Määrätty on Robert M. Sapolskyn kirja, jossa neurotietelijä perustelee miksei hän usko vapaan tahdon olemassaoloon. Lähestyn Stanfordin yliopiston emeritusprofessorin kirjaa epäilevänä, koska en pidä itseäni millään tasolla deterministinä (fun fact: nimesin ensimmäisen Teslani ”Indeterminist”) eli en usko koneen lailla etenevään maailmankaikkeuteen, jonka tietoiset asukkaat muka eivät pystyisi millään lailla vaikuttamaan kohtaloonsa. Ja ei, en todellakaan usko kohtaloonkaan, kiitos kysymästä! 😄
Kirja alkaa nihkeästi. Perusteluita luvataan täyslaidallinen, mutta se ettei pysty tahtomaan mitä tahansa on minusta aika kehno perustelu. En pysty ajattelemaan mitä haluan, entä sitten? Tahdonvoimani on rajattu, entä sitten? Huonosti nukutun yön, rouvan kiukuttelun, tai moottoritien vasemmalle kaistalle juuttuneen hinupetterin perässä köröttelemisen jälkeen saatan ärsyyntyneenä toimia typerästi, mutta ei se silti tarkoita, ettei vapaata tahtoa ole. Kovasti ponnistellen olen pyristellyt eroon pahoista tavoista, olen esimerkiksi syksyn ajan onnistunut (mielestäni ansiokkaasti) torjumaan impulssin näyttää keskisormea liikenteessä törttöileville skodakuskeille, vaikka mieli on tehnyt monia kertoja. Vapaalla tahdolla voi muokata käytöstään.
Sapolsky esittelee kirjan ensimmäisellä puoliskolla hirveän listan ajatteluumme ja käytökseemme vaikuttavista tekijöistä, joiden perusteella hän uskoo ettei vapaata tahtoa ole. Libetin klassinen koe, jossa aivoissa havaitaan toimintaa jo ennen kuin henkilö päättää painaa nappia (tyypillisesti henkilö päättää toimia 200 ms ennen kuin painaa nappia, mutta aivoissa näkyy toimintaa jo 500 ms aiemmin), ei edes kirjailijan itsensä mukaan vielä todista mitään. Alain Berhozin teos aivoista liikkeen ennustajana saa minut pohtimaan, onko Libetin havainnolla enemmän tekemistä käden liikuttamisen kanssa; koehenkilö todennäköisesti tuntee painetta suorittaa tutkijan vaatima fyysinen liike pian, mikä aiheuttanee erilaista toimintaa kuin jos ihminen päättäisi hyväksyä kaverinsa kutsun lähteä ensi viikolla porrasjuoksutreeniin.
Kaaosteorian kautta kuljetaan kohti kvanttimekaniikan ihmeellistä maailmaa, enkä oikein pysy kärryillä miten atomitason tapahtumat muka liittyvät vapaaseen tahtoon. Mukana on limasieniä, fraktaaleja, ja merijäniksiä, jonka hermojärjestelmää tutkitaan liiankin kanssa, ja perustellaan vapaan tahdon puuttumista nilviäisen kyvyllä oppia. Harmillisesti lukuhetken mielenkiintoisimmat hetken koen Wikipedian puolella, kun innostun tutkimaan kaksoisrakokoetta yrittäessäni ymmärtää miksi havainnoitsija väkisin nollaa valon aaltoluonteen.
Sääliä, ei tiedettä
Suunnilleen kirjan puolivälissä hoksaan, mikä Sapolskyn on ajanut kirjoittamaan: maailman kurjuus ja karut ihmiskohtalot herättävät miehessä sääliä. Hän kertoo lukuisista tavoista, joissa on puolustanut huonoista oloista lähteneitä rikollisia, jopa natsia vaikka hän itse on juutalainen. Ymmärrän, että häntä harmittaa taparikollisen kehnot elämäneväät, ja siitä johtuvat rikos- ja vankilakierre, mutta miten se todistaa, ettei vapaata tahtoa ole?
