Putinin trollit oli mielenkiintoinen avaus Venäjän informaatiosodankäyntiin. Kirjasta jäi mieleen fakenews-tuotannon laajuus ja härski tapa kieltää kirkkain silmin tosiasiat, esim. matkustajakoneen (MH17) pudottaminen vahingossa tai sotilaiden lähettäminen Krimille. Jessikka Aron uudessa kirjassa Putinin maailmansota peli vain kovenee – nyt osoitetaan Venäjän ampuneen alas toisen lennon tarkoituksella ja trollaavan edelleen entistä suuremmalla intensiteetillä. Ja kirjailijan painostus jatkuu sekin.
Putinin maailmansota tempaisee lukijan otteeseensa. En yleensä suostu lukemaan ruudulta mitään jos ei ole pakko, mutta nyt en malttanut odottaa kirjajulkkareissa luvattua fyysistä arvostelukappaletta, vaan kahlasin sähköisen ennakkoversion melkeinpä yhdeltä istumalta. Vaikken ole hetkeäkään uskonut Venäjän haluun muuttua länsimaiseksi demokratiaksi (Iivana Julman perintö velvoittaa?), niin silti yllätyin kuinka hurjiin otteisiin ollaan valmiita omaa etua ajaakseen.
Smolensk 2010
Kirja alkaa paljastuksella, jonka mukaan Venäjä aiheutti 96 puolalaisen hengen vaatineen lento-onnettomuuden Smolenskissa huhtikuussa 2010. Virallisen selityksen mukaan lentäjät laskeutuivat lennonjohdon varoituksista välittämättä hernerokkasumussa, koska juopunut kenraali hillui ohjaamossa kertomassa presidentin halusta laskeutua. Ajatus massiivisesta huijauksesta tuntuu uskomattomalta, mutta mahdolliselta: turmakone huollettiin poikkeavasti Aviakorin tehtaalla (Putinin kaverin Deripaskan omistuksessa) jossa rakenteisiin piilotettiin räjähteitä; sytyttimet asennettiin edellisyönä jolloin lentokentällä oli epämääräistä liikehdintää; lennonjohto yritti saada koneen maihin uskottelemalla lentäjille heidän sijaintinsa poikkeavan todellisesta; ja lopuksi ammattilaisten peruessa laskeutumisen ja vetäessä koneen nousuun se räjäytettiin.
Aro esittää vakuuttavan näytön siitä etteivät asiat menneet virallisen selityksen mukaan. Koneen väitetty lentorata on vallitsevien fysiikan lakien vastainen. Rungossa olevat vauriot viittavaat äkilliseen paineen nousuun sen sisäpuolella. Satelliittikuvat paljastavat, että koneen osia liikuteltiin tarinaa tukeviin paikkoihin. Runko hajosi yli 10 000 palaseen (Lockerbien 10 km korkeudessa räjähtänyt kone hajosi 20 000 palaseen), vaikka yleensä maahansyöksyn jälkeen runko hajoaa vain muutamaan osaan ja pysyy pääpiirteissään ehjänä. Haiskahtaa hieman.
Puola jätti onnettomuustutkinnan täysin Venäjän käsiin. Syy oli selvä muutamassa tunnissa: lentäjien vika. Yleensä analyysi on pidempi – tai onhan se nytkin, koska virallisesti tutkinta on edelleen kesken, ja sen vuoksi Venäjä on kieltäytynyt luovuttamasta koneen mustia laatikoita. Ohjaamonauhoituksia sen sijaan on luovutettu puolalaisille 5 eri versiota, jotka ovat paitsi erimittaisia, myös keskenään täysin ristiriitaisia. Ainakin omaan korvaan ne ovat myös varsin epäuskottavia: jos kone on syöksymässä maahan, niin miksi ohjaamossa ei kukaan muka puhu mitään? Ei edes humalainen kenraali?
Pienet detaljit herättävät kysymyksiä: Miksei lentokentällä ollut autoja vastaanottamassa vieraita – kuka tiesi ettei niitä tarvita? Miksei puolalaisia päästetty tutkimaan konetta vapaasti? Miksi kenttä oli heti onnettomuuden jälkeen täynnä erikoisjoukkojen sotilaita? Mikseivät lennonjohtotornin nauhurit toimineet?
Aro esittää motiivin, keinot terroriteon toteuttamiseen, ja ennen kaikkea yksinkertaisemman ja uskottavamman selityksen tapahtumille. Venäjä ei pitänyt presidentti Lech Kaczynskin linjasta, ja järjesti samalla muitakin ikäviä nimiä pois tieltä. Venäjämielisemmän pääministeri Donald Tuskin varmistettiin erikseen pysyvän pois turmakoneesta järjestämälle hänelle oma tilaisuus Katynin muistomerkillä muutamaa päivää aikaisemmin.
