Let them -teoria on Mel Robbinsin kolmas kirja, joka on noussut vuoden 2025 hitiksi ja sitä myötä suomennettukin. Kirjan idea on yksinkertainen, mutta yllättävän vaikea suomentaa: let them ei mitenkään tiivisty suomeksi kahteen eikä edes viiteen sanaan. Kirjan pointtina on keskittyä omaan tekemiseen, lopettaa muiden ihmisten (hölmöilyiden) ihmettely ja antaa muiden toimia kuten toimivat.
Mel Robbins on alkujaan juristi. Hänen perheensä bisnekset menivät pitkään penkin alle, ja elämä oli enemmän tai vähemmän kujanjuoksua. Hänen ensimmäinen kirjansa vuonna 2010 ei juuri ottanut tuulta alleen, mutta 2015 julkaistu 5 seconds rule nousi jo ainakin pieneen suosioon. Tätä kirjoittaessa huomaan, että minua jotenkin naurattavat self help -kirjailijat, joilla menee elämä päin helvettiä kunnes he menestyvät self help -kirjailijoina (ja nämä ovat jotenkin sukua verkkovalmentajille, jotka myyvät valmennuksia siitä kuinka myydä valmennuksia verkossa).
Palataanpa asiaan. En ole oikeastaan milloinkaan jaksanut miettiä mitä muut ajattelevat, ja kummastellut miksi ihmiset antavat niin paljon painoarvoa toisten ihmisten ajatuksille. Minusta esimerkiksi paskan puhuminen on vain positiivinen merkki, joka yleensä kertoo joko siitä, että sinulla menee hyvin (kateelliset nussuttaa) tai siitä, että teet asioita oikein (teet jotain mitä muut haluaisivat tehdä, mutta he eivät uskalla, joten he yrittävät vetää sinua alas omalle tasolleen). Jos et tee ikinä mitään, ei sinusta puhutakaan. Karavaani kulkee ja koirat haukkuu!
Tilasin kirjan muutama kuukausi sitten rouvalle, joka miettii mielestäni ihan liikaa muita. Hän kuvittelee, että vika on itsessä jo asiakas ei osta, kaveri ei heti vastaa viestiin, tai joku vanha ystävä ei kutsu kylään. Nähtyäni Robbinsin postauksia netissä ajattelin, että tässä voisi olla ideaa, ja pistin kirjan tilaukseen. Loppujen lopuksi luin kuitenkin kirjan itse ensin, enkä usko rouvan tätä lukevan loppuun asti, koska jenkkityylinen kirja ei kuulemma pidä otteessaan. Olen samaa jenkkityylisyydestä, ja vaikka asia onkin hyvää, niin onhan tämä kirjana korkeintaan keskinkertainen.
Vastuu onnellisuudesta on itsellä
Vaikka kakku ei ole kaunis kuin päältä (ihana kohokuvioinen kansi), on asia on kuitenkin painavaa. Robbins palauttaa mieleen vanhan viisauden, ettei kannata murehtia asioita, joihin ei voi itse vaikuttaa. Keskity omiin asioihin, äläkä sido onnellisuuttasi muiden tekemiseen.
Mel aloittaa kirjan mainiolla esimerkillä: somessa näkyy kuinka kaveriporukka pitää kivaa jossain. Tyypillinen reaktio on kateus, miksei minua kutsuttu? Miksi Rampe kuitenkin pyydettiin mukaan, onko se muka parempi kaveri kuin minä? Miksen ole tärkeä? Mitä minussa on vikana? Miksen kelpaa?
Jos mopo keulii, niin tässä kohtaa haistatetaan kaverille pitkät. Me oltiin ala-asteella parhaat kaverit, ja tämä ei ole OK! Jos et leiki minun kanssa, en minäkään leiki sinun kanssa. Se on kerrasta poikki: ei muuta kuin kitkerä palaute someen ja kaveruus katki. Eikun…
Naurattaa, miten joskus on itsekin ajatellut näin typeriä, ja etenkin jos porukka on tehnyt jotain mikä ei edes nappaisi itseä (jos olisi optimisti voisi ajatella, että tiesivät etten halua ja siksi ei pyydetty). Melin mukaan parempi tapa on kuitenkin miettiä onko tässä edes kyse minusta. Jos ei itse ole ollut yhteyksissä vuosiin, niin onko minua edes mietitty vuosisadan ryyppyreissua suunniteltaessa? Olenko tehnyt osani ja ollut itse kuulolla? Olisinko itse kutsunut tämän henkilön samassa tilanteessa? Yleensä kyse ei ole mistään laiminlyönneistä, vaan siitä, että omassa päässä ihmissuhde on läheisempi kuin mitä se todellisuudessa on. Ystävyys oli syvää kymmenen vuotta sitten, mutta ihminen ei ole hoksannut päässään päivittää statusta nykytilaa vastaavaksi. Mel myös muistuttaa, että kirjan tarkoitus ei ole syyttää muita omista ongelmista tai yksinäisyydestä, vaan katsoa ihan ensimmäisenä peiliin.
