Ristiretket kuitattiin yläasteen historiatunneilla parilla lauseella. Aihe alkoi kiinnostaa sivujuonnetta enemmän lukiessani mainiota Venetsian tasavallan vaiheitä värittänyttä teosta City of Fortune, jossa selvisi neljännen ristiretken ryöstäneen Konstantinopolin. Asia ei ollutkaan niin yksinkertainen mitä kuvittelin, mikä tietysti on historiassa pikemminkin sääntö kuin poikkeus. Nyt tutustuin aiheeseen perinpohjaisesti oppaanani Christopher Tyermanin tiiliskivi The World of Crusades.
Christopher Tyerman (s. 1953) on ristiretkiin keskittynyt brittiakateemikko, joka toimii ristiretkien professorina Oxfordissa. Ensimmäisistä riveistä alkaen rakastun värikkääseen kieleen, josta välittyy suoranainen palo aiheeseen. En kuitenkaan googleta herraa, sillä en halua pilata mielikuvaa perusharmaasta vanhanliiton brittitutkijasta, jonka antaa innostuksensa näkyä vain kirjan sivuilla. Splendid!
Ristiretkiin tutustutaan kaikista mahdollisista näkökulmista. Tyerman sivuuttaa ainoastaan varsinaiset sotatoimet, joten Hattinin verilöylystä tai Antiokian piirityksen yksityiskohdista kiinnostuneet joutuvat etsimään toisen opuksen. Taisteluiden sijaan Tyerman keskittyy avaamaan kattavasti ja monipuolisesti aikalaisten maailmankuvaa ja syitä sille, miksi ihmiset pääosin vapaaehtoisesti lähtivät hankalalle matkalle maailman ääriin. Hän antaa tarkan kuvan uskonnollisista näkemyksistä ja eroista etenkin Bysantin ja Paavin välillä. Hän kertoo eri valtioiden suhteellisesta asemasta ja geopolitiikasta ennen ja jälkeen ristiretkien. Hän avaa arkielämää ja sosiaalisia suhteita sekä suhtautumista naisiin ristiretkillä.
Maailma vuosituhannen vaihtuessa
Jerusalem oli joutunut arabien käsiin 600-luvulla, mutta asia ei lännessä häirinnyt ennen kuin fatimidit estivät pyhiinvaeltajien pääsyn kaupunkiin 1000-luvun alussa. Koko ristiretkeä käsitteenä ei 11. vuosisadalla vielä tunnettu, vaan silloin yksinkertasesti ”otettiin risti” ja sitouduttiin taisteluun Jerusalemin valtaamisesta takaisin kristittyjen käsiin. Lähtijä kustansi aluksi itse oman ja seuralaistensa matkan (myöhemmin kerättiin veroja kuluja kattamaan), joten ristiretkeily oli lähinnä aatelisten hommaa.
Ristin ottaminen oli arkinen osa elämää useamman vuosisadan ajan. Innokkaimmat kävivät sotaretkellä 3-4 kertaa, vaikka jo yhdensuuntainen matka kesti helposti 1-2 vuotta. Matkaan kannustettiin lupaamalla alati kasvavia etuja, joista uskonnon kyllästämiin ihmisiin tepsi etenkin syntien anteeksiantaminen (alan pohtia mitä useamman kerran reissun tehneet ovat kotona käydessään porsastelleet). Henkisten hyötyjen lisäksi vaakakupissa painoi maallinen mammona: ryöstösaalis vallatuilta alueilta takaisi hyvät olot myös tässä elämässä.
Mainio Rooman Historia -podcast opetti minulle, että Rooman vaurain alue oli Levantissa, eikä suinkaan läntisessä Euroopassa, kuten moni eurooppakeskeisesti ajatteleva virheellisesti kuvittelee. Painopiste idässä piti Rooman valtakunnan elossa (Bysantti piti itseään aitona Roomana, eikä jatko-osana) ristiretkiin saakka, tosin viimeiset vuosisadat tähti oli jo laskussa. Hämmästyin, kuinka suuria erot vauraudessa olivat: yhden egyptiläisen kauppiaan kuukausitulot saattoivat ylittää eurooppalaisen valtion vuositulot. Hurjaa – ja tämä selitti taloudelliset syyt lähteä valloitusretkille.
