Kohti Kehorauhaa – Irti dieettikulttuurin kahleista on kirja, jonka kohderyhmää tuskin olen. Jälkikasvun valintoja kirjastossa odotellessani pyrin jälleen olemaan lainaamatta mitään; olin juuri palauttanut ajan puutteen takia lukematta jääneitä opuksia, enkä halunnut yhtään kirjaa lisää jonoon. Noh, vilkaisin pikalainahyllyn teosten takakannet, ja selailtuani parista kohtaa tätä opusta totesin sisällön sen verran sakeaksi, että tunsin välttämättömäksi tutkia kotona tarkemmin.
Veera Papinoja on somevaikuttaja, joka kustantamon sivuilla esitellään hyvinvointi- ja matkailuvaikuttajana sekä pilatesohjaajana. Kehorauhaa -podcastissa hän vastustaa dieettikulttuuria ja ahtaita kauneusihanteita tarjoamalla keinoja itsensä hyväksymiseen ja parempaan oloon. Koulutustausta hänellä on matkailun puolella ja sosiaalisessa mediassa hänet tunnetaan nimellä Veera Bianca.
Erikoiset lähtöarvot
Aloitan lauseella, joka provosoi minut lukemaan kirjan: ”meillä ei ole mitään velvollisuutta pitää itsestämme huolta ja olla terveitä”. Anteeksi mitä?
Jos olet Papinojan kanssa samaa mieltä, löydät kirjasta tukea väitteelle, ja pidät ihan varmasti kirjasta: ei muuta kuin ostoksille tai lainastoon. Ei kannata kuitenkaan jatkaa tämän jutun lukemista pidemmälle, tai vain pahoitat mielesi.
Lause on täysin maailmankuvani vastainen. Kenellä se vastuu omasta itsestä sitten on? Myöhemmin Papinoja jatkaa, kuinka epäonnistuminen laihduttamisessa ei ole oma vika. Kenen vika se sitten on?
Kokemus omasta identiteetistä on valitettavasti kaikkein vaikeimmin muutettava uskomus. Kun oma elämä, identiteetti ja persoona perustuu rajoittavalle maailmankuvalle, ei mistään – tietenkään – voikaan tulla mitään. Jos uskoo, ettei itsellä ole velvollisuutta ponnistella oman elämänsä eteen, jättää automaattisesti oman potentiaalinsa hyödyntämättä. Haasteena on koko ajan mediasta läpi puskeva uhriutumisen kulttuuri, jossa kukaan ei muka pysty mihinkään. Kirja solahtaa mukavasti samaan genreen tarjoten ”ei se haittaa, ei sinulla ole velvollisuutta tehdä mitään” -tyyppistä mukatukemista.
Tähän ajatteluun kulminoituvat kaikki nykypäivän ongelmat; kellään ei ole velvollisuuksia, vain oikeuksia. Ihan jokaisella on syitä sille miksi on takamatkalla, mutta se unohtuu, että ihan jokainen voi myös tehdä jotain. Mielestäni ihmisellä on velvollisuus pitää itsestään huolta ja olla niin terve kuin pystyy (jokainen toimintakykyään kehittävä on jo terve). Myös minua viisaammat ovat samaa mieltä: kreikkalainen Aiskhylos kirjoitti, että Jumala auttaa niitä, jotka ryhtyvät itse toimeen, ja ideaa on sen jälkeen toistettu loputtomiin, mm. Benjamin Franklin ajatteli samoin. Jos ei auta itse itseään, miksi muiden pitäisi?
Lähtökohtani kirjaa kohtaan on väistämättä kriittinen. Kehorauha ja kehopositiivisuus ovat minulle muutenkin tuhmia sanoja, koska yleensä niillä koitetaan peitellä ylipainoisuuden terveyshaittoja, tai verhota suuttumusta siitä, että lääkäri on kehottanut – yleensä täysin aiheellisesti – laihduttamaan. Aiheeseen liitetään usein intersektionaalisuutta ym. nykypäivän muodikasta pseudotiedettä.
Varmaan on viisainta väärinkäsitysten välttämiseksi tarkentaa, etten kritisoi ylipainoisia ihmisiä (tai kirjailijaa itseään) enkä ole viemässä kenenkään ihmisarvoa sen takia, ettei hän ole pystynyt laihduttamaan (kiitos kysymästä, itselläkin on ylipainoa). Kritisoin ainoastaan ajatusta siitä, että ylipaino on positiivinen juttu, tai ettei sille voi tehdä mitään, tai ettei ihminen olisi vastuussa omasta hyvinvoinnistaan. Valitettavasti kukaan muu ei voi ihmistä auttaa enempää kuin hän itse. Terveyden kannalta ylipainoisuus on aina haitallista, ja tätä faktaa ei onneksi kiistä edes kirjan kirjoittaja.