Osio vertailusta muihin on hyvää tavaraa. Mel kehottaa katsomaan omaa tekemistä eikä kadehtimaan muita: joku toinen on aina onnekkaampi tai menestyy muuten sinua paremmin. Kannattaa pikemminkin miettiä, että muiden menestys tarkoittaa, että sinäkin pystyt – etenkin jos näyttää siltä, että sinua lahjattomampi tai laiskempi menestyy. Vähän samasta aiheesta olen aiemmin kirjoittanut Huippumyynnin blogiinkin.
Kirjan lopuksi Mel vääntää rautalankaa siitä, ettei ihminen muutu ellei hän itse halua. Naurahdan väsyneesti etenkin puolison muuttumisesta haaveileville. Peukutan suositukselle suoraviivaisesti kysyä mihin suhde on menossa sen sijaan, että vaan haahuilisi menemään ja toivoisi seurustelukumppanin haluavan samaa mitä itse. En ihan tiedä onko hänen vuorovaikutusvinkeistään, joilla ihmisen voi saada haluamaan muutosta mitään iloa, mutta voihan niitäkin kokeilla. Ehkä, tuntuivat kyllä oudoilta…
Aikuista ystävyyttä
Mielestäni kirjan paras pointti on malli joka selittää ystävyyden syntymistä ja pysymistä. Robbins listaa kolme elementtiä, jotka ystävyys vaatii: läheisyys, ajoitus ja energia. Jos et vietä jonkun kanssa aikaa samassa tilassa säännöllisesti, ei teistä voi tulla ystäviä. Jos itse painat lapsiperhearkea, tuskin ystävystyt opiskelijan, bailaajasinkun tai eläkeläisen kanssa. Lisäksi jotain yhteistä energiaa tarvitaan, tai ystävyys ei vaan ota tuulta. Ystävyys voi myös hiipua, eikä se ole kenenkään vika; jos entistä parasta kaveria ei enää kiinnosta, niin mitä sitten? On tavallaan ihan luonnollista, ettei vaikkapa koulukaverien kanssa välttämättä ole enää mitään yhteistä vuosikymmeniä myöhemmin, vaikka aikoinaan olikin.
Hyvä ystävyys vaatii ajassa mitattuna noin 200 tuntia yhdessä vietettyä aikaa, mikä tuntuu ihan järkeenkäyvältä. Kirjasta saa vinkkejä kuinka ystävystymistä voi helpottaa ja vanhoja ylläpitää. Vinkki siitä ettei kannata stressata jos kaveri ei heti vastaa viesteihin on hyvä muistutus; ei ole ongelma vaikkei ole ensimmäisenä toisen mielessä (ja eikö top5 sijoitus ole silti hyvä?). Vielä kun muutkin tietäisivät periaatteen, niin ei tarvitsisi stressata vendettaa jos ei ehdi vastata (tai muista koko asiaa enää illalla, jos katsoo viestin kesken työpäivän).
Kirjan haasteena on toisto. Siinä listataan sivutolkulla asioita, jotka ihmisiä häiritsevät, ja ehkä vähempikin olisi riittänyt. Noh, nyt mielikuvituksetonkin lukija löytää varmasti jonkin esimerkin johon samaistua!
Se mikä kirjassa puuttuu, on konkretia siihen miten ihmeessä sen zenmäisen mielenlaadun saisi pidettyä. Vaikka tiedän, että minun kannattaisi vaan antaa ihmisten ajaa liikenteessä miten sattuu, niin jotenkin on mahdotonta olla ärsyyntymättä, kun vaikkapa riihimäkeläisten on ihan pakko odottaa liikenneympyrän tyhjenemistä muista autoista ennen kuin uskaltavat ajaa sinne! 🙈
Mel Robbins kyllä kehottaa olemaan ymmärtäväinen vajavaisille ihmisille: ajotaidottomien lisäksi kannattaa ainakin yrittää ymmärtää turhasta mustasukkaista puolisoa, vanhempia tai ystäviä jotka eivät vuosien jälkeenkään hyväksy puolisoa (omasta mielestään hyvistä syistä), tai lapsia, jotka kiukuttelevat aikuisinakin (eivätkä tajua seurustelevansa idiootin kanssa). Mel antaa vinkkejä mykkäkoululaisen käsittelyyn, kehottaa tekemään vaikean päätöksen nyt ettei myöhemmin olisi vielä vaikeampaa (esimerkkinä häiden peruminen edellisenä iltana), ja alleviivaa jokaisen vastaavan omista tunteistaan. Sisältö on hyvää kamaa.
Kyllä tästä hyviä ideoita löytyy, mutta kirjana tämä on jotenkin löysä suoritus. Teksti ei ole oikein timanttista ja toistoa on liikaa, tämä on jenkkihapatusta pahimmillaan, eikä voi kuin toivoa timanttisen suomennoksen paikkaavan pahimpia puutteita. Jos ei nappaa luettuna, niin katso vaikka muutama lyhytvideo netistä, niistä pääsee jo jyvälle.
Ideana: 5/5
Kirjana: 2-/5
