Hovimies on opas renessanssiajan hyvin käyttäytyvälle miehelle. Baldassare Castiglionen teos vuodelta 1528 ei kaikilta osin sovellu nykypäivään, vaan toimii paremmin aikamatkana 1500-luvun italialaisiin hoveihin. J.A. Hollon vuonna 1957 suomentama teos löytyy edelleen hyvinvarustetuista antikvariaateista ja kirjastoista.
Hovimies esittää asiansa neljänä iltana käytyjen keskustelujen kautta. Tapahtumat sijoittuvat Urbinon hoviin, jossa myös Castiglione vaikutti, mutta hän ei sijoita itseään tarinaan, jossa joukko ylemmän säädyn miehiä ja naisia kokoontuu keskustelemaan hovimiehen ihanteesta. Täydellistä hovimiestä määritellessä keskustelu käy välillä kuumana.
Millainen hovimies sitten on? Yksimielisyys löydetään hyvistä käytöstavoista, kaunopuheisuudesta, hyvästä ryhdistä ja tunteiden hallinnasta, siis paketin pitää olla ulkoisesti kaunis. Samaan aikaan herran kuuluu myös olla vahva ja hyväkuntoinen, urhea sotilas, sekä taiteiden ja kirjallisuuden tuntia. Hovimies on naisten rakastama, koska hän antaa näille syyn olla rakastettava. Ei paineita!
Pidän siitä, että hovimies nojaa totuuteen. Hän ei otaksu tietävänsä jotain, mitä ei oikeasti voi tietää, ja vaikenee asioista joihin tietää olevansa perehtymätön. Hovimies on epäilijä. Puhuessaan hän ymmärtää kuulijoidensa rajoitteet; hän ei ole maanviljelijä, joka kylvää viljaa maahan joka sopii vain viinille.
Keskustelut ovat ajan tapaan pitkiä ja polveilevia, omaan makuun välillä pitkäpiimäisiä. Debatti on kuitenkin kiinnostavaa: pitääkö hovimiehen välttämättä olla hyvää syntyperää? Saako hän olla ruma? Onko vaatimattomuus hyvästä? Täytyykö hänen puhua kirjakieltä? Kuuluuko herran toiveita noudattaa kirjaimellisesti jos tekemällä toisin voi saavuttaa paremman lopputuloksen?
Nykyaikainen hovimies
Parasta antia on hovinaisen ideaaliin kääntyvä keskustelu. Kukaan ei kyseenalaista, että naisen tärkein taito on häveliäisyys oman maineen varjelemiseksi, vaikka soraääniä kuuluukin hovimiesten väistämättömästä osallisuudesta irstaisiin rikkomuksiin. Vääntö on ikiaikainen.
Ei kirja kuitenkaan mitään patriarkaalin hapatusta ole. Castiglione asettaa keskustelijoiden suihin aivan nykyaikaisen kuuloisia väitteitä, jotka tuovat esiin sen, että nainen pystyy samaan mitä mieskin, ainakin jos sotilaalliset fyysistä kuntoa vaativat uroteot unohdetaan. Erityisesti nautin tavasta, jolla seurueen sovinisti laitetaan kuriin. Hovimies on kehittyneen tasa-arvokäsityksen kannattaja!
Castiglione on termin sprezzatura isä: hovimies kuuluu hoitaa vaikeatkin tehtävät kuin ne olisivat helppoja. Hovimiehen kuuluu antaa vaikutelma, että hän tekee näennäisen helposti ja vaivatta asiat, jotka vaativat paljon taitoa. Hän voi esimerkiksi antaa kuvan, että heittää jotain lonkalta, vaikka taustalla on paljon harjoittelua tai suunnittelua. Nykyisin sprezzaturaan törmää lähinnä miesten pukeutumisen puolella: kun näet särmästi pukeutuneen kaverin, jonka solmio näyttää kiireessä solmitulta, mutta silti jotenkin hyvältä, on kyseessä todennäköisesti varttitunnin askartelun tulos, joka vain näyttää rennolta.
Pukeutumiseenkin puututaan. Yllättäen saksalaisten ja ranskalaisten tyyli ei miellytä, vaan italialaiset osaavat paremmin. Jotkut asiat eivät muutu.
Klassikko mikä klassikko
Hovimies on eittämättä ansainnut klassikon aseman vaikutettuaan koko mantereen käytöskoodiin. Esimerkiksi Kaarle V piti tarinan mukaan pöydällään aina kahta kirjaa: Hovimiestä ja Machiavellin Ruhtinasta. Muita ”faneja” ovat mm. Montaigne, Oscar Wilde, Nassim Nicholas Taleb, ja sprezzaturan ruumiillistuma, rannekellonsa kauluspaidan hihan päälle asetellut Gianni Agnelli.
Lukukokemus on miellyttävä, muttei helppo. Kirjan alku on jäykkä, kunnes lukija pääsee mukaan renessanssin tunnelmaan, jonka Hollo kiitettävästi suomentaa. Todellisuuteen perustuvat hahmot ovat nykylukijalle vieraita, ja heitä on paljon, joten en edes yritä muistaa kuka on kuka – mutta se ei onneksi estä kirjasta nauttimista. Kirjan ensimmäinen päivä on vaikein, toinen mukava ja kohokohta on kolmannen päivän keskustelu hovinaisesta.
Hovimies soveltuu parhaiten renessanssin, käytöstapojen, ja (Italian) historian ystäville. Mitä enemmän aikakautta tuntee, sen enemmän tästä saa irti. Tiedät kyllä onko tämä sinulle vai ei.
Arvosana: 4-/5