Minusta selitys on yksinkertaisempi: jos kotona on opetettu rikolliseksi, ei voi osata hakeutua kouluun ja rakentaa uraa. Jos kotoa on oppinut kehnot rahankäyttötavat, ei voi tahtoa asioita joita tekemällä rikastuu. Jos kotona on opittu väkivallan olevan ainoa tapa ratkoa riidat, ei edes tajua väkivallattomuuden olevan vaihtoehto. Suomeksi: jos ei tunne hyvään johtavia toimintamalleja, ei voi myöskään osata haluta niitä, mutta se ei tarkoita ettei vapaata tahtoa ole!
Elämänkohtalon käyttäminen vapaan tahdon vastustajana on yksinkertaisesti falskia. Ymmärrän, että jos äiti käyttää raskauden aikana huumeita, pikkulapsena sinua pallotellaan sijoitusperheestä toiseen, lapsena sinut adoptoinut pariskunta ei ymmärrä opiskelun päälle (ja äiti poikkeaa makuuhuoneeseesi antamaan erityishuomiota aina kun isä ei ole kotona), ja nuorena päädyt jälleen laitokseen jossa opit erilaisten huumeiden kirjon, niin eihän ne elämän lähtökohdat ihan parhaat mahdolliset ole. Myöskään kyky tehdä järkeviä päätöksiä ei ole optimaalinen, päinvastoin. Silti tämän nuoren aikuisen surkea kohtalo ei ole perustelu sille, ettei vapaata tahtoa ole. Vaikka nuori ei pysty sormia napauttamalla päättämään, että hän jättää huumeet, alkaa opiskella ja hänestä tulee nobeltason neurotieteilijä, on minusta yksioikoista väittää hänen olevan tahdoton robotti, ja että kaikki on ennalta määrättyä.
Sapolsky keksii vaikka mitä ihmispolon matkaa vaikeuttavia tekijöitä. Elämän vastoinkäymisten lisäksi hän kauhistelee kuinka geenit voivat olla huonot, ja miten vanhempien kokemukset vaikuttavat. Kulttuurikin hänen mukaansa vaikuttaa, mutta Sapolsky jättää matalalla oksalla roikkuvan mehukkaan hedelmän poimimatta. Sen sijaan hän lopettaa kulttuurin vaikutuksen pohtimisen juuri kun asia on kääntymässä mielenkiintoiseksi, ja siirtyy kauhistelemaan vähemmistöjen syrjintää pohtimatta mistä johtuu ettei kaikkia vähemmistöjä syrjitä. Kirkasotsaista poliittista korrektiutta, muttei kovin tieteellistä.
Kirjan loppupuoli ei liity neurotieteisiin oikein mitenkään. Epilepsian historiasta ja sen kaltoinkohdelluista uhreista läyhätään toistakymmentä sivua noituutta sekaan sotkien. Sitten sama skitsofreniasta ja autismin vääristä syistä. Totta kai on ikävää, että skitsofreniasta on syytetty lapsen äitiä, mutta ei näillä osiolla ole mitään tekemistä vapaan tahdon kanssa.
Lopussa tulee vielä kolmisenkymmentä sivua kuolemanrangaistuksella mässäilyä. En ymmärrä tämänkään pointtia. Sapolsky kai humaltuu ympärillään näkemistään kamaluuksista, ja kuvittelee, ettei niitä voisi tapahtua jos vapaa tahto olisi olemassa.
Vapaa tahto uhriutua
Ensimmäisen reaktio loppuun päästyäni on, että tässäpä vasta epätieteellinen tietokirja. Aluksi käytiin läpi ihan validia teoriaa, joka ainakin jollain lailla liittyi vapaaseen tahtoon, mutta kirjan jälkimmäisellä puoliskolla Sapolsky ottaa niin paljon kierroksia, ettei pysy enää tiellä, vaan ajaa täyttä vauhtia kaseikkoon. Tämä on todella heikko esitys, jonka perustelut eivät kestä kriittistä tarkastelua. Kehuja kirja lienee saanut sen perusteella, että sen viesti on sopinut mainiosti nykyajatteluun, jossa yksilöllä ei ole enää mitään vastuuta itsestään.
