Philip Mansel on Ranskan ja Osmanien valtakunnan vaiheisiin erikoistunut historioitsija ja kirjailija. Hänen vuonna 2010 ilmestynty kirjansa Levant: Splendour and Catastrophe on the Mediterranean, kertoo aikakaudesta, jolloin Välimeren itärannikolla, Levantissa, oli useita kosmopoliitteja kaupunkeja. Niistä tärkeimmät olivat Smyrna (nykyinen Izmir), Beirut ja Alexandria. Kirja kuvaa kaupunkien suuruuden aikaa 1700-luvulta aina tämän vuosituhannen puolelle, jolloin kaupunkien asema yksi kerrallaan alennettiin kansainvälisestä liigasta puulaakisarjaan.
Smyrnan kulta-aika oli 1700 ja 1800-luvulla, jolloin kaupunki oli koko Osmannien valtakunnan tärkein vientisatama. Alexandria saavutti antiikin aikoja vastaavan loiston Muhammad Alin valtakauden aikana 1800-luvun ensimmäisellä puoliskolla, ja sen asema vain vahvistui brittivallan alla. Beirutin kulta-aika taas painottuu toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan, jolloin kaupunki oli koko Lähi-idän kaupan keskus ennen tuhoisia sisällissotia.
Elämä kaupungeissa oli yleensä rauhanomaista, kaupankäynti kukoisti ja vauraus kasvoi rauhan aikana hurjaa tahtia. Valitettavasti rauhan takeeksi kaupungin satamaan vaadittiin eurooppalainen, yleisimmin Ranskan tai Britannian lipun alla seilaava sotalaiva turvaamaan rauhan pysyvyys. Tasaisin väliajoin, aina mahdollisuuden tullen, kristityt, muslimit ja juutalaiset nimittäin innostuivat uskonoppineiden yllyttämänä tappamaan vääräuskoisia niin paljon kuin ehtivät.
Valta kaupungeissa oli käytännössä suurvaltojen konsuleilla. Ranskan, Britannia, Venetsian tai jopa Ruotsin konsulin sana oli laki. Eurooppalaisilla oli omat sääntönsä, ja rangaistus riippui tekijöiden taustasta: baaritappelusta turkkilaisen tappanut eurooppalainen pääsi pään taputtelulla, mutta tilanteen ollessa toisinpäin vaati konsuli kuolemantuomiota. Konsulien typeryyksien vuoksi tilanne ajautui usein siihen, että homma lipesi hanskasta ja tuloksena oli jonkin sortin mellakka.
Eurooppalaisten vaikutuksen ansiosta kaupungit olivat tavoiltaan ja myös rakennustyyliltään kuin Euroopasta. Matkamies tunsi olonsa kotoisaksi, koska kaikki oli kuin kotona Pariisissa tai Lontoossa. Levantin yleiskieli oli aluksi italia, myöhemmin ranska tai englanti, ja myös kreikalla pärjäsi joka paikassa. Laaja kielitaito oli tärkeässä asemassa.
Kosmopoliitit kaupungit olivat tietysti myös vapaamielisiä. Smyrnassa myös paikallisjohtajat nauttivat alkoholia eurooppalaiseen tapaan ja Alexandriassa Hollannin konsuli Ruyssenar jopa valitti paikalliselle käskynhaltijalla Said Pashalle Egyptissä rehottavasta homoseksuaalisuudesta (johon Pasha vastasi, että konsuli ottaa kokeilee itsekin – joka asennossa – ennen kuin kuin alkaa tuomitsemaan). Juhlia ja maksullista seksiä riitti joka illalle.
Kirja on loistava kuvaus ajasta ja paikasta, josta harva suomalainen tietää oikeastaan mitään. Kirja on myös kuvaus historiasta, joka toistaa itseään. Syyria on suurvaltojen pelinappula tälläkin hetkellä samaan tapaan kuin se on ollut edelliset 300 vuotta – jotkut asiat eivät muutu.
Teos on myös tarina Osmannien valtakunnan hitaasta rappiosta, sekä vahva kuvaus nationalismin, uskonnollisuuden ja sosialismin järjettömyydestä. Smyrnan tuhosi vuonna 1922 nationalismi, jonka varjolla turkkilaiset tappoivat tuhansia kreikkalaisia kaupungin vallattuaan ja Kemal Ataturk poltti vielä varmuuden vuoksi kristittyjen korttelit. Istanbulista kreikkalaiset karkoitettiin 1950-luvulla, kurdeja kurmutetaan nytkin, ja jokainen tietää miten armenialaisille kävi.
Alexandrian taas tuhosi 1950-luvulla Nasserin sosialismi, jota pönkitettiin karkottamalla maasta ulkomaalaiset ja takavarikoimalla heidän omaisuutensa. Jostain kumman syystä puoluepamput eivät osanneet johtaa takavarikoituja yrityksiä ja talous romahti. Samassa syssyssä tehty maatalousmaan uusjako köyhille talonpojille romahdutti Egyptin maatalouden, ja entinen elintarvikkeiden viejä joutui tuomaan ruokaa. Vaurastumisen kynnyksellä oleva maa menetti tilaisuutensa.
Beirutin vahvan nousun on useaan kertaan katkaissut Syyrian masinoima uskonsota, jonka sytyttyä toki myös kristityt ovat innolla lahdanneet vääräuskoisia. 60-luvulla hurjaan kiitoon noussut talous rysähti 80-luvun sisällissotaan, jonka jälkinäytöksiä on käyty viime vuosina. Beirut on edelleen muisto menneestä, sillä se on tällä hetkellä Lähi-Idän ainoa kaupunki, jossa yksi uskonto ei ole dominoivassa asemassa.
Kirja on raskas, mutta antoisa lukukokemus. Värikkäät ajankuvat ovat kirjan parasta antia, esimerkiksi kuvausta pahinta pelkäävästä Alexandriasta, jonka porteille saakka saksalaisarmeija melkein pääsi ennen romahtamistaan El Alameinissa, on mahdoton jättää kesken. Toisaalta Manselin tavaramerkki, liiallinen mahtisukujen ja merkkimiesten vaiheiden luettelu, on suorastaan puuduttavaa. Kokonaisuutena tässä on raju lukupaketti Levantin historiaa, jota voi parhaiten suositella pieninä päiväannoksina.