Nurkkahuone – eräänlaiset päiväkirjat 2001-2023 on kolmas osa Björn Wahlroosin muistelmista ja kattaa vuodet 2001-2022. Matkalle mahtuu vuoden Sammon johdossa, ja myöhemmin Nordean sekä UPM:n hallituksissa. Kaksi aiempaa osaa olivat viihdyttäviä, joten pakkohan tämäkin on lukea.
Edellisvuosista poiketen jätin kirjan lukemisen varmuuden vuoksi isänpäivää seuraavaan aikaan. Kun en saanutkaan tätä lahjaksi, unohtui asia kunnes mainio tv-esiintyminen Ykkösaamussa palautti sen mieleeni. Parempi myöhään kun ei milloinkaan.
Kahteen aiempaan osaan verrattuna kirja on silminnähden paksumpi. Tapahtumia käsitellään välillä turhankin yksityiskohtaisesti, mutta ei tämä silti ylipitkältä tunnu. Pidän siitä, että kirjassa käsitellään myös epäonnistuneita hankkeita, ja pohditaan mikä niissä meni pieleen. Virheiden analysointi on opettavaisempaa kuin vain oman erinomaisuuden korostaminen, josta voisi moni elämäkertansa kirjoittaja ottaa oppia.
Alkupuoli on vähän tylsää, sillä en hirveän hyvin muista vuosituhannen alun tapahtumia. Naurahdan hieman alkusivujen mediasirkusta, jossa Hesariin oli tehty juttu Wahlroosin vanhoista haastatteluista, ja yksi (paikkansa pitävä) kommentti työehtosopimusten haitallisuudesta kaikkein heikoimmassa asemassa olevien työllistymiseen sai Eero Heinäluoman takajaloilleen: hän uhkasi vetää ay-liikkeiden rahat Sampopankista. Mylly kiihtyi ja lopulta jopa arkkipiispa tuomitsi Wahlroosin sanomiset ilmiselvästi kontekstiin tutustumatta. Lopulta joku kolumnisti ihmetteli tilannetta, sillä aiemmin ay-liike oli tuominnut vastaavat elinkeinoelämän painostustoimet sananvapauden loukkauksina, ja Hakaniemessä kai tajuttiin että tämä kohu voikin johtaa ay-vastaisuuteen. Mikään ei ole muuttunut 25 vuodessa, edelleen kohuja haetaan asiayhteydestä irrotetuista lauseista!
Kirjassa käsitellään pääosin Sammon toimintaa ja taustoitetaan strategisia kauppoja. Kummasteltavaakin riittää, sillä alivaltiosihteeri Matti Hetemäen ja valtiovarainministeri Antti Kalliomäen omistajaohjaus ei varsinaisesti ajanut omistajan etua. If-kauppojen ollessa loppusuoralla valtiovarainministeriön sankarit vaativa kalkkiviivoilla Sampoa ostamaan Pohjolan, mikä olisi ollut suorastaan typerä veto. Mitä enemmän näitä juttuja lukee, sitä selvempää on, ettei valtion pitäisi omistaa yhtään mitään (noh, paitsi sähköverkot tms. luonnolliset monopolit, jotka on tietenkin jo yksityistetty).
Wahlroosilla on jälleen oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Isoimmin tuuria on mukana, kun Sampopankki myydään sopivasti juuri finanssikriisin alla hyvään hintaan Danske Bankille, jolloin montusta voikin poimia tilalle halvalla Nordeaa. Cash is king!
Finanssikriisi
Finanssikriisistä alkaa kiintoisin osuus. Erityisesti islantilaisten touhu herättää kummastusta, kun puskista tulee joku Exista ja ilmoittaa ostaneensa vajaan 20% Sammosta. Hauskinta tässä on, että pankkien nurkkaajat eivät olleet tehneet kotiläksyjään, ja heille tulee yllätyksenä, että yli 20% omistus tarkoittaa viranomaissyyniä ja omistajien vakavaraisuuden tarkastusta (kas kummaa kun 20% rajan yli ei mennä). Kummastelen myös tilintarkastajien luovuutta, kun nämä antavat kirjasta Sammon konserniyhtiöksi, jolloin Sammon hyvällä tuloksella voitiin paikata oman pääoman puutteita. Noh, tällä menolla koko saari saatiin konkurssiin, mutta mutkia oikoneille jaettiin sakkoja, vankeutta, tai liiketoimintakieltoja ilmeisen vähän.