Ensimmäinen ristiretki
Ensimmäinen ristiretki on yllättävän kehnosti dokumentoitu. Ristiretkeläisten värväämisessä annetaan suuri osuus sekä paavi Urbanille että Pietari Erakolle – tosin edes paavin puheen sisältöä ei ole säilynyt. Bysantin rooli on kuitenkin ollut keskeinen, koska eri reittejä saapuneet retkueet kokoontuivat Konstantinopoliin syksyn 1096 ja kevään 1097 välillä. Vääräuskoiset turkkilaiset olivat työntyneet jo Bithyniaan saakka, joten ensimmäisenä ohjelmanumerona piiritettiin ja vallattiin Nikaia.
Ristiretkellä oli tuuria mukana. Nikaian voitosta hullaantuneet ristiretkeläiset etenivät varomattomasti, ja turkkilaiset hyökkäsivät Taranton Bohemundin normanniarmeijan kimppuun Dorylaeumissa. Apu saapui viime hetkellä, ja tappio kääntyikin murskavoitoksi. Kenties Dorylaeum oli kokonaisuuden kannalta hyvä opetus. Tarina ei kerro, muistuiko kellään mieleen Yarmukin taistelu kolmen vuosisadan takaa, jolloin arabit voittivat ylivoimaisen vihollisen Bysantin komentajien keskittyessä vihollisen lyömisen sijaan oman edun tavoitteluun ja maineen kohentamiseen (toinen lopputulos olisi voinut pysäyttää islamin leviämisen jo alkumetreille). Dorylaeumin jälkeen ristiretkeläiset nimittäin koordinoivat sotatoimiaan ja toimivat yhtenäisenä armeijana kohtuullisen kurinalaisesti.
Antiokian piiritys sujui yllättävän hyvin, vaikka miehiä ei ollut riittävästi täydelliseen saartoon. Tuuria oli taas mukana, koska seljukkien vastatoimet eivät olleet koordinoituja, ja hyökkäyksen sijaan kaupunkiin päästiin viekkaudella – sopivasti juuri ennen suuren 40000 sotilaan armeijan saapuessa häätämään hyökkääjiä. Tämäkin joukko lyötiin vastoin todennäköisyyksiä hyökkäämällä ulos kaupungista. Tämän jälkeen tie Jerusalemiin oli vapaa, ja matkalla suurin osa rannikon kaupungeista antautui ilman taistelua. Jerusalem onnistuttiin valtaamaan 1099 ja pitämään liki vuosisadan ennen kuin Saladin valtasi sen takaisin 1187.
Ikuinen Outremer
Vasta kirjaa lukiessa hoksasin kuinka lyhyeltä vaikuttaneet ristiretket olivatkin sukupolvien mittaisia. Asun isovaarini 1920-luvulla rakentamassa talossa joten lyhyellä päässälaskulla on helppo samaistua aikajänteeseen: saraseenit koputtelisivat ovelle näillä näppäimillä mikäli talo olisikin rakennettu Jerusalemiin vuonna 1100. Olotila on ehditty kuvitella pysyväksi! Ristiretkien jäljiltä syntyneet valtiot (nimellisesti Jerusalemin kuningaskunnan osia) olivat jopa pitkäikäisempiä mitä Suomi nyt: Tripolin kreivikunta kesti 186 vuotta, Antiokia 170 vuotta, ja jopa lyhytikäisin Edessan kreivikunta sekin 51 vuotta.
Pelkkä tuuri ei riittänyt kun kurinalaisuus hiipui toisella ristiretkellä. Konstantinopoliin saapuneet ristiretkeläiset eivät malttaneet käyttää joukkovoimaa, vaan lähtivät ylittämään Anatoliaa pieninä joukkioina, jotka turkkilaisten oli helppo lyödä. Yleensä ritarit ja ratsain liikkunut ylimystö onnistuivat pakenemaan, jolloin jalkaväen ja tukijoukkojen kohtaloksi jäi joko kuolema tai orjuus. Ei kovin kunniallista.
