Aleksanteri Suuri on ainakin nimenä tuttu kaikille, vaikka miehen valloitukset Kreikasta Intiaan saakka ei olisikaan detaljitasolla hallussa. Donald W. Engels keskittyy teoksessaan Aleksanterin kuuluisimpaan retkeen, jonka kuningas aloitti yhdistettyään kreikkalaiset kaupunkivaltion alaisuuteensa isänsä Filippos II:n murhan jälkeen. Vuosina 334-323 eaa Aleksanteri Suuri valloitti Persian ja hallitsi valtavaa aluetta Kreikasta Indukselle, mutta idästä palattuaan Aleksanteri kuoli vain 32-vuotiaana ehtimättä toteuttaa suunnittelemiaan Arabian ja Karthagon kampanjoita. Tämän teoksen perusteella sotamenestyksen jatkolle ei olisi ollut estettä.
Arkansasin yliopiston historian professorin Donald W. Engelsin jo vuonna 1978 ilmestynyt opus on edelleen ainoa ja siten väkisin myös paras kirja aiheesta. Teos käsittelee puhtaasti makedonialaisarmeijan huoltoa, joka on jäänyt historiassa sivurooliin: kirjassa arvioidaan sotaretkelle osallistuneiden sotilaiden, huoltohenkilöstön ja muiden seuralaisten, sekä kuormajuhtien määrää, heidän tarvitsemansa ravinnon määrää, ja päivämarssien mahdollista pituutta. Engels mm. osoittaa, ettei aikakauden armeija ole voinut marssia aavikko-oloissa missään tilanteessa neljää päivää pidempään, koska riippumatta kantajien määrästä he ovat neljässä päivässä kuluttaneet kaiken kantamansa veden ja ruuan. Mielenkiintoista!
Sotaretki saa uutta taustavaloa, kun Engles päättelee ainoastaan laivaston voivan toimittaa päivittäin tarvitut sadat tonnit ruokaa ja rehua. Aleksanteri leiriytyikin aina rannikolle tai purjehtuskelpoisen joen varteen, ja mikäli tämä ei ollut mahdollista, hajautettiin armeija pienempiin yksiköihin ainakin 100 km päähän toisistaan, jolloin ruuan hankkiminen paikallisesti onnistui. Aleksanteri varmisti huollon jo etukäteen joko vaatimalla alueen hallitsijan alistumista ja logistista tukea, tai otti tarvitsemansa väkisin pienemmän porukan täsmäiskulla ennen armeijan marssimista niskoittelijaa vastaan.
Engles käyttää logistista malliaan tarkentamaan Aleksanterin armeijan liikkeitä. Hän osoittaa, ettei esimerkiksi Wikipedian karttoihin voi luottaa: Aleksanteri ei ole voinut suoraan kulkea vaikkapa Memphisin ja Amonin temppelin väliä, koska edes pieni sotajoukko ei olisi voinut kantaa mukanaan riittävästi ruokaa! Varsinkin vaiheet Baktriassa, Sogdianassa ja Gedrosiassa tarkentuvat merkittävästi. Malli toimii, ja osuu hyvin yhteen varmuudella tunnettujen etappien kanssa.
Kolmikymppinen Julius Caesar murehti kuinka Aleksanteri oli hänen iässään jo valloittanut maailman, mutta hän ei ollut saanut mitään aikaiseksi. Todellisuudessa Aleksanteri Suuri istui valmiiksi katettuun pöytään, sillä voittamaton makedonialaisarmeija oli hänen isänsä luomus. Jo Filippos II oli luopunut erillisten kantajien käytöstä ja koulinut sotilaat kantamaan omat varusteensa, jolloin armeijan liikkuvuus parani merkittävästi. Käytännössä Aleksanteri vain jatkoi sitä mikä hänen isältään jäi kesken.
Varsinaisista sotatoimista ei puhuta juuri mitään, paitsi jos taistelukentän tai muinaisen valtakunnan pääkaupungin sijaintia halutaan arvioida. Engels laskee päivämatkoja, arvioi solanylityksiin kuluvaa aikaa, ja määrittelee varsin vakuuttavasti asioita uusiksi. Kaveriksi kannattaa lukea jokin toinen Aleksanteria eri näkökulmasta käsittelevä kirja.
Tästä oppii vaikka mitä. Maantietoa tulee rutkasti lisää, ja etenkin Persian valtakunnan laajuus hämmästyttää (pitääpä lukea siitä jotain). Engels valottaa eri alueiden kantokykyä maatalouden tuotannon näkökulmasta ja yllätyn lukiessani mm. Eufratin ja Tigriksen laakson sekä Turkmenistanin, Uzbekistanin ja Tadzikistanin alueiden tuottaneen 300-luvulla eaa enemmän viljaa mitä kirjoitushetkellä 1970-luvulla. Kun miettii kuivunutta Aral-järveä, niin ei voi kuin ihmetellä miten nykytekniikalla ei päästä samaan vaikka käytetään kaikki vesi!
Teos on kompakti paketti ja sen lukee läpi yhdellä istumalla – jollei jumitu nettiin taustoittamaan tapahtumia liian innokkaasti. Kirjan lukuisat kartat auttavat asian hahmottamisessa, mutta asiaa hankaloittaa joiden paikkojen puuttuminen kartalta. Esimerkiksi Gedrosiassa eräs sola puuttuu kartalta, mutta kirjoittaja pitää lukijan tietämystä niin korkeana, ettei vaivaudu mainitsemaan sen sijainnin olevan edelleen tuntematon! Teos on todennäköisesti suunnattu toisille historioitsijoille, koska lähdeviitteiden määrä vie kolmanneksen joka sivusta, mutta kyllä tätä amatöörikin lukee mielellään jos asia yhtään kiinnostaa. Aleksanteri Suuresta ja antiikin sodankäynnistä ylipäätään innostuneille tämä on hyvää tavaraa, mutta kukaan muu tuskin innostuu.
Arvosana: faneille 5, muille 1
