Islamilaisen oikeuden historia – Sarian monet merkitykset kertoo muslimien oikeuskäsityksestä. Islamilainen oikeus on monitulkintainen, koska se nojaa Koraanin lisäksi sekä Muhammedin sanomisiin ja väitettyihin sanomisiin. Lain lisäksi tapakulttuuri kertoo kuinka hyvä muslimi elää.
Islamilaisen oikeuden historia jakautuu kolmeen osaan: Islamin historiaan, lain sisältöön ja sen soveltamiseen eri muslimimaissa. Historiaosio nojaa muslimien omaan tarinaan, eikä mielestäni paremmin perusteltuun revisionistiseen tulkintaan, suosittelen lämpimästi esim. Tom Hollandin kirjaa In the shadow of the sword. Myös tämän kirjan esimerkeissä 600-luvulta puhutaan Muhammedin ja Koraanin sijaan profeetoista, mikä tukee ajatusta Islamin muotoutumisesta uskonnoksi vasta Abbasidien aikana. No, kysymys ei ole kirjan kannalta kuitenkaan oleellinen.
Kirjoittaja Joonas Maristo on tutkija ja -lehtori Helsingin Yliopistolla, joka on aiemmin julkaissut kirjan Persian matkasanakirja ja kulttuuriopas sekä suomentanut teoksen Humalan ja lemmen lauluja – Rumin nelisäkeet.
Islam osana Abrahamilaisia uskontoja
Islam ammentaa samasta traditiosta mitä muutkin Abrahamilaiset uskonnot. Vanhin versio on juutalaisten Toora, seuraava versio on kristinusko Jeesuksen tuomine lisäyksineen, ja muslimit lisäävät tähän päälle vielä Muhammedin ilmoitukset. Suurin osa profeetoista on samoja, ero syntyy siinä missä kohtaa uskonnosta saadaan ”lopullinen versio”. Uusiakin yrittäjiä on: 1800-luvun lopulla muslimioppinut Mirza Ghulam Ahmad julisti olevansa luvattu lopun aikojen messias, ja hänen perustamallaan Ahmaddiyya-liikkeellä on nykyisin noin 10 miljoonaa seuraajaa. Aika näyttää onko siitä uudeksi valtauskonnoksi.
Islamin peruskivi on Koraani. Koraani on kokoelma profeetta Muhammedin arkkienkeli Gabrielin välittämiä ilmestyksiä, jotka hän välitti suullisesti seuraajilleen, ja perimätieto siirtyi lukuisten henkilöiden kautta eteenpäin ennen kirjoittamista samoihin kansiin. Nykyisin käytännössä kaikki muslimit tunnustavat Egyptin standardiversion (1924) oikeaksi Koraaniksi. Koraanin teksti on osa taivaassa säilytettyä ”varjeltua taulua”, minkä vuoksi siinä on ristiriitaisuuksia eikä sitä voi ymmärtää ilman tulkintoja. Koraani on myös kielisidonnainen, ja sitä voi tulkita vain alkukielellä. Suullinen traditio on edelleen vahva, ja uskonoppineiden tapana on opetella koko Koraani ulkoa.
Seuraavalla tasolla on hadith, eli lyhyt (yleensä asiayhteydestä irrotettu) kertomus siitä mitä Muhammed teki tai sanoi. Yhteensä haditheja on satoja tuhansia, joten muslimit itsekin ymmärtävät suurimman osan niistä olevan keksittyjä. Hadithien luotettavuuden arviointi perustuu auktoriteetteihin ja riittävän hyvin dokumentoituun välitysketjuun ”kuka kertoi kenelle”. Koraanin ollessa lyhyt kirja nojaa suurin osa laista haditheihin. Tulkintaeroja on paljon, haditheissa on viittauksia esimerkiksi alkoholinkäytön hyväksymiseen, vaikka nykyisin sitä pidetään kaikkialla kiellettynä.
Käytännön tasolla on fatwa eli uskonoppineen näkemys johonkin asiaan. Perusteluina käytetään Koraania, haditheja, ja koulukuntariippuvaista tulkintaa ja päättelyä. Tunnetuin fatwa lienee Salman Rushdien kuolemantuomio, mutta yleensä kysymys on kepeämmistä aiheista. Fatwan voi antaa mistä tahansa: ruokailusta, pukeutumisesta, peseytymisestä, tai kaupankäynnistä. Fatwa -kirjallisuutta on runsaasti ja ne ovat yleensä kysymysmuodossa: miten teen asian X.
