Äänikirjoille oli pari hassua tuntia vapaana ja lukuun valikoitui Sivullinen. Lyhyenpuoleinen kirja on jonkin sortin klassikko, jonka ansiosta Albert Camus sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1957. Kirja kuvaa Mersaultin, välinpitämättömän nuoren miehen elämää.
Camus’n kirjan tapahtumat sijoittuvat Algeriin, joka oli vuoteen 1962 saakka osa Ranskan Algeriaa. Lukukokemusta tuskin haittaa juonispoileri: Mersault ajautuu osaksi naapurinsa ja arabien välistä kiistaa, tappaa heistä yhden ja tuomitaan lopulta kuolemaan osin siksi, ettei hän toimi kuten ihmiset yleensä: varsinkin käytös etäiseksi jääneen äidin kuoltua koetaan tunteettomaksi.
Kirja jakaantuu kahteen osaan ennen ja jälkeen verityön. Niistä ensimmäinen kuvaa Mersaultin matkaa äitinsä hautajaisiin ja sitä seuranneita päiviä Algerissa: mies lorvailee, iskee naisen ja ryyppää. Jälkimmäinen osio taas on filosofisempaa pohdintaa telkien takana.
Tarinan ensimmäinen puolisko on oikeastaan aika hauska. Mersault vain ajautuu virran vietävänä, tekee kaiken mitä häneltä pyydetään, eikä pohdi tekojensa seurauksia – saati mieti olisiko elämässä jotain tavottelemisen arvoista. Mersault on kuin nykyteini, jolle kaikki on ”ihan sama”. Kirja on kirjoitettu minämuodossa, ja lause ”minulle se oli yhdentekevää” toistuu niin usein että se jo naurattaa.
Sen sijaan jälkimmäinen osio käy tylsänpuoleiseksi. Pystyn samaistumaan päähenkilön tavallisuudesta poikkeavaan toimintaan, mutten siihen ettei hän pyri muokkaamaan yleistä mielikuvaa uhkaavan tuomion alla. Mersaut on oikeasti välinpitämätön, eikä ole mukavaa lukea kuinka joku toimii näin typerästi. Ärsyyttää lukea tyhmistä ihmisistä, ja ehkä siksi tämä jää filosofisten fibojen puolestakin vajaaksi!
Kirja on ihan mukava lukuhetki ja sukellus 1930-luvun Algeriin. Sen parasta antia on arkipäivän kuvaus. Ihan jees, muttei mitään maatamullistavaa.
Arvosana: 3+/5