Kirjassa usein toistuva lause kuuluu ”et voi tahtoa itsellesi tahdonvoimaa”. En ymmärrä miten neurotieteilijä viitsii toistaa näin typerää itsestäänselvyyttä, ja kuvitella sen todistavan jotain. Vaikka kukaan ei voi tahtoa itselleen tahdonvoimaa, voi silti vaikuttaa elämäänsä. Kyllä, ihminen toimii suurimman osan ajasta automaatiolla, mutta lyhyinä tietoisina hetkinä kykenee kuitenkin loogisesti miettimään millaista elämää haluaa elää, ja muokata ympäristöään tukemaan tavoitettaan. Minua suorastaan kyrsii, kun Sapolsky nollaa ihmisten ponnistelut ennaltamäärättyinä ja antaa laiskureille synninpäästön.
Sapolsky kohtelee ihmisiä säälittävinä ja kykenemättöminä rassukoina. Hän puolustelee ihmisiä, jotka jättävät lääkkeensä ottamatta ja sen vuoksi tappavat liikenteessä muita, ihan niin kuin lääkkeiden ikävät sivuvaikutukset olisivat syy olla ottamatta niitä. Hän puolustelee rikollisia, joita on käytetty lapsena hyväksi. Hän puolustelee lihavia, joilla nyt vaan on huonot geenit. Sapolsky ostaa kaikki tekosyyt; hänelle ihminen on yhtä kun heikkoutensa; ihminen on pelkkä uhri joka ei voi vaikuttaa elämäänsä. ARGH!
Samaan aikaan törmään ajankuvasta kertovaan artikkeliin: tuoreessa puheenvuorossa Sosiaalilääketieteellisessä aikakauslehdessä Bergström, Gauffin ja Valtanen [1] kertovat, että ”ihmiset selittävät elämänhaasteitaan ja ominaisuuksiaan psykiatrisella tai neuropsykiatrisella diagnoosilla, josta tulee osa heidän identiteettiään”. Jos Sapolskya haluaa uskoa, voi samaan soppaan lisätä vielä kasvatuksesta, geeneistä ja ikävistä kokemuksista koostuvan kyvyttömyyden edes haluta parempaa. En pidä tästä trendistä, jossa yhteiskunnan rakenteet etsivät elämän tavallisille ongelmille selityksiä yksilön ulkopuolelta, onpa syynä sitten nepsydiagnoosi, vapaan tahdon puute, tai seuraava muoti-ilmiö jolla yksilöstä tulee yhtä kuin diagnoosinsa! Nyt lipsutaan jo kauas tästä kirjasta, mutten voi olla toistamatta Bergströmin toisessa artikkelissaan [2] esittämää ideaa: mitä jos medikalisaation sijaan mietittäisiin ensin onko kyseessä vain vaikea hetki elämässä?
Määrätty ei vastaa oikein millään tasolla otsikkoaan. Alkupuolella esitetään ihan mielenkiintoisia tutkimuksia hermojärjestelmän toiminnasta, mutta ei niillä voi perustella vapaan tahdon puuttumista. Loppupuoli on enemmänkin pamfletti oikeusjärjestelmän epäkohdista ja lääketieteen epäonnistumisista. Kirjailin kuva ihmisistä menneisyytensä ja geeniensä uhrina vailla vaikutusmahdollisuuksia on irvokas, mutta annan säälistä yhden pisteen alkupuolen sinänsä kiinnostavasta neurotieteellisestä osuudesta. Plussa tulee siitä, että tämä on ensimmäinen kirja, jonka sisältö oikeasti kuvottaa minua – vertailun vuoksi vaikkapa Karl Marx ja Piketty ovat onnistuneet lähinnä naurattamaan. Maailmankuvansa saa valita vapaasti, mutten suosittele kenenkään pohjaavan sitä vapaan tahdon puuttumiselle. Karmea kirja.
Arvosana: 1+/5
[1] Bergström, T., Gauffin, T., & Valtanen, K. (2025). Kannustimia holistisen mielenterveyspalvelujärjestelmän kehittämiseen. Sosiaalilääketieteellinen aikakauslehti, 62(3), 629-634. https://doi.org/10.23990/sa.152314
[2] Bergström T. From treatment of mental disorders to the treatment of difficult life situations: A hypothesis and rationale. Med Hypotheses 2023;76(111099). https://doi.org/10.1016/j.mehy.2023.111099