Nykyisin kymmenestä suurimmasta muslimimaasta kaikki siialaista Irania lukuunottamatta ovat sunnalaisia. Suurimmassa osassa lainsäädäntö on siirtomaa-ajan jäljiltä kohtuullisen modernia, eikä esimerkiksi varkailta yleensä katkota käsiä. Globaalisti tarkastellen vanhoilliset näkemykset ovat kuitenkin vallitsevia. Varsinkin öljyllä rikastunut Saudi-Arabia vie rahan voimalla maailmalle – ja myös Suomeen – wahhabilaisuutta, joka on erittäin vanhoillinen tulkinta ryyditettynä länsimaiden vastaisuudella.
Islamilainen laki ei suoraan velvoita tekemään silmissämme pahimpia ihmisoikeusloukkauksia ja väkivallantekoja. Itsemurhaiskut, jihad (termi ymmärretään yleensä väärin), pakkoavioliitot, tai ympärileikkaukset eivät saa suoraa tukea Koraanista tai edes haditheista, vaan pohjautuvat paikallisiin tapoihin – tietysti voidaan väittää, että paikallisen uskonoppineen fatwa on hänen vaikutusvallassaan eläville täysin todellista islamilaista lakia. Sen sijaan naisten hunnun suhteen ei jää seliteltävää, sillä jae 33:59 sanoo: ”Profeetta, sano puolisoillesi, tyttärillesi ja uskovien vaimoille, että he panisivat vaatteen päänsä yli. Tämä on parasta, jotta heidät tunnettaisiin siveiksi eikä heitä häirittäisi.”
Lain silmissä mies on ylempänä
Kirjan lukeminen on avartavaa. Sukupuolten välinen tai seksuaalinen tasa-arvo on lapsenkengissään, eikä Koraani jätä paljoa tulkinnanvaraa. Miehen kerrotaan olevan naista pykälän korkeammalla, ja miehen olevan naisen suojelija. Homostelun suhteen linja on vielä selvempi: ”Jos mies lähestyy miestä, he kumpikin syyllistyvät aviorikokseen. Jos nainen lähestyy naista, he kumpikin syyllistyvät aviorikokseen.”
Tasa-arvo-osio on todella sakeaa luettavaa. Naisten tasa-arvoa ajavat muslimit eivät pidä feminismistä, koska feministinen perinne yhdistyy kolonialismiin tai ainakin sisältää hegemonistisia mielleyhtymiä. Tuntuu, että samaan aikaan ajetaan tasa-arvoa, mutta länsimainen tasa-arvo ei kelpaa! Minulle osio näyttäytyy niin, että moni haluaa sekä syödä kakun että säästää sen; siis pitää kiinni uskonnosta, mutta elää sen kirjoitusten vastaisella tavalla.
Avioliitto on muodollisesti kauppasopimus, joka on jo lähtökohtaisesti helposti purettava muiden sopimusten tapaan (toisin kuin kristittyjen elinikäinen avioliitto, joka nähdään pyhänä sakramenttina). Sen sanamuodossa mainitaan tarjous ja sen hyväksyminen, ja käytännössä sopimus antaa miehelle perheen elatusvelvollisuutta vastaan yksinoikeuden yhdyntään. Koraanin mukaan vaimoja voi olla neljä, ja islamiin kääntyneen on luovuttava ”ylimääräisistä”. Mielenkiinnosta selvitän miten sulttaanin haaremi on voinut olla uskonnon mukainen, ja hoksaan jalkavaimojen menevän eri kategoriaan. Miehen seksisuhde omaan orjaansa on sallittu ilman avioliittoa.
Suomalaisen silmin tasa-arvo-ongelmia riittää. Tyttären perintöosuus on puolet pojan osasta. Muslimimies saa avioitua juutalaisen tai kristityn naisen kanssa, mutta musliminainen saa avioitua vain muslimimiehen kanssa. Aviomies valvoo naisen elämää ja määrää kodin ulkopuolisesta elämästä ellei avioliittosopimus toisin määrää. Saudi-Arabian misyar-avioliitossa nainen jää asumaan vanhempien luo ja nämä vastaavat perheestä, mutta mies säilyttää yksinoikeuden yhdyntään. Miehellä on ilman ennakkovaroitusta oikeus suulliseen avioeroon.
