Näin aikoinaan Alex Garlandin elokuva-adaptaatio Annihilation (2018) ja vasta hiljattain luin Jeff VanderMeerin kirjan Hävitys. Elokuva on visuaalisesti hieno ja tunnelmaltaan ehkä hiipivän ahdistava, mutta kirja on jotain muuta. Ei parempaa tai huonompaa, vaan ihan eri teos.
Lyhyesti kerrottuna neljä nimetöntä naista lähetetään tutkimusmatkalle mystiselle Alue X:lle, eristyneelle rannikkovyöhykkeelle, joka on suljettu ulkomaailmalta. Edeltävät retkikunnat ovat palanneet muuttuneina, tai eivät ollenkaan. Tarinan edetessä nousee epäilys, että retkikunnallekaan ei ole kerrottu kaikkea, ainakaan totuuden mukaisesti. Kirja on biologin kertomus, naisen joka viihtyy vuorovesialtaiden kotiloden seurassa paremmin kuin ihmisten.
Taustatarina paljastaa hajoavan avioliiton: biologin aviomies oli mukana edellisellä retkikunnalla ja oli yksi palanneista. Moni muu asia jätetään roikkumaan, ja se on kirjan voima ja ärsytys: VanderMeer ei tarjoa kunnon lopputulemaa oikein mistään. Biologi on etäinen kertoja, mutta toimiva valinta: hän kuvaa kaikkea kuin näytteitä laboratoriossa, ihmiset mukaan lukien. Jotkut kokevat, että tämä tekee samaistumisesta vaikeaa, mutta ei se minua häirinnyt.
Jos odottaa selityksiä, pettyy. VanderMeer ei kerro mitä Alue X on, hän on kiinnostunut siitä, miltä tuntuu kohdata jotain käsittämätöntä. Kirja kuuluu lähinnä weird fiction -perinteeseen, johon kuuluu hyväksyä, että kaikkea ei selitetä. Tunnelma muistuttaa enemmän jonkinlaista mystistä kauhua kuin tavallista scifiä: hiipivä tunne, että maailma ei toimikaan niillä säännöillä joita luulit tuntevasi.
Elokuvaan verrattuna kirja on huomattavasti sisäänpäin kääntyneempi. Elokuvassa oli visuaalisia elementtejä, joita VanderMeerin teksti vain vihjaa. Molemmat toimivat, mutta eri tavoin. Kirjassa tunnelma syntyy siitä mitä ei sanota tai ei ainakaan selitetä. Parhaimmillaan Hävitys on silloin kun antaa periksi sen outoudelle.
Kirja on aika lyhyt, eikä siinä ole tyhjäkäyntiä. Tarina etenee koko ajan. Silti huomasin lukiessani, etten olisi jaksanut tätä kovin paljoa pidempään. Haahuilu on kai konteksti huomioon ottaen tarkoituksellista, mutta se on silti haahuilua. Jotkut kohtaukset, erityisesti maanalaiseen torniin liittyvät jaksot sammalkirjoituksineen, ovat häiritseviä lukemisen jälkeen, mutta niiden välillä on hetkiä jolloin tuntuu, että kirja pitää lukijaa tarkoituksella pimeässä vähän liiankin pitkään.
Jos pidit elokuvasta, kirja varmaankin on lukemisen arvoinen, mutta odota eri tarinaa. Jos olet tottunut scifiin jossa maailmanrakennus on selkeää ja juoni etenee loogisesti, tämä saattaa ärsyttää. Hävitys tarvitsee lukijan, joka sietää epävarmuutta ja nauttii tunnelmasta enemmän kuin selityksistä.
Lopputulema on kädenlämpöinen, mutta silti ajattelin lukea trilogian seuraavan osan. Alue X:n outoudet jäivät juuri sen verran kaivelemaan, että täytyy tietää mihin tämä vie. Se lienee jonkinlainen suositus.
