Kiinalaista scifiä tulee harvemmin luettua; Liu Cixin lienee ainoa, jonka teoksia on edes suomennettu. Aloitan kehutulla Kolmen kappaleen probleemalla, mutta varovaisena kaverina (Paolinin aiheuttama pettymys takaraivossa) nappaan matkaan vain Muistoja Planeetta Maasta -trilogian ykkösosan.
Ennen lukemista pohdin, eroaako tyyli länsimaisesta, vai tarkoittaako vaikutteiden ottaminen Orwellilta ja Clarkelta väistämättä samanlaista lukukokemusta. Tarina tuntuu tuoreelta tapahtumien sijoittuessa Kiinaan, mutta muuten eroa perinteisiin klassikoihin ei ole. Ainoa haaste liittyy nimiin: kun minulla on muutenkin haastavaa erottaa kirjan henkilöitä, niin kiinalaisten nimien kanssa ongelma nousee ihan uusiin sfääreihin! Onneksi päähenkilöiden nimet ja roolit on ystävällisesti listattu kirjan alkulehdille.
Kolmen kappaleen probleema tarkoittaa kysymystä siitä, kuinka voidaan laskea kolmen kappaleen liikeradat, kun niiden massat, sijainnit ja nopeudet tunnetaan tietyllä ajanhetkellä. Kirjoitettuna helpon kuuloinen ongelma on todellisuudessa mahdoton ratkaista, vaikka sitä ovat yrittäneet matematiikan suuret nimet Newtonista Euleriin. Vaikka probleema nousee kirjan tapahtumien keskiöön, ei kirjasta nauttiminen vaadi matemaatikkoa. Insinöörishenkisille lukijoille se sen sijaan tuo mukavaa lisämaustetta.
Varsinainen tarina alkaa erittäin kiinnostavalla tavalla, kun nanotutkija Wang Miao huomaa, ettei maailma enää totteleekaan luonnonlakeja. Tiedemiesten sarjaitsemurhia tutkiva Pekingin poliisi värvää hänet samanaikaisesti soluttautumaan epäilyttävään tiedeyhdistykseen, ja mukaan astuu persoonallinen poliisihahmo iso-Shi. Toisessa juonilinjassa isänsä murhasta kyynistynyt astrofyysikko Ye Wenjie kuuntelee radioteleskoopilla viestejä vierailta sivilisaatioilta.
Kuvaus kulttuurivallankumouksen aikaisista tapahtumista saa pohtimaan ideologioiden mielettömyyttä. Kommunismista huumaantuneet opiskelijat murhaavat Ye Wenjien isän, joka fyysikkona on automaattisesti paha kapitalisti opettaessaan marxilaisuuden vastaista kvanttifysiikkaa(!). Professori saa kuitenkin ennen kuolemaansa viimeisen sanan nöyryyttäessään debattiin kykenemättömiä, papukaijoina iskulauseita toistelevia kuulustelijoitaan. Liun teksti on vahva kannanotto, joka onneksi ei ole jäänyt sensuurin kynsiin (tai sitten kulttuurivallankumouksen arvostelu ei ole ongelma, kun kerran 1976 alkaen yhteiskuntaan on hyväksytty markkinatalouden piirteitä).
Kirja on mainio eikä sitä malta laskea käsistään ennen kuin 450 sivua loppuvat. Liu rakentaa todella hämärää juonikulkua ja on Hugo-palkintonsa ansainnut. En voi olla vertaamatta tätä äskeiseen Paolinin kökkäreeseen, johon verrattuna kaikki on paremmin. Liun maailmassa tai tarinassa ei ole säröjä, jotka häiritsisivät lukukokemusta.
Suosittelen kaikille scifin ystäville.
Arvosana: 4+/5