Euroopassa alueista käytettiin kuvaavaa yhteisnimeä Outremer, joka on johdettu ranskankielen sanasta merentakainen. Huomionarvoista on, etteivät ristiretkeläiset koskaan saaneet vallattua kuin Välimeren rantakaistaleen. Syyrian suurimmat kaupungit Damaskos, Homs ja Aleppo pysyivät muslimihallitsijoiden vallassa, kun frankit (yleisnimi eurooppalaisille) kiistelivät välillä keskenään unohtaen ison kuvan. Ensimmäinen ristiretki onnistui tuurilla frankkien saapuessa keskelle sekavaa muslimien keskinäistä nahistelua, mutta Saladinin yhdistäessä Syyrian, Irakin ja Egyptin samana hallinnon alle oli selvää kuinka peli lopulta päättyy. Sekoilu tuo mieleen nykypäivän Ukrainan tukemisen, kun osa valtiopäämiehistä sooloilee omaa etua tavoitellen unohtaen mikä on koko maanosan etu.
Matka Läntisestä Euroopasta Akkoon tai Tripoliin kesti tuohon aikaan vuoden, jopa kaksi. Esimerkiksi laivoilla matkanneet englantilaisseurueet eivät kuvitelleet pääsevänsä perille yhden purjehduskauden aikana, vaan varautuivat talvehtimaan jossain matkan varella. Tuhansien miehien ja hevosten ruokkiminen vaati täydennystä matkalla, mitä pyrittiin varojen puuttuessa tekemään vihulaisen kustannuksella. Osa alueista otettiin pysyvästi eurooppalaisten haltuun, kuten Lissabon syksyllä 1147 ja Kypros 1191. Aiemmin mainittu 4. ristiretki taas suuntautui Konstantinopoliin, jonka rikkaudet jaettiin ristiretkeläisten kesken.
Egypti mielessäin
Yllätyin lukiessani muutamasta Egyptiin suuntautuneesta retkestä joista en ollut ennen kuullut. Ensimmäiset yritykset olivat kokeiluja, mutta Louis IX lähti reissuun (7. ristiretki) ihan takki auki, eikä ilmeisesti ymmärtänyt lainkaan niitä realiteetteja mitä Niilin hallinta vaatii. Itähaaran päästä saatiin kyllä Damiettan satamakaupunki vallattua, mutta retki kuivui jo puolimatkassa kohti Kairoa, kun Mansurahin voitto maksoi liikaa miehiä, komentajia ja varusteita. Louis jäi lopulta vangiksi ja antautuneet sotilaat teloitettiin. Tästä ei opittu mitään, vaan vielä kerran tämän jälkeenkin koitettiin Egyptin valtausta kertalleen vielä vaatimattomammin resurssein. Jäin pohtimaan oliko myös Napoleonin retki Egyptiin 1798 myös osaa samaa ranskalaisperinnettä.
Kiinnostus Egyptiä kohtaan oli kuitenkin oikea, koska käytännössä vain Egyptin vaurauden turvin olisi Jerusalemin turvallisuus pystytty takaamaan pitkäaikaisesti. Richard Leijonamieli ymmärsi tämän, ja jätti kaksi kertaa yrittämättä Jerusalemin valtausta. Mielenkiintoista ajatella mitä miehen päässä liikkui, kun järki käski lähteä kohti Egyptiä, mutta sotilaat janosivat vain Jerusalemin valtausta miettimättä lainkaan miten se olisi kyetty pitämään. Jatkuvuutta ei yleisesti mietitty, ja usein yhden voiton jälkeen koettiin oma osa tehdyksi ja palattiin kotiin.
Ristiretket muualle kuin Jerusalemiin
Ristiretkiä tehtiin myös Iberian niemimaalla, jonka muslimit olivat vallanneet ensimmäisen vuosituhannan vaihtuessa suunnilleen Dueron korkeudelle saakka. Myös nämä rinnastettiin kirkon piirissä Jerusalemiin suuntautuviin retkiin, joten moni valitsi mieluummin helpomman tuntuisen tien syntien anteeksiantoon ja vapautukseen katumusharjoituksista (ja usein pikemminkin verohelpotuksiin ja kirkon ristiretkirahastoon). Kaakon ristiretket jatkuivat vuosisatoja Levantin menetyksen jälkeen, kun Reconquista saatiin päätökseen Granadan emiraatin kaatuessa 1492.