Laihdutustarinoita
Kirjailijan tarina on surullista luettavaa. Hän on vetänyt lukuisia dieettejä, ostanut valmennuksia ja tehnyt vaikka mitä, mutta tuloksetta. Välillä vedetään överit ja sitten vajarit. Opin uuden termin ortoreksia joka tarkoittaa pakkoa syödä terveellisesti, josta hän myös on kärsinyt.
Tarinoita loukkaantumisista, epäonnistumisista, kahjoista dieeteistä, ja painon jojottelusta on paljon, enkä ainakaan itse jaksa niitä lukea tässä mittakaavassa. Vähemmästäkin harmittaa kirjailijan puolesta. Herkempi lukija varmaan menettää yöunensa.
Kummastelen, miksi kirjailija kokeilee samaa asiaa kerta toisensa jälkeen, mutta odottaa erilaisia tuloksia. Miksi uusi ihmedieetti toimisi, kun edellinenkään ei toiminut? Pään hakkaaminen seinään kerta toisensa jälkeen ei herätä sääliä, vaan ärsyttää.
Ihan kaikkia vastoinkäymisiä en ymmärrä. Kirjoittaja esimerkiksi kiukuttelee, kun sukellusfirmasta ei löytynyt riittävän isoa märkäpukua. Ei se ole mitään vihaa ylipainoisia kohtaan, vaan normaalia yrittäjätoimintaa: ymmärrän täysin, miksi rekissä on vain yksi (liian tiukka) XL-koon märkäpuku. Miksi yrittäjä olisi velvollinen pitämään varastossa XXL-koon märkäpukua, jos investointi ei ikinä maksa itseään takaisin kysynnän puuttuessa?
Selittelyä
Kohti kehorauhaa kompastuu selittelyyn. Heti alussa etsitään ulkopuolisia syitä lihavuudelle, ja tiettyyn rajaan asti niitä onkin. Esimerkiksi lapset eivät voi päättää mitä syövät ja ovat täysin vanhempiensa ruokailutottumusten armoilla. Minua säälittää nähdä kaupoissa rankasti ylipainoisia lapsia, joiden vanhemmat työntävät epäterveellisellä ruualla lastattua ostoskärryä. Kirjassa ei tätä kaikkein oleellisinta tekijää eli lapsuudenkodin oppeja mainita lainkaan.
Lihavuudelle etsitään syitä mm. kehnoista kiintymyssuhteista, geeneistä ja mielenterveysongelmista. Hyväksyn nämä taustamuuttujiksi, en lopullisiksi esteiksi. Sen sijaan terveellisen ruuan saatavuus, tulotaso, kiire, suru, ja asuinpaikka menevät tekosyiden koriin. Kun päästään väitteisiin lihavuuden stigman olevan yhtä paha terveysriski kuin itse lihavuus, ollaan jo pahasti hakoteillä.
Dieettikulttuuri varmasti tekee syömisestä hankalaa, jos siis altistaa itsensä sille, eikä kyseenalaista mitään. Jo termi dieettikulttuuri on jotenkin hassu; niin pitkän kun muistan, muistan tienneeni ettei dieeteistä ole apua (muistelen, että ihmettelin Mikko Kivisen näkkileipädieettiä joskus 90-luvulla). Hoikkana pysyy vain niin pitkään, kun syö sen minkä kuluttaa, ja jos dieetin jälkeen palaa entisiin tapoihin, niin paino nousee. Miksi edes aloittaa kaalisoppadieetti, kun tietää ettei sitä voi noudattaa loppuelämäänsä? Eivätkö muut muka tiedä tätä? Miksi lähteä mukaan humpuukidieetteihin?
Tiedänhän minä miksi jengi ostaa kalliita dieettimömmöjä. Muistan Daniel Kahnemanin kirjasta esimerkin, jossa huuhakurssin ilmoittautujamäärä nousi, kun Kahneman kertoi osallistujille sen olevan huuhaata. Osallistuja vastustivat tietoa sen viedessä heiltä toivon, hylkäsivät faktat ja tarttuivat oljenkorteen entistäkin tiukemmin. Iso osa ihmisistä etsii nopeaa ratkaisua, haluaa päästä helpolla, eikä ole valmis tekemään töitä pysyvän muutoksen eteen, jolloin ei yksinkertaisesti pysty hyväksymään sitä, ettei dieetti toimi. Osa taas ei mieti seurauksia ja ennakoi. Kaikki tämä on inhimillistä.
