Viimeisen viljakisan jälkeen ei auttanut muu kuin marssia kirjastoon, ja pyytää tätiä kaivamaan esiin arkiston aarteita. Eino Koivistoisen vuonna 1981 ilmestynyt kirja Purjelaivojen kuningas kertoo Gustaf Eriksonin tarinan. Teos nojaa jossain määrin myös omakohtaisiin kokemuksiin, sillä Koivistoinen tunsi henkilökohtaisesti Eriksonin työskennellessään useampaan kertaan hänen laivoillaan sekä matruusina, että myöhemmin päällikkönä.
Purjelaivojen kuningas on keskinkertainen esitys kiinnostavasta aiheesta. Kirjan alku on lupaava, kun nuoren Eriksonin vaiheet käydään läpi kronologisessa järjestyksessä. Kymmenvuotiaana merille lähtenyt pojannulikka aloittaa kokin apulaisena, pääsee seuraavana vuonna itse kokiksi, ja etenee määrätietoisesti kohti tavoittelemaansa kapteenin pestiä. Jossain kohtaa ajatus omasta laivasta alkaa itää.
Ajankuva on viihdyttävää. Merimiesten arki on kovaa ja kotiin palataan purjehduksilta vasta kuukausien jälkeen – jos palataan. Mietin, kuinka paljon helpommaksi elämä on tullut, sillä ei kukaan näitä hommia enää suostuisi tekemään. Kymmenvuotiaan lähettäminen merille ammattia oppimaan johtaisi nykyisin lastensuojeluilmoitukseen, varsinkin kun työaika oli koko valoisa aika. Eikä sitäkään varmaan katseltaisi hyvällä, jos neljättä kymmenettä käyvä isäntä kävisi Eriksonin tyyliin kysymässä 16-vuotiaan tytön vanhemmilta tämän kättä.
Alun hyvä vire ei kuitenkaan kestä. Pakka alkaa levitä, kun Erikson hankkii ensimmäiset omat laivaosuutensa. Koivistoisen esitys sekoaa täysin, kun varustamon laivojen määrässä päästään täyteen kymmeneen tarinan pomppiessa laivasta ja vuosikymmenestä toiseen. Kyllähän tämän lukee aihepiirin kiinnostaessa, mutta valitettavasti tulos olisi voinut olla parempikin.
Kirjan kiinnostavuutta kohentaa vertailu Newbyn kokemuksiin. Erikson ei olekaan ahne kitupiikki, joka ihan piruuttaan lähettää vakuuttamattomia, merikelvottomia aluksia minimimiehityksellä maailman ympäri. Kirjassa avautuu poikkeuksellinen bisnesmalli, joka nojautui ainoan purjelaivoille vielä soveltuvan reitin hyödyntämiseen; esimerkiksi vuonna 1939 Eriksonin 11 laivan seuraksi Australiaan saapui vain kaksi muuta purjealusta hakemaan viljalastia Eurooppaan. Bisnemalli toimi vielä sodan alla, sillä käytettyjä purjealuksia sekä niiden varusteita sai niin edullisesti, että parhaimmillaan laiva maksoi itsensä ensimmäisen matkan tuotolla.
Erikson piti vanhat alukset kunnossa päinvastaisista puheista huolimatta, kuten Newbyn ”knacka rost” komennukset todistivat. Eriksonin kerrotaan itse tarkastaneen alusten kunnon huolellisesti ja tutkineen myös piilossa olevat paikat oikojien havaitsemiseksi. Tärkeä osa tarkkaa taloudenpitoa oli miehistökulujen minimointi. Koululaivojen määrän vähentyessä laivoille oli saatavissa niin paljon tulijoita, että he käytännössä maksoivat itse omat kulunsa (alan kouluihin vaadittiin merikokemusta). Nyt ymmärsin mikä oli Newbyn vanhemmilta vaaditun pantin merkitys; sillä pyrittiin estämään miehistön karkaaminen kesken matkan.
Näitä liikemiestarinoita tulee pohdittua myös onnen näkökulmasta. Erikson laittoi vuonna 1913 kaikki munat yhteen koriin ja osti kaikilla säästöillään 40% osuuden 1550-tonnisesta kolmimastoparkista Tjerimaista. Riskinotto kannatti, ja pian alkaneesta maailmansodasta huolimatta Erikson kykeni kasvattamaan laivastoaan. Tjerimai upposi vuonna 1925 törmättyään hollantilaiseen troolariin pohjanmerellä – tätä kirjaa ei olisi kirjoitettu jos haveri olisi tapahtunut ensimmäisillä matkoilla.
Aiheesta löytyisi vielä lisääkin kirjoja, kuten Alan Villiersin Falmouth for Orders, mutta eiköhän tämä riitä tällä erää. Jatkoin kuitenkin aiheeseen tutustumista Youtuben puolella ja Kap Hornin käyminen näyttää videomuodossa hullun hommalta. Kunnioitus vanhan liiton merikarhuja kohtaan kohoaa entisestään.
Kirja on hyvää taustoitusta matkakertomuksille ja puutteistaan huolimatta asiasta kiinnostunut lukee sen ihan mielellään. Suurin ansio on purjelaivabisneksen taloudellisen puolen avaaminen, joka Newbyn kirjan ja googlen perusteella jäisi hämärän peittoon.
Arvosanaa on mahdoton antaa. Kirjana tämä on kehno, mutta Newbyn teoksen taustamateriaalina erinomainen. Päätä itse!