Paperilla muslimivaltiot väittävät noudattavansa ihmisoikeuksia, sillä ne ovat allekirjoittaneet Kairon julistuksen ihmisoikeuksista (1990). Teksti on samankaltainen kuin YK:n ihmisoikeusjulistus, mutta sisältää täydellisen vapaudu vankilasta -kortin: ihmisoikeudet eivät saa olla ristiriidassa islamin periaatteiden kanssa. Julistus esimerkiksi takaa ajattelun ja uskonnon vapauden, mutta toteaa heti perään että näitä saa rajoittaa!
Länsimaissa asuvien muslimien asema on kaksijakoinen. Fundamentalististen näkökulmien mukaan muslimi ei edes saisi asua länsimaassa. Jotkut taas tulkitsevat islamia niin, että muslimi voi vaihtoehtojen puuttuessa vaikkapa ottaa normaalin asuntolainan, vaikka Koraani kieltää koron.
Lakien kiertämisen osio on huvittava. Esimerkiksi korkokieltoa kierretään keinotekoisesti tekemällä eriarvoisia ”kauppoja”, jonka lisäksi pankit nykyisin antavat vapaaehtoisia ”lahjoja” tallettajille (pohdin kuinka hyvin lahjojen arvo seuraa viitekorkoja). Monitulkintaisesta puheesta valan vannomisen yhteydessä on kirjoitettu opaskirjoja. Kummallisin ammatti on muhallil; miehen tehtävä on mennä yhdeksi yöksi naimisiin eronneen vaimon kanssa ja maata tämän kanssa (jotta avioliitto toteutuu), jolloin vaimo on seuraavana aamuna vapaa avioitumaan uudelleen ex-miehensä kanssa.
Kiinnostava asiaa kuivassa muodossa
Kirja on opettavainen, mutta raskassoutuinen. Varsinkin islamilaisten valtioiden osuus on sanalla sanoen tylsä, sillä tarina tuntuu joka puolella samalta: maalliset lait eivät kelpaa uskonoppineille. Ainoa ero muslimivaltioiden välillä on vastarinnan laajuus.
Kirjan rakenne on toimiva. Teksti on sopivan neutraalia kuten tietokirjassa kuuluukin: länsimaalaisen silmiin ikäviltä näyttävät opinkappaleet käydään läpi asiallisesti, eikä uskontoa yritetä kaunistella tai demonisoida. Islam on mitä se on, ja lukijan on helppo ymmärtää miten uskonto toimii, ja miten monin eri tavoin kirjoituksia käytännössä tulkitaan.
Mielestäni kirjan tärkein oppi on, että muslimien suhde uskontoonsa poikkeaa täysin suomalaisten ja yleensäkin eurooppalaisten suhteesta kristinuskoon. Suomen ja Euroopan kristityistä valtaosa on korkeintaan Raamattua väljästi seuraavia tapakristittyjä, ja fundamentalistisia näkemyksiä on ainoastaan pienillä vähemmistöillä, mutta muslimien kohdalla tilanne on täysin päinvastainen: suuri enemmistö pitää Koraania muuttumattomana eikä hyväksy moderneja vapaamielisiä tulkintoja. Ajatusvirheemme vuoksi kuvittelemme muslimien toimivan kuten me, vaikka todellisuudessa he toimivat eri tavalla.
Muslimien uskonto ja tavat nivoutuvat tiiviisti toisiinsa, ja pelkästään tämän ymmärtäminen selittää vakavat ongelmat muslimien kotoutumisessa. Uskontoon välinpitämättömästi suhtautuva eurooppalainen kuvittelee muslimin kotoutuvan kuten hän itse kotoutuisi, mutta muslimi pitääkin hänen yllätyksekseen tiukasti kiinni uskonnostaan ja tavoistaan, jotka poikkeavat radikaalisti liberaaleista eurooppalaisista tavoista.
Kirjan luettuaan ei voi kuin huolestua Suomeen kanavoidusta saudirahasta. Vanhoillisten näkemysten mukaan yksilönvapaus, demokratia ja ylipäätään perusihmisoikeuksina näkemämme asiat ovat islamin vastaisia. Saudi-Arabian levittämässä islamissa ongelma korostuu.
Kirja on tymäkkyydestään huolimatta hyödyllistä luettavaa. Muslimien osuus Euroopassa kasvaa koko ajan, joten on syytä ymmärtää miten he näkevät uskontonsa. Suosittelen.
Arvosana: 3+/5