Muutamat kirjan ohjeet vaikuttavat huuhaalta, esimerkiksi set point -painoteoria ei kestä kriittistä tarkastelua. Tavallaan haluaisin uskoa paras paino -teoriaan, mutta se olisi pelkkää itsepetosta. Tiedän, että pudottamalla vielä 5-15 kiloa ylimääräistä rasvaa olo kevenisi ja terveyteni paranisi merkittävästi, mutta en vain ole toistaiseksi halunnut priorisoida asiaa ja nähdä vaivaa. Olen laiska ja mukavuudenhaluinen, mitä sitä kiertelemään.
Pari hyvää hetkeä
Plussaa tulee termodynamiikan ensimmäisen pääsäännön mainitsemisesta. Suomeksi se on energian säilymislaki, joka tarkoittaa ettei energiaa voi syntyä tyhjästä tai kadota, vaan se voi ainoastaan muuttaa muotoaan. Painonhallinnassa se tarkoittaa, että syömällä vähemmän mitä kuluttaa laihtuu vääjäämättä.
Myös kirjaa varten haastateltu lääkäri sanoo samaa. On myös totta, ettei pelkkä itsekuri riitä; ihan kuin missä tahansa muussakin asiassa, tapojen täytyy tukea tavoitetta, tai tavoitteeseen ei päästä. Mietin, onko julkisen terveydenhuollon työkalupakissa konkreettisia työkaluja tapojen rakentamiseen? Väitän, että jokainen tietää mitä pitäisi syödä, mutta suurin osa ei tiedä miten sen saisi vietyä käytäntöön.
Papinojan mukaan lääkärit ottavat aina puheeksi lihavuuden. Miksi eivät ottaisi, varsinkin jos ylipainoa on erittäin paljon? Tavallaan ymmärrän turhautumisen; lääkärin kehotus laihduttaa kaikuu kuuroille korville niin pitkään, kun mukaan ei saa toimivaksi havaittuja ohjeita laihdutusta tukemaan. Mutta onko vika sittenkään yhteiskunnan? Voisiko ottaa itse vastuun laihtumisestaan?
Plussaa tulee myös terveestä suhtautumisesta eri ruokiin. Papinoja ei fanaattisesti demonisoi mitään ruoka-ainetta, mikä on positiivinen poikkeus. Rivien välistä olen lukevinani jopa pientä piikittelyä superfoodien ja fitlinerahastusten suuntaan.
Kirjassa fiilistellään lääkkeiden tuomasta avusta. Epäilen, ettei koettu hyvinvointi kuitenkaan hirveästi parane vaikka paino laskisikin, jos edelleen syö epäterveellisesti, ei liiku, eikä nuku tarpeeksi. Etenkin GLP-1 lääkkeet ovat lupaavia, mutten keksi millä nekin maksetaan eläkepommin räjähtäessä.
Kirja antaa sympatiaa, muttei ratkaisuita
Ylipaino on myös itselleni tuttua, joten ymmärrän monen ylipainoisen tuskan, kun olo on tukala ja peilikuvaan on ilmestynyt kaksoisleuka. Aikoinaan puntarin noustua yli 100 kg lukemiin en uskaltanut hetkeen mennä vaa’alle, mutta sitten sisuunnuin ja päätin muuttaa elämäntapojani. Ilmeisesti pysyvän (tästä on yli 15 vuotta) elämäntapamuutoksen myötä painoa katosi 20 kg, joten tiedän muutoksen olevan mahdollinen. Edelleen joudun miettimään tapojani ja muokkaamaan ympäristöni terveellisiä elämäntapoja tukevaksi, eikä asiaa voi unohtaa pitkäksi aikaa. Terveellinen elämä vaatii ylläpitoa, ja monien ystävieni muutosta kaukaa tai läheltä seuranneena tiedän laihduttamisen olevan työlästä, mutta mahdollista. Valitettavasti tämä kirja ei anna tukea elämäntapamuutokselle, vaan pikemminkin kannustaa heittämään hanskat tiskiin, jos jokin tekosyy osuu kohdalle.
Papinojan soisi sanovan selvemmin, että vaikka olisi kuinka kehnot geenit ja voimakas näläntunne, voi silti laihtua. Minua jotenkin ärsyttää kirjan tapa painottua tekosyihin ja sympatiaan toimivien vinkkien sijaan. Soisin hänen vääntävän rautalangasta, että jos haluaa olla normaalipainoinen, pitää asiaa priorisoida ja unohtaa kaikki muut kuormittavat projektit, jotta ehtii nukkua riittävästi, valmistaa terveellistä ruokaa, ja liikkua edes vähän.