Nalle ihmettelee myös ranskalaisen Sociate Generalen tapaa hoitaa meklarinsa epämääräiset optiokaupat. Jerome Kerviel oli saanut aikaan miehekkäät 1,5 miljardin turskat, jotka pankki päätti kuitata kertarysäykseltä. Ilmeisesti töppäily nolotti, sillä asiasta ei tiennyt kuin Ranskan keskuspankki, eikä kukaan miettinyt seurauksia kun asia haluttiin hoitaa kulisseissa. Ranskalaissankarit tuuttasivat salkun myyntiin maanantaina, jolloin Usan pörssit olivat kiinni eli markkinoilla oli hiljaista (EPIC FAIL). Kun likviditeettiä ei ollut ja ranskikset painoivat lappua laskevaan laitaan, onnistuivat he kasvattamaan tappion viiteen miljardiin, siis yli kolminkertaiseksi! Nassim Talebinkin Antihauraassa kritisoima tapaus tuntuu entistä typerämmältä tämän kuultuani, varsinkin keskuspankin päätös hoitaa asia salaa ei oikein luo uskoa ranskalaiseen pankkivalvontaan.
Finanssikriisin ”syyllisyys” valuukin koko ajan enemmän byrokraattien eikä ahneiden pankkiirien suuntaan: tätä kirjoittaessa painotus on mielessäni 1/3 yksityisen ja 2/3 julkisen sektorin vikaa. Kaikkein typerintä on tietysti ohjeistaa pankkeja antamaan asuntolainoja maksukyvyttömille, enkä vain kykene ymmärtämään miten näin järjetön idea voi edes mennä läpi. Sen lisäksi viranomaisten suhtautuminen kummastuttaa, esimerkiksi Ranskan keskuspankin tyyli pitää Sociale Generalin ongelmat salassa johti epäsuorasti jopa Fedin korkojen laskuun, koska amerikkalaiset eivät tienneet miksi markkina romahtaa. Vastuutonta toimintaa!
Vielä järjettömämpää on vastalääke ongelmiin eli sääntelyn lisääminen. En tajua, miten vaikkapa vuosittaiset asiakastietokyselyt jokaisella asiakkaalle auttavat asiaa. Entä miten osakeyhtiöni LEI-tunnus vähentää rahanpesua? Miksi jokaiselta suomalaiselta kysytään onko hän poliittisesti vaikutusvaltainen, vaikka näitä henkilöitä on koko maassa vain muutama?
Wahlroos konkretisoi karmealla tavalla, kuinka EKP lisäsi pankkien byrokratiaa järjettömyyteen saakka. Finanssikriisin jälkeen Nordean hallituksen pöytäkirjat kasvoivat 700-800 -sivuisiksi, jonka jokainen hallitustyötä joskus tehnyt ymmärtää järjettömäksi. Jos joku kuvittelee tämän parantavan maailmaa on ajatuksissaan yksinkertaisesti harhainen.
UPM
Metsäteollisuus on lähellä sydäntä monista syistä. Pikku puuhapalstan ansiosta alan kannattavuus Suomessa vaikuttaa omaankin talouteen, ja sen vuoksi vihervasemmiston yritykset tappaa koko toimiala menevät välillä tunteisiin. En yksinkertaisesti ymmärrä, miten metsästä saadaan tehtyä ympäristöongelma: hakkuita halutaan rajoittaa, vaikka yli ajan co2 päästö on ihan sama riippumatta siitä hakataanko metsä, vai annetaanko sen lahota pystyyn. Ilmastomuutosnäkökulmasta metsä on hiilineutraali, eikä edes monimuotoisuus vaadi puolen Suomen suojelua (muista pareto).
Niin pitkään kun muistan, ovat paperiliiton pomot käyttäytyneet ylimielisesti ja komentaneet ahtaajat sulkemaan satamat jos vaatimuksiin ei suostuta. En siis ole ihmetellyt, miksi tehtaita suljetaan juuri Suomessa. On mukavaa lukea kuinka UPM teki temppuilusta lopun, kun lopulta siihen kykeni. Erityisen tyydyttävää on lukea, kuinka vasemmalla ei taaskaan osattu laskea: paperiliitossa ei tajuttu, ettei koneiden seisottaminen oikeasti maksa hirveän paljoa (Nallen mukaan vain sellutehtaat olisi ollut hyvä pitää käynnissä), vaan itse asiassa nostaa UPM:n tulosta, kun tehtaita Suomen ulkopuolella voi ajaa optimaalisesti täydellä teholla. Wahlroosin pintapuolinenkin kannattavuusanalyysi on opettavaista luettavaa ja aiheetta olisi voinut käsitellä enemmänkin.
Pidän muutenkin UPM:n vetämästä linjasta kiristyksen suhteen. Uruguayssa vaalit voittanut oikeistolainen Luis Lacalle Pou oli vaalikampanjassaan väittänyt vasemmistohallituksen lepsuilleen UPM:n kanssa, ja vaati sopimuksen päivittämistä uhaten sen irtisanomisella koronapandemiaan vedoten. UPM ei suostunut kiristykseen, vaan ilmoitti voivansa neuvotella kun uhattu irtisanominen on peruttu. Wahlroos myöntää, että sopimus oli heille edullinen, joten sen on oikeasti täytynyt olla todella suotuisa!