Espanjan alueiden valtaamisen saattoi vielä jotenkin liittää ristiretkien ajatusmaailmaan, mutta ristiretket Baltiaan tai Suomeen menivät väkisin jo harmaalle alueelle. Pahimmillaan vallanhimoinen paavi ulotti ristiretkietuudet koskemaan muita kristittyjä, esimerkiksi Sisilian kuningas Markward von Annweiler asetettiin kirkonkiroukseen, kun paavit Celestine III ja Innocent III (joka nimitti häntä uudeksi Saladiniksi!) hamusivat hänen maitaan. Samoin Languedocin harhaoppiset kataarit laitettiin väkivalloin ruotuun 1200-luvun alkupuolella. Huoh.
Ristiretket Suomeen kuitataan parilla lauseella. Historiantunnilla totena kerrottu ensimmäinen ristiretki todetaan suoralta kädeltä tarinaksi. Muistelen kuitenkin jonkun kotimaisen podcastin perustelleen, että perimätieto Lallista olisi niin laajaa, että joku totuus taustalta löytyy (muttei tästä kirjasta).
Hengelliset ritarikunnat ja miekkalähetys
Pidin Baltian ristiretkiä käsittelevästä osuudesta, joka valotti omassa päässä alueen hämäräksi jääneitä vaiheita. Baltian näyttämöllä pääosassa on Saksalainen Ritarikunta (Teutonic Knights), Akkossa 1190 ristiretkeläisiä suojelemaan perustettu ritarikunta, jonka vaiheet ovat erikoiset. Outremerin menettämisen jälkeen ritarikunta siirtyi operoimaan Burzenlandissa kumaaneja (kiptsakeja) vastaan vuosina 1211-1225, mutta ajettiin sieltä pois syytettynä aikeista perustaa oma valtio (osa saksalaisista siirtolaisista jäi alueelle selittäen Transylvanian saksankielisen vähemmistön). Ritarikunta siirtyi pohjoiseen ja vuoden 1230 Kultainen Bulla antoi heille oikeuden käännyttää ja valloittaa Preussin alue. Baltiassa jo aiemmin toimineet Kalparitarit sulautettiin Saksalaisen ritarikunnan osaksi.
Varakas ritarikunta laajeni nopeasti käytännössä palkkasotureina toimivien ristiretkeläisten avulla, ja teokraattinen valtakunta käsitti laajimmillaan Preussin, nykyisen Puolan pohjoisosat, Baltian ja Gotlannin. Baltian rannikko sai saksalaisasutuksensa tällöin, ja vuosisatojen jättämä vaikutus on edelleen vahvasti nähtävillä Liettuassa ja Latviassa vaikka Neuvostoliitto karkoittikin saksalaiset alueeltaan toisen maailmansodan jälkeen. Uskonpuhdistuksen pyörteissä ritarikuntavaltio lakkautettiin suurmestarin kääntyessä luterilaisuuteen: maalliset alueet muodostivat Preussin herttuakunnan (josta tuli Puolan vasalli) ja ritarikunta keskittyi vaatimattomaan hengelliseen työhön, joka muutamien keskeytysten jälkeen jatkuu edelleen pienimuotoisesti.
Kirja tekee tutuksi myös muut ritarikunnat, tärkeimpinä Temppeliherrain ritarikunta (1119-1307) ja Johanniittain ritarikunta (1099-1987). Temppeliritarit oli ensimmäinen hengellinen veljeskunta, josta muut ottivat mallia. Se oli aseellinen järjestö, jonka tärkein tehtävä oli uskon puolesta sotiminen. Sotasaaliin, lahjoitusten ja Paavilta saatujen erivapausten ansiosta järjestö vaurastui, ja painopiste siirtyi sotimisesta liiketoimiin, kuten rahanlainaamiseen. Järjestölle velkaantunut Ranskan kuningas Filip IV päätti 1300-luvun alussa hankkiutua eroon vaikutusvaltaisesta järjestöstä (ja samalla anastaa sen varat), joten hän pakotti Paavin mukaan hankkeeseen, jossa ritarikunta hajotettiin syyttämällä sitä (tekaistusti toki) Kristuksen kieltämisestä, ristin sylkemisestä, epäjumalan palvonnasta ja homoseksuaalisuuden harjoittamisesta.
