Kuolema on ikuinen päättää Muistoja planeetta Maasta -trilogian. Maassa eletään kulta-aikaa, kun Synkän Metsän pelote pitää Trisolariksen valloittajan aisoissa. Ihmiskunta on levittäytynyt koko aurinkokuntaan ja kaikilla on kivaa, kunnes musiikki loppuu.
Kuolema on ikuinen on trilogian kuvailevin kirja. Ihmiset työnnetään sivuosiin, ja välillä edetään historiankirjamaisesti. Ratkaisu toimii, koska nyt henkilöt toimivat entistä raivostuttavammilla (kiinalaisilla?) tavoilla enkä voi ymmärtää millä päätösprosesseilla omaa toimintaa perustellaan (ihan kuin tosielämässä naisten kanssa, heh heh). Nyt sivuja on jo lähes 900, mutta niin vain päätösosa tuntuu tiiviimmältä paketilta kuin kakkonen.
Viimeinen osa on teknisin ja tarjoaa siten suurta nautintoa hard scifin ystäville. Pidin etenkin eri ulottuvuuksien pohdiskelusta: miltä kolmiulotteinen maailmamme näyttäisi neljännestä ulottuvuudesta (siis ulottuvuudesta, joka olisi samaan aikaan kohtisuorassa kaikkia kolmea ulottuvuuttamme vastaan, ja mahdollistaisi siten asioiden tarkastelemisen jokaiselta suunnalta samaan aikaan) tai miten kolmiulotteinen maailma puristetaan kahteen? Myös teoria valoa nopeammasta matkustamisesta on uskottava.
Liu tutkii myös usein koluttuja aiheita aikamatkustamisesta, mikä onnistuu joko horroksessa tulevaisuuteen nukkumalla, mustaan aukkoon putoamalla tai valon nopeutta matkustamalla. Hän saa tutkittua aihetta uusista näkökulmista ja aivot meinaavat lukiessa niksahtaa (mikä on siis kehu)!
Maailmanloppu on läsnä vielä edellisosia vahvemmin. Ihmisen raadollisuus nousee hyvin esiin, kun kuoleman kohtaava haluaa vetää muutkin mukaansa. Vaikken ymmärrä yksilöiden touhuja, huomaan Liun kuvaavan massojen toimintaa realistisella tavalla niin tässä kirjassa kuin aiemmissakin. Mielipiteet muuttuvat kuin aaltoileva meri, ihmisten sanomisia ja aikeita tulkitaan tahallaan väärin, ja sankareista tulee pian hylkiöitä (ja toisin päin).
Tarinana kolmososa on villi. Langanpätkiä leviää sinne tänne, juonenkäänteitä on aivan turha arvailla (lukuunottamatta kahta ilmiselvää tapausta) ja lopulta lukijalle ei kuitenkaan kerrota kaikkea. Pidin etenkin osiosta, jossa ihmiskunnalle tarjoillaan ratkaisun avaimet, mutta niihin ei tartuta; epäonnistumisesta lukeminen on mukavaa vaihtelua ainaisten voittokulkujen keskellä.
Parin tuhannen sivun trilogia on riski. Liu Cixin onnistuu, joten laajuus kääntyy hyväksi puoleksi. Nannaa riittää moneen lukuhetkeen.
Arvosana: 4+/5