UPM:n menestys saa pohtimaan millainen yritys menestyy ja Wahlroos avaa sivulauseissa syitä myös itse. Nostan niistä esiin kaksi yleispätevintä: asiansa osaava johto ja hajanainen omistus. Ensimmäinen on itsestään selvä, eikä jälkimmäistäkään tarvitse pitkään ihmetellä. Pääomistajan tavoite ei välttämättä ole sama kuin muiden; kirjassa esiin nousee Wallenbergien ruotsisympatiat ja Suomen valtion poukkoileva omistajaohjaus, sen ulkopuolella vaikka Fortum/Uniper ja Citycon.
Kirjassa Wahlroos paljastaa, että hän ohjeisti UPM:n toimitusjohtaja Jussi Pesosta olemaan korjaamatta Sanna Marinin väitettä siitä, että suljettu Kaipolan tehdas oli kannattava. Hänen mukaansa ”eurooppalaisissa demokratioissa elinkeinoelämän ei kuulu kaataa hallituksia”, mikä minusta on kumma näkemys. Antti Rinne oli juuri joutunut eroamaan puhuttuaan palturia Postin omistajaohjauksesta, joten miksi Marin sai kevyemmän kohtelun? Jo ihan eettiseltäkin kannalta miettien pääministerin valehtelu olisi pitänyt paljastaa.
Herrojen elämää
Kaikkien liiketoimien keskellä lukijalle muodostuu myös kuva Nallen elämästä. Metsästys mainitaan usein, sillä jahtipäiviä kertyy vuodessa yli 50 Suomessa, Ruotsissa ja pitkin Eurooppaa. Yleensä samalla on tehty bisnestä, tosin turhan usein puhelimessa. Konsernijohtajan ja hallituksen puheenjohtajan rooleissa joutuu koko ajan olemaan tavoitettavissa, ja välillä puhelimeen on pitänyt vastata keskellä yötä. Mietin, miltä kartanossa on näyttänyt, kun puolet väestä on koko ajan puhelimessa.
Wahlroos kertoo olleensa aktiivivuosina joka toinen päivä lentokoneessa, mikä tuntuu aivan järjettömältä määrältä – vaikka kuinka lentäisi bisneksessä tai yksityiskoneella. Tukholman lentoja tuntuu olleen useampia joka viikkoa, ja pahimmillaan on lennetty lounaalle Espanjaan. Usein kuitenkin on muutettu matkasuunnitelmia, ja lisätty reissuun ylimääräinen stoppi. Edes lomien viettäminen Karibialla tai Firenzessä ei oikein saa kadehtimaan tätä elämäntyyliä.
Vaikka Wahlroos kertoo leppoistaneensa elämäänsä ja karsineensa työtehtäviään, tuntuu touhu silti varsinaiselta koiranhommalta. En ainakaan itse haluaisi olla koko aikaa reissussa ja tavoitettavissa, sitä paitsi akuutit asiat iskevät aina päälle kun olisi jotain muutakin. Luulen, ettei kovinkaan moni johtajanpalkkoja kadehtiva olisi itse valmis tekemään yhtä pitkää päivää, vaikka homma voi aluksi kuulostaa leppoisammalta kuin duunarin arki. Asioilla on aina kaksi puolta.
Mainio kirja
Kirja on monessa mielessä mainio. Ensinnäkin Wahlroos kirjoittaa mukaansatempaavalla tavalla pieni pilke silmäkulmassa, eivätkä lukuisat pienet kielioppivirheet latista tunnelmaa. Toiseksi esitystapa on looginen ja ajattelua päätösten taustalla on helppo seurata. Kolmanneksi uusi näkökulma kulissien takaa esimerkiksi finanssikriisiin ja UPM:n maan historian pisimpään lakkoon on äärimmäisen mielenkiintoista.
Eihän tätä voi kuin suositella melkeinpä varauksetta: markkinatalouden ystävä nauttii hyvin johdetun yritystoiminnan kuvauksesta ja rasvatun koneen nakutuksesta, ja saa pientä vahingoniloa ay-änkyröiden kampituksista. Ainoastaan vahvimpien punavihreiden lasien läpi kirjansa lukevan ei kannata tähän tarttua, koska heille opus lienee täynnä omalle maailmankuvalle vihamielisiä ajatuksia.
Wahlroos vihjaa kustantajan toivoneen vielä yhtä kirjaa keskittyen lähinnä yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Toivottavasti Nalle ei malta kokonaan eläköityä, vaan seuraava kirja on jo työn alla.
Arvosana: 4+/5