Johanniittain ritarikunta puolestaan aloitti toimintansa pyörittämällä sairaalaa Jerusalemissa, mutta laajensi toimintaansa Temppeliritarien tapaiseksi aseelliseksi organisaatioksi. Outremerin kaaduttua Johanniitat valtasivat Rodoksen (1306) ja siirtyivät edelleen Maltalle (1530) turkkilaisten vallattua Rodoksen. Johanniitat pitivät valtaa Maltalla Napoleonin saapumiseen saakka (1798). Vuonna 1830 perustettu Maltan ritarikunta jatkaa sen perintöä, ja on erikoinen suvereeni valtion kaltainen toimija, jolla on diplomaattisuhteet mm. Euroopan unionin kanssa.
Hyvä paketti
Ristiretkien merkitystä käsittelevä osio on kirjan tylsintä antia. En jaksa innostua sivutolkulla jatkuvista aiempien vuosisatojen tulkinnoista, ja herään vasta viime vuosisadalle saavuttaessa. Yllätyn, ettei arabian kielessä ole sanaa ristiretkille, eikä niitä ole nähty mitenkään poikkeuksillisina tapahtumina – ennen kuin länsimaiden hyväntahtoiset hölmöt ovat itse keksineet tehdä ristiretkistä ongelman. En oikein ymmärrä tätä nykyvillitystä pyytää vuosisatoja sitten tehtyjä asioita anteeksi ja antaa työkaluja täysin eri näkökulmasta asioita katsovien uhriutumiselle, sillä ei työtön syyrialaisnuori ymmärrä, että hänen tilanteensa on ehkä enemmän al-Assadin kuin ristiretkeläisten syytä. Käytännössä jokaista uskontoa on käytetty motiivina pahantekoon kautta aikojen, joten en näe mitään syytä eurooppalaisten yksipuolisille katumusharjoituksille.
Ristiretkien maailma kertoo maailmasta, jossa uskonto tarjosi vastaukset kaikkiin kysymyksiin. Nykymaailmassa kasvaneen on vaikeaa samaistua humanismia edeltäneen aikakauden ajatusmaailmaan, jonka pohjalta ihmisten toimintaa on kuitenkin pakko arvioida (mikäli aikoo tehdä sen reilusti). Tyerman onnistuu valottamaan sekä vallanpitäjien että rahvaan ajatuksia ja motiiveja erinomaisella tavalla. Esitystapa on mukavan objektiivinen, mutta lukijan on vaikeaa olla asettumatta omien eurooppalaisserkkujen puolelle: tutkiessani tarkemmin kirjan kertomia paikkoja hermostun siitä vimmasta, jolla paikkoja on tuhottu uskonnon nimissä etenkin Isisin aikana.
Teos on lähes kaikenkattava paketti ristiretkistä, ja ainoastaan taistelukuvauksia kaipaava joutuu pettymään. Asiaa on pikemminkin liikaa, kun Tyerman listaa detaljitasolla ristiretkelle lähteneitä aatelisia. Teos antaa mainion yleiskuvan ja valottaa samalla Euroopan ja Lähi-Idän historiaa laajemminkin. Miinusta tulee detaljimäärän lisäksi erikoisesta taitosta, kun eri teemoja käsitteleviä info-osioita on ripoteltu varsinaisen tekstin sekaan. Samoin karttojen sijoittelu tuntuu satunnaiselta, ja välillä kartta löytyy kymmeniä sivuja ennen kuin sitä käsittelevä teksti alkaa (eikä kaikkia oleellisia paikkoja ole edes merkitty karttoihin). Pienistä puutteistaan huolimatta tämä on mainio teos, johon kannattaa tutustua aihepiirin kiinnostaessa.
Arvosana: 4-/5