Kirjan haasteena on tietty salaliittohakuisuus sielläkin, missä selitys voi olla yksinkertaisesti tyhmyydessä. Se, ettei Puola hoitanut tutkintaa kunnolla, ei tarkoita maan kattavaa salaliittoa, vaikka koneessa kuoli Puolan presidentti puolisoineen, viimeinen pakolaishallituksen presidentti, viisi kenraali ja amiraali (eli koko maan ylin sotilasjohto), ministereitä, kansanedustajia, virkamiehiä ja tietysti Katynin uhrien omaisia. Ehkä ikävä asia vaan haluttiin heti pois päiväjärjestyksestä. Ehkä haluttiin välttää ikäviä kysymyksiä – on inhimillistä vältellä vastuuta jos voi päästä helpommalla. Ehkä pahiksen rooliin soviteltu Donald Tusk oli vain naiivi, eikä ajatellut Venäjän pystyvän näin hirveään terroritekoon.
Trollailu jatkuu
Toinen kirjan yllätys on Saksan haluttomuus tuomita Venäjän teot. Talouspakotteita ei ole muka saatu laitettua käytäntöön, vaan venäläisyhtiöiden rahaliikenne liikkuu kuten ennenkin. Olaf Scholzin nössöys Ukrainan kriisiin reagoimisessa on kieltämättä ihmetyttänyt, mutta se on tavallaan ymmärrettävää saksalaisten venäjämyönteisyyden takia (jota vauhditetaan sopivalla uutisoinnilla Kremlistä päin). En tosin ymmärrä, miksi vaikkapa DDR:n puolella fanitetaan valtiota, joka mielellään palauttaisi 80-luvun kurjat olot!
”Uutistoimisto” RT saa sekin jatkaa toimintaansa. Sen omistama Ruptly tuottaa venäläistä agendaa tukevaa sisältöä ja tarjoaa sitä halvalla hinnalla ympäri maailman. Ketään ei kiinnosta laittaa stoppia trollailulle.
Naurahdan venäläisten hölmöilyille, kun jossain kohtaa he itse paljastavat trollisivujaan: länsimaita syytettiin sananvapauden rajoittamisesta, kun Instagram blokkasi RT:n omistaman Redfishin sivut – vaikka kukaan ei vielä tiennyt venäläisten olevan sen takana. Muutenkin venäläisten tuottama keskenään ristiriitainen materiaali naurattaisi, elleivät typerät väitteet saisi kannatusta hyödyllisiltä idiooteilta.
Osio patriarkka Kirillin roolista on kirjan tylsintä antia. Luuliko joku, ettei ortodoksikirkko ole Putinin talutusnuorassa? Samoin reissu Ghanaan jää laihaksi, kun sylttytehtaalle venäläismielisempiin maihin ei (ihan syystä) uskalla matkustaa.
Luvut kirjailijan kohtaamasta häirinnästä ovat kaksijakoisia. Ihmettelen, missä mättää kun ilmiselville häiriköille ei saada lähestymiskieltoa päälle. Koen avautumisen omista kärsimyksistä kiusalliseksi; toiminnan miehenä ihmettelen eikö maksettuja mustamaalaajia muka millään keinolla saada blokattua pois tapahtumista ja somesta? Jään pohtimaan mistä rikosilmoitusten verkkaisuus johtuu – onko poliisin määrärahoja yksinkertaisesti vain leikattu vai sittenkin syyttäjiä lahjottu? Vai onko juristi vain tehnyt huonot paperit? Vaikea sanoa, eikä Aro suostu edes vihjaamaan mitä itse ajattelee ”tapettujen” rikosilmoitusten taustalla olevan.
Viro näyttää mallia
Kirjan loppu on sentään iloinen, kun Aro kertoo kuinka Viro on saanut trollit kuriin. Nautin valtavasti Viron meiningistä julkisen taloutensa hoidossa sekä suhtautumisessa yritystoimintaan, ja nyt saan vielä lisää syitä fanittaa etelänaapureita.
Moni muistaa vielä kinan Pronssisoturista, jonka siirto Tallinnan keskustasta sivummalle sotilashautausmaalle hoidettiin mallikelpoisesti. Venäläisten mediapeli ei onnistunut sillä kertaa, koska myös Viro tiedotti asiasta aktiivisesti ja toi ilmi, ettei Venäjää oikeastaan kiinnosta sopia asiasta, vaan ainoastaan herättää väkivaltaisuuksia.
Mielenosoitukseen saatiinkin masinoitua muutama tuhat vironvenäläistä (osa tuotiin busseilla Narvasta), jotka kylteissään syyttivät valtiojohtoa natseiksi (miksi muuten Kreml ei keksi mitään muuta kuin natsisyytöksiä?), mutta niin vaan patsas siirrettiin vastalauseista välittämättä. Paikalleenkaan sitä ei voinut jättää – valtiojohto ymmärsi, että muutoin se toimisi sopivana kokoontumispaikkana aivan Tallinnan keskustassa.