Papinoja kertoo liikunnan terveyshyödyistä, mutta paheksuu halua päästä eroon alleista ja vatsamakkaroista. Miksi? Ei kai liikunnan hyöty katoa, vaikka joku treenaa eri motiivin takia. Miksei saa haluta näyttää hyvältä ja treenata sen takia? Ali- ja normaalipainoisten dissaus ei oikein sovi kehopositiivisuuden teemaan.
Kirja tekee liikkumisesta jotenkin vaikeaa, kun pitäisi näyttää hyvältä ja osata vaikka on vasta aloittelija. Vaikka olisi ajatellut, että on ok ettei vielä osaa, niin kirjan luettuaan ainakin ajattelee.
Normaalipainoisista pitäminen ei ole syrjintää
Kehopositiivisuudesta puhuttaessa en tajua kritiikkiä siitä, että normaalipainoisia pidetään paremman näköisenä kuin lihavia. Miksi on väärin pitää normaalipainoista viehättävämpänä kuin lihavaa?
Sukellan tekoälyn avustuksella aiheesta tehtyihin tutkimukseen ja niiden mukaan kolme neljästä pitää normaalipainoista vartaloa kaikkein viehättävimpänä. Sekä miehistä että naisista hieman yli 10% pitää alipainoista vartaloa kaikkein viehättävämpänä, ja ylipainoisen vartalon kannatus on samaa reilun 10% luokkaa. Miehistä hieman naisia suurempi osuus suosii alipainoa, kun taas naiset toivovat miehen olevan lihaksikas. Suurin osa ihmisistä siis pitää normaalipainoisista, mikä on makuasia, eikä syrjintää.
Kirjan perusteella Papinoja suosii itsekin normaalipainoisia ja lihaksikkaita miehistä, ja hän kuvaa erästä ihastusta elävästi ”mies oli komea kuin kreikkalainen veistos”. Hän suree kumppanin puutetta, mikä tuntuu hassulta, jos rajaa lihaksikkuudella jo muutenkin pientä ylipainoisista naisista pitävien miesten populaatiota. Kaksoisstandardi on silmiinpistävä.
Papinojan väittää, että lihava nainen on kapinallinen, ja siksi miehille vaarallinen. Miesten mieltymys normaalipainoisiin ei riitä selitykseksi vähäiselle kysynnälle, vaan syytä haetaan miesten maskuliininen egosta, joka estää esiintymästä lihavan naisen kanssa. Lopuksi Papinoja kertoo rakkauden olevan perustavanlaatuinen tarve, ja deittimarkkinan olevan julma ylipainoisia naisia kohtaan.
Aihe on arka. Mieleen nousevat Henri Laasasen tunteita herättävät näkökulmat. Kuulen kevätauringon heikentämän jään ratinan, enkä jatka pidemmälle.
Fiilistä, ei vinkkejä
Kirja vastaa parin lauseen aikaansaamia ennakko-oletuksia. Papinoja tyytyy selittelemään, miten ylipaino ei ole oma vika, eikä lunasta lupauksiaan pysyvän normaalipainon saavuttamiseen – tai sitten tulkintani lauseesta ”irti dieettikulttuurin kahleista” on väärä, ja tavoitteena onkin saada lukija pitämään ylipainoaan vallitsevana asiantilana. Kehorauhan sijaan löydän kirjasta enemmänkin kehosotaa ja tarpeetonta vastakkainasettelua.
Kirjaa ei kannata missään nimessä lukea, jos ajattelee itse olevansa vastuussa itsestään. Savu vain nousee korvista selittelyjä lukiessa.
Kirjaa ei myöskään kannata lukea, jos haluaa päästä liikakiloista eroon. Kirjassa on muutama vinkki, mutta konkreettisen neuvojen sijaan tässä enemmän selitellään miksei oikeastaan ole välttämätöntä olla normaalipainoinen.
Jos sen sijaan ajattelee olevansa lastu lainehilla virran vietävänä, on tämä varmasti mukavaa luettavaa, ja se antaa lukuisia selityksiä sille, miksei ole onnistunut pysyvässä elämäntapamuutoksessa.
Kirja on tietokirjana kehno, mutta annan silti kakkosen, koska tämän lukeminen oli kiinnostava, hämmentävä ja selventävä matka erilaiseen maailmankuvaan.
Arvosana: 2+/5
