Ei koskaan huomispäivää on Mika Waltarin pienoisromaani, joka jatkaa Kultakutrin surullisissa tunnelmissa. Tarina alkaa onnettomuudella, jossa pieni poika saa surmansa. Dilemma aiheutuu siitä, että päähenkilö on liikkeellä rakastajattarensa kanssa, ja alla on rakastajattaren miehen loistovaunu. Ei auta kuin piilotella tapahtunutta ja paeta paikalta.
Päähenkilö Kapteeni on entinen jääkäri, joka on töissä rikkaan Bergasin yrityksessä epämääräisellä suhdannehavainnoitsijan tittelillä. Kapteeni kohtelee Bergasia alaiselle sopimattomaan tyyliin, ja ilmeisesti on saanut tehtävän jonkun vanhan jutun ansiosta. Kapteeni vähät välittää kiitollisuudesta, ja makaa Bergasin vaimon Astridin kanssa.
Kapteenin ajatukset palaavat usein Itä-Karjalaan ja vapaussodan raakuuksiin. Sodan kauhut eivät kuitenkaan ole mitään verrattuna syyllisyyteen, mitä pienen pojan kuolema aiheuttaa. Se sotkee myös suhteen Astridiin, jos siinä edes koskaan on ollut mitään sen kummempaa.
Teos on hieno. Syyllisyydentunnon kuvaus on mainiota, mutta tuntuu välillä kierrätykseltä. Olen varma, että olen lukenut vaikkapa tämän lauseen joskus ennenkin. ”Ajattelin… niitä joiden ei koskaan tarvinnut koskaan syntyä toivottomaan vanhan maailmaan, kun uusi oli vasta syntymässä.”
Ei koskaan huomispäivää kirjoitettiin alun perin WSOY:n vuoden 1937 kirjoituskilpailuun hassusti hämäyksenä. Waltari epäili, ettei hänen anneta voittaa, joten hän osallistui kahdella tekstillä: tämän tarinan tarkoitus oli näyttää Waltarin tekstiltä ja hän mm. teki siihen käsin korjauksia, jotta lautakunta varmasti menisi halpaan. Suunnitelma toimi, ja piilo-Waltari Vieras mies tuli taloon voitti potin. Ilmeisesti WSOY suutahti pikku jekusta, koska Ei koskaan huomispäivää julkaistiin vasta 1944. Teos käännettiin lopulta 7 kielelle ja siitä on tehty peräti kolme elokuvaa.
Waltari tekee jälleen erinomaista työtä. Kannattaa lukea.
Arvosana: 5/5