Kun Kreml laittoi Viron netin nurin palvelunestohyökkäyksillä vuonna 2007, toimittiin taas ripeästi. Digitalisaatiossa kunnostautunut valtio oli jo aiemmin painottanut kyberturvallisuuden merkitystä, ja sai nyt maahan Naton kyberturvallisuuskeskuksen. Venäläiset eivät voineet enää kuin tehdä kiusaa, ja esimerkiksi tekaisivat pidätysmääräyksen Georgiaa ja Ukrainaa auttaneesta tietoturvaexpertti Eerik-Niiles Krossista. Suomalaisilla sääntöniiloilla ei ollut munaa todeta paperia pätemättömäksi, vaan he neuvoivat ettei Krossin kannata meillä vierailla – aika noloa sekä kiusaaminen että sen mahdollistaminen.
Vaikka Suomi on Naton jäsen, on Venäjä edelleen meille uhka. En jaksa uskoa valtapyrkimysten vähentyneen, käypä Ukrainassa mitä vain, joten sopivan tilanteen tullen kokeiltaneen jotain pikku kikkaa. Siinä ei auta kuin olla valppaana ja ottaa mallia Virosta.
Mitä parhaillaan tapahtuu?
Kirja saa ajattelemaan. Onko kirja uskottava, kun kerran Wikipediakin pitää Smolenskin turman vaihtoehtoisia selityksiä salaliittoteorioina. Virallinen selitys jättää kuitenkin liian monta kysymystä avoimeksi, ja Occamin partaveistä soveltava joutuu hyväksymään Aron selityksen. Lähdeluettelo on asiallinen, ja tukee sekin Aron rakentamaa kokonaisuutta. Kirjan esittämä tapahtumien kulku on fysiikan lakien mukainen, selitysvoimainen ja yksinkertainen. Se myös sopii Venäjän häikäilemättömään linjaan: Kreml ei ole ujostellut salamurhata vastustajiaan avoimesti ulkomailla tai laajentaa vaikutuspiiriään väkivaltaisesti.
En voi olla miettimättä mainioiden Ratamo-romaanien juonikulkuja, jossa venäläiset salamurhaavat Suomen pääministerin ja kiristävät poliitikkoja toimimaan haluamallaan tavalla. Onko joku saanut Puolassa rahahuolet ratkaisevan kirjekuoren vastapalveluksena sille, että on ohjannut muita hyväksymään venäläisen turmatutkinnan? Vai onko päättäjän menneisyydestä paljastunut jotain, millä uhata? Todellisuus on niin kahjoa, ettei tiedä mitä uskoa!
Se ei sentään ole uskonasia, että venäläisten missiona on luoda sisäistä härdelliä ympäri Euroopan. Jos sisäpolitiikan säätämiseltä ei riitä aikaa ulkopolitiikan puolelle, saavat venäläiset häärätä vapaammin omia kolttosiaan, etenkin jos niihin puuttuminen vaikuttaisi omaan kannatukseen kotimaassa.
Mietin väkisin, että mitä shaibaa meille tällä hetkellä syötetään? Kuinka paljon Venäjä on laittanut lisää vettä myllyyn kevään lakkorumbassa? Onko heillä jotain roolia omiin silmiin pistävässä järjettömässä metsäkeskustelussa? Ketä Kreml rahoittaa? Kaasuputkihankkeen hyötyjät joutaisi ainakin kaivaa esiin, vaikka kuinka puuhamiesten joukossa olisi entisiä pääministereitä.
Menetetty Venäjä
Olin vuosikymmen takaperin mukana pk-yritysten vienninedistämismatkalla Pietarissa. Ensimmäinen puoli päivää riitti silloin vakuuttamaan siitä, ettei tähän maahan kannata bisnestä rakentaa ellei erityisesti nauti lahjusten kanssa veivaamisesta. Loppumatkan ohjelma vaihtuikin tutustumiseen Eremitaasiin ja muihin kaupungin nähtävyyksiin. Hyvä niin, koska asennoidun matkan jääneen viimeiseksi; en jaksa uskoa diktatuurin nopeaan kaatumiseen tai Venäjän eurooppalaistumiseen niin, että huvittaisi matkustaa sinne uudelleen. Toivottavasti olen ennustuksineni väärässä, vaikka Jessikka Aron Putinin Maailmansota tuo esiin entistä ikävämpiä puolia Venäjästä.
Kirja on tarpeellinen ja silmiä avaava. Sisältö on pääosin poikkeuksellisen kiinnostavaa eikä opusta malta päästää käsistään, tosin Kirillin ja Ghanan osiot olisi voinut jättää pois kokonaisuuden kärsimättä. Pienenä kauneusvirheenä tarina ei etene loogisimmalla tavalla, ja mielestäni kustannustoimituksessa olisi kannattanut miettiä rakennetta järkevämmäksi sekä poistaa turhaa toistoa. Pienin muutoksin tapahtumien kulku kävisi selvemmin ilmi, eikä lukijan tarvitsisi hyppiä edestakaisin. Kenties kronologian kaipuuni on puhdas makuasia, ja joku toinen pitää enemmän henkilöittäin etenevästä käsittelystä. Joka tapauksessa tyyli on sama kuin edellisessä teoksessa, joten jos siitä piti, pitää tästäkin.
Suosittelen kirjaa ihan jokaiselle, koska suomalaisen on pakko tietää millaisen naapurin kanssa joutuu elämään.
Arvosana: 4-/5
