuna.
Rutistavaa ei ole onneksi ole paljoa, ja erikoisia väittämiä tulee vastaan lähinnä sivulauseissa. Pystyn sietämään muutamat haasteet lähinnä filosofisissa kysymyksissä ja tulkinnoissa, koska matematiikka kirjan taustalla on niin vahva. Aiempiin kirjoihin on toistoa yllättävän vähän. Ne eivät ole välttämättömiä sanoman ymmärtämiselle, mutta niiden lukeminen jotenkin kuuluu asiaan. Rönsyily on kuitenkin niin yleistä, paljon laajempaa kuin kahdessa aiemmassa kirjassa, että se paikoin jopa ärsyttää. Kirjana Musta Joutsen ja etenkin Satunnaisuuden hämäämä ovat paljon tiiviimpiä paketteja, mikä vielä korostuu kun lukee koko kolmikon peräkkäin. Nassim kompastuu omaan nokkeluuteensa ja lisää viestiin turhaa kohinaa…
On tämä silti hyvä. Lukuisat pienemmät huomiot ovat oikeastaan hauskoja, enkä oikeastaan jaksa narista runsaudenpulasta.
Hotellivieras käskee pikkolon kantaa matkalaukkunsa, mutta nostelee puolta tuntia myöhemmin käsipainoja kuntosalilla…
Syntiä kerran tehnyt on luotettavampi kuin hän, joka ei ole tehnyt sitä koskaan…
Paljon virheitä tehnyt, muttei kertaakaan samaa virhettä kahta kertaa tehnyt, on luotettavampi kuin kaikki virheet välttänyt…
Ja miksei kukaan keksinyt laittaa matkalaukkuun pyöriä kuin vasta 80-luvulla? 🤔
Mahtavia pieniä ilon hetkiä sivutolkulla.
Arvosana kirjana: 3-/5
Arvosana antihaurauden idealle: 5/5
Fanipojille: 6/5
